Ensi viikkoina valtiopäivämiehen käynnin jälkeen ei Skrolyckan Janne
voinut ryhtyä mihinkään. Hän makasi vain vuoteessa ja suri.
Joka aamu Janne nousi ylös, puki vaatteet yllensä ja aikoi mennä Fallan
taloon työhön. Mutta ennenkuin hän oli päässyt ovesta uloskaan, tunsi
hän niin suurta väsymystä ja voimattomuutta, ettei hän voinut muuta
kuin heittäytyä jälleen pitkäkseen.
Katrina koetti kohdella häntä kärsivällisesti, sillä hän tiesi, että
ikävöimisen laita oli aivan sama kuin muidenkin tautien, ja että se
vasta aikansa oltuaan menee ohi. Mutta hän ihmetteli mielessään,
kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin Janne, siinä määrin kuin hän ikävöi
Klara Gullaa, voisi voittaa tämän surunsa. Ehkäpä hän täten makailisi
aina jouluun saakka, niin, ehkäpä koko talvenkin?
Niin olisi varmaan käynytkin, jollei vanha nuotankutoja eräänä iltana
olisi tullut Skrolyckaan tiedustelemaan vointia ja saanut kahvia.
Nuotankutoja oli aina harvapuheinen niinkuin ainakin ihminen, jonka
ajatukset kulkevat hyvin kaukana ja joka ei seuraa tarkoin lähimpiä
tapahtumia. Mutta kun kahvi oli kaadettu kuppiin ja hän jäähdytteli
sitä teevadilla, arveli hän kai velvollisuudekseen sanoa jotakin.
»Tänään varmaan tulee kirje Klara Gullalta. Minulla on sellainen
kummallinen tunne», sanoi hän.
»Mehän saimme häneltä terveisiä kaksi viikkoa sitten valtiopäivämiehen
kautta», vastasi Katrina.
Nuotankutoja puhalsi kahviinsa pari kertaa ennenkuin jatkoi. Sitten
hänen mielestään oli taaskin sopiva keskeyttää hiljaisuutta parilla
sanalla.
»Olisihan hänelle voinut tapahtua jotain hauskaa, niin että hänellä
olisi ollut syytä kirjoittaa.»
»Mitähän hauskaa se nyt voisi olla?» sanoi Katrina. »Kun ahertaa
työssään, niin toinen päivä on toisensa kaltainen.»
Nuotankutoja puraisi sokeripalan kahtia ja nieli kahvinsa suurin
kulauksin. Kun se oli tehty, vallitsi tuvassa niin peloittava
hiljaisuus, että häntä suorastaan kammoksutti.
»Olisihan Klara Gulla voinut tavata jonkun ihmisen kadulla», sanoi hän
tuijottaen välinpitämättömästi eteensä sammunein silmin. Hän näytti
tuskin tietävän mitä hän sanoi.
»Voisihan olla mahdollista, että hän olisi tavannut jonkun vanhan
huonojalkaisen rouvan, joka olisi kompastunut kadulla Klara Gullan
kulkiessa hänen ohitseen», jatkoi nuotankutoja yhtä poissaolevana kuin
äskenkin.
»Olisiko siinä nyt mitä kerrottavaa?» sanoi Katrina ikäänkuin
harmistuen toisen itsepäisyyden johdosta.
»Niin, mutta ajatelkaahan, jos nyt Klara Gulla olisi auttanut
hänet jalkeille», sanoi nuotankutoja, »ja vanha rouva olisi tullut
niin iloiseksi tästä avusta, että hän heti paikalla olisi ottanut
lompakkonsa esille ja antanut tytölle kokonaista kymmenen riksiä!
Olisihan se sentään jotakin, josta maksaisi vaivaa puhua.»
»Olisihan kylläkin», sanoi Katrina kärsimättömällä äänellä, »jos se
olisi totta. Mutta sehän on vain sellaista, jota te kuvittelette
mielessänne.»
»Hyvä se on, niin kauan kuin ihminen voi ajatuksissaan pitää lystiä»,
sanoi nuotankutoja anteeksi pyytäen. »Sellaiset lystit ovatkin
makeampia kuin oikeat.»
»Niin, te olette saanut maistaa kumpaisiakin», sanoi Katrina.
Heti sen jälkeen läksi nuotankutoja kotiinsa, eikä Katrina hänen
lähdettyänsä ajatellut enää koko juttua.
Mitä Janneen tulee, niin ensimmältä hän piti sitä vain turhana puheena,
hän myöskin. Mutta maatessaan toimettomana vuoteellaan alkoi hän
ihmetellä mielessään, eikö siinä sittenkin olisi voinut piillä jotakin.
Eikö nuotankutojan ääni ollut kuulunut hiukan omituiselta hänen
puhuessaan kirjeestä? Olisiko hän voinut keksiä koko tuon pitkän jutun
vain jotakin sanoaksensa? Ehkäpä hän oli kuullut jotakin? Ehkä hän oli
saanut kirjeen Klara Gullalta?
Olihan se mahdollista, että tyttöä oli kohdannut niin suuri onni,
ettei hän uskaltanut sitä ilmaista suoraan vanhemmille. Ehkäpä hän oli
kirjoittanut nuotankutojalle ja pyytänyt, että tämä valmistaisi heitä.
Sitä hän kai oli yrittänyt tehdä tänä iltana, vaikkeivät he olleet sitä
ymmärtäneet.
»Huomenna hän tulee uudestaan», tuumi Janne, »ja silloin me saamme
kuulla koko totuuden.»
Mutta miten olikaan, nuotankutoja ei tullut seuraavana päivänä eikä
sitä seuraavanakaan. Kolmantena päivänä kiihtyi ikävä niin suureksi,
että Janne nousi vuoteeltaan ja läksi naapurin mökille saadakseen
tietää, mitä hän sanoillaan oli tarkoittanut.
Ukko istui yksin korjaten vanhaa nuottaa, joka oli annettu hänen
laitettavakseen. Hän kävi Jannen tulosta iloiseksi. Hänellä oli ollut
niin kova luuvalo, sanoi hän, ettei hän ollut voinut liikkua kotoa
viime päivinä.
Janne ei tahtonut kysyä häneltä suoraan, oliko hän saanut kirjeen Klara
Gullalta. Hän luuli helpommin pääsevänsä tarkoituksensa perille, jos
hän kulki samoja teitä kuin toinenkin.
»Minä olen ajatellut sitä, mitä te Klara Gullasta kerroitte viimeksi
meillä käydessänne», sanoi Janne.
Ukko katsoi ylös työstään. Kesti hetken aikaa, ennenkuin hän ymmärsi
mitä toinen tarkoitti.
»Sehän oli vain pieni päähänpisto», sanoi ukko.
Janne astui aivan hänen eteensä.
»Sitä oli sittenkin hauska kuulla», sanoi hän. »Ehkäpä teillä olisi
ollut enemmänkin kerrottavaa, jollei Katrina olisi lyönyt koko asiaa
leikiksi.»
»No niin», sanoi nuotankutoja, »tuollaisia huvituksia on meillä täällä
Askedalissa kyllä varaa hankkia itsellemme.»
»Minä olen ajatellut», sanoi Janne, jonka rohkeutta tämä myönnytys
suuresti lisäsi, »ehkei juttu vielä siihen päättynytkään, että vanha
rouva antoi Klara Gullalle kymmenen riksiä. Ehkäpä hän kutsui hänet
luokseen käymäänkin?»
»Ehkäpä kyllä», sanoi nuotankutoja.
»Ehkäpä hän oli niin rikas, että hän omisti kokonaisen kivitalon?»
ehdotti Janne.
»Ei se ole niinkään tyhmä ehdotus», kehui nuotankutoja.
»Ehkä rikas rouva maksaa Klara Gullan velankin?» alkoi Janne, mutta
samassa hän keskeytti puheensa, sillä ukon miniä tuli tupaan, eikä hän
tahtonut hänelle salaisuutta uskoa.
»Vai niin, te olette tänään jalkeilla, Janne», sanoi miniä. »Sepä hyvä,
että voitte paremmin.»
»Siitä minä saan kiittää Ol'Bengtsaa», sanoi Janne salaperäisellä
äänellä. »Hän se minut on parantanut.»
Janne heitti hyvästi ja läksi samalla. Ukko istui kauan tuijottaen
hänen jälkeensä.
»En ymmärrä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä, että minä olisin
parantanut hänet, Liisa», sanoi ukko. »Ei suinkaan hän vaan ole tulossa
‒ ‒ ‒»