Lokakuun ensimäisenä päivänä Skrolyckan Janne makasi kaiken iltapäivää
pukineissaan vuoteella kasvot seinään päin kääntyneinä, eikä hänestä
parhaalla tahdollakaan voitu saada ainoatakaan sanaa.
Aamupäivällä hän oli Katrinan kanssa käynyt laivasillalla pikku tyttöä
vastassa. Ei sen vuoksi, että tyttö olisi ilmoittanut tulevansa, sitä
hän ei ollut tehnyt. Janne vain oli tuuminut, että niin pitäisi käydä.
Lokakuun ensimäisenä päivänähän rahat olivat maksettavat Lars
Gunnarssonille, ja Klara Gullan piti siis niine rahoineen tulla sinä
päivänä kotiin. Että hän saapuisi jo aikaisemmin, sitä Janne ei
ollut odottanut. Täytyihän tytön viipyä Tukholmassa niin kauan kuin
mahdollista saadakseen kokoon niin suuren summan. Mutta että hän
viipyisi vielä senkin jälkeen, sitä ei Janne uskonut, sillä vaikka
hänen ei olisikaan onnistunut haalia rahoja kokoon, niin eihän hänellä
sitten enää olisi ollut mitään syytä olla poissa, kun määräpäivä oli
mennyt ohitse.
Odottaessaan laiturilla tuumi Janne mielessään, että kun pikku tyttö
näkisi heidät laivasta, niin hän varmaan katsoisi heihin surullisesti
ja päästyään maihin sanoisi, ettei hän ollut saanut kylliksi rahoja
kokoon.
Ja kun tyttö sen olisi sanonut, niin sekä Katrina että hän itse
olisivat uskovinaan hänen sanojansa ja hän ihmettelisi, miten tyttö
lainkaan oli uskaltanut palata kotiin, koska hän kuitenkin tiesi, ettei
Katrina eikä Janne välittäneet mistään muusta kuin rahoista.
Janne oli varma siitä, että Klara Gulla vielä laiturilla vetäisi esille
paksun lompakon taskustansa ja laskisi sen heidän käteensä.
Hän oli tuuminut, että silloin hän antaisi Katrinan ottaa vastaan
setelit ja laskea ne. Hän itse ei tekisi muuta kuin katselisi Klara
Gullaa.
Tyttö aivan varmaan huomaisi, ettei hän, Janne, välittänyt mistään
muusta, kunhan hän vain saisi Klara Gullan takaisin, ja Klara
Gulla sanoisi hänelle, että hän oli yhtä mieletön nyt kuin hänen
lähtiessäänkin.
Siten Janne oli kuvitellut mielessään ensimäistä kohtausta. Mutta tuo
unelma ei ollut täyttynyt.
Sinä päivänä ei heidän, Katrinan eikä Jannen, tarvinnut kovinkaan
kauan odottaa laiturilla. Laiva oli tullut hyvissä ajoin. Mutta se oli
ollut niin täynnä tavaraa ja väkeä, joiden oli määrä joutua Brobyn
markkinoille, että ensi hetkessä oli ollut aivan mahdotonta huomata,
oliko Klara Gulla mukana vai ei.
Janne oli odottanut, että Klara Gulla kaikkein ensimäisenä hyppäisi
rantaportaalle, mutta laivasta tulikin vain pari miestä. Kun häntä ei
sittenkään näkynyt, läksi Janne häntä laivasta etsimään. Mutta hän
ei päässyt pitkälle tungoksessa. Joka tapauksessa hän oli niin varma
siitä, että tyttö oli laivassa, että kun rantaporrasta alettiin vetää
pois, hän huusi kapteenille, ettei hän mitenkään vielä antaisi laivan
lähteä. Laivassa oli vielä eräs, jonka piti päästä maihin.
Kapteeni kysyi laivamiehiltä, mutta he vastasivat, ettei ollut sen
useampia matkustajia Svartsjön laiturille, ja laiva läksi rannasta.
Katrina ja Janne olivat saaneet astua yksin kotiin, ja niin pian kun
Janne oli päässyt tupaan, oli hän heittäytynyt vuoteeseen. Hän oli niin
väsynyt ja mennyttä kalua, ettei hän käsittänyt, miten hän koskaan
jaksaisi enää nousta pystyyn.
Askedalin asukkaat olivat nähneet heidän palaavan rannasta ilman
Klara Gullaa, ja he alkoivat suuresti ihmetellä, miten asiat nyt
kääntyisivät. Naapureista toinen toisensa jälkeen keksi asiaa
Skrolyckaan kuullakseen miten siellä jaksettiin.
Oliko se totta, ettei Klara Gulla ollut laivalla? Ja oliko se totta,
etteivät he olleet saaneet kirjettä eikä terveisiä häneltä koko
syyskuun ajalla?
Janne ei vastannut sanaakaan kaikkiin näihin kysymyksiin. Hän makasi
äänettömänä vuoteellaan, tulipa sitten kuka hyvänsä tupaan.
Katrina sai luvan antaa heille tietoja niin hyvin kuin osasi. Naapurit
luulivat Jannen makaavan vuoteellaan tuolla tavalla siksi, että hän
suri tupansa kadottamista. Luulkoot vain kernaasti hänen puolestaan.
Siitä hän ei vähääkään välittänyt.
Vaimo itki ja valitti, ja ne, jotka kerran olivat tulleet tupaan,
arvelivat velvollisuudekseen jäädä, voidakseen osoittaa surkutteluaan
sekä lohduttaa heitä.
Eihän se ollut mahdollista, että Lars Gunnarsson saisi riistää heidän
tupaansa. Vanha Fallan emäntä ei sitä sallisi. Hän oli aina ennen ollut
oikeuttarakastava ja rehellinen ihminen.
Eikä päivä vielä ollut loppunut. Ehkäpä Klara Gulla antaisi kuulla
itsestään ennenkuin oli liian myöhäistä. Kyllä kai se oli kovalle
ottanut, jos hänen oli onnistunut ansaita kaksisataa riksiä vajaassa
kolmessa kuukaudessa. Mutta hänellä oli aina niin sanomattoman hyvä
onni, sillä tytöllä.
He punnitsivat asiaa puoleen ja toiseen. Katrina huomautti, ettei
Klara Gulla ensi viikkoina ollut voinut ansaita mitään. Hän oli asunut
erään Svartsjöstä kotoisin olevan perheen luona, joka oli muuttanut
Tukholmaan, mutta siellä hänen oli ollut pakko puolestaan maksaa.
Mutta sitten tyttö kaikeksi onneksi oli tavannut kadulla saman
kauppiaan, joka oli lahjoittanut hänelle punaisen leninkikankaan, ja
tämä oli auttanut häntä ja hankkinut hänelle paikan.
Eikö tuo kauppias mahdollisesti olisi voinut hankkia hänelle rahatkin?
Eihän se mikään mahdottomuus ollut.
Ei, mahdotonta se ei olisi ollut, sanoi Katrina, mutta eihän tyttöä
itseään ollut kuulunut eikä hän myöskään ollut kirjoittanut. Siitähän
saattoi päättää, ettei hän ollut onnistunut yrityksessään.
Kaikki tuvassaolijat kävivät yhä levottomammiksi ja pelokkaammiksi
sitä myöten kuin aika kului. He tunsivat, että mökin asukkaille pian
tapahtuisi jotain hirveää.
Kun surkeus oli kohonnut kaikkein korkeimmilleen, avautui ovi vielä
kerran ja sisään astui mies, jota tuskin koskaan ennen oli nähty
Askedalissa, sillä tällaisiin sopukkoihin ei hänellä ollut tapana
ohjata askeleitansa.
Tuvassa vallitsi äkkiä yhtä syvä hiljaisuus kuin joskus metsässä
talvi-öinä, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, paitsi Jannen,
joka ei liikahtanut, vaikka Katrina kuiskasi hänen korvaansa, että
valtiopäivämies Karl Karlsson Storvikistä oli tullut heidän luokseen.
Valtiopäivämiehellä oli kokoonkääritty paperi kädessään, ja kaikki
pitivät luonnollisena asiana, että Fallan omistaja oli lähettänyt hänet
ilmoittamaan Skrolyckan väelle, mikä heitä nyt kohtaisi, koska he eivät
olleet kyenneet maksamaan hänen saataviansa.
Monet huolestuneet katseet kiintyivät Karl Karlssoniin, mutta tämä
näytti yhtä arvokkaalta kuin tavallisestikin, eikä kukaan voinut
arvata, miten kovasti hän tämän iskun singahuttaisi.
Hän ojensi kätensä ensin Katrinalle ja sitten kaikille muille.
He nousivat ylös tervehtimään, kukin vuorossansa. Ainoa, joka ei
liikahtanut, oli Janne.
»En ole erikoisen perehtynyt näihin seutuihin», sanoi valtiopäivämies.
»Mutta kai tämä paikka täällä Askedalissa on Skrolycka nimeltään?»
Niinhän se oli. He nyökkäsivät kaikki myöntävästi päätään, mutta ei
kukaan koko tuvassa kyennyt saamaan ääntä suustaan. He ihmettelivät,
että Katrinalla oli sen verran älyä, että hän nykäisi Börjeä, niin että
tämä nousi paikaltaan, ja valtiopäivämies sai istua.
Valtiopäivämies nosti tuolin pöydän ääreen ja laski paperikäärönsä
pöydälle. Sitten hän otti esille nuuskarasiansa ja asetti sen
paperikäärön viereen. Sitten silmälasit otettiin ulos kotelosta ja
pyyhittiin siniruutuisella nenäliinalla.
Kun hän oli päässyt näin pitkälle valmistuksissaan, katsoi hän vielä
kerran toisesta toiseen. Tuvassaolijat olivat kaikki pikkueläjiä, niin
ettei hän ollut oikein varma heidän nimistäänkään.
»Minä tahtoisin puhua Skrolyckan Janne Anderssonin kanssa», sanoi hän.
»Hän makaa tuolla noin», sanoi nuotankutoja ja osoitti vuodetta.
»Onko hän sairas?» kysyi valtiopäivämies.
»Ei toki», vastasivat monet yhteen ääneen.
»Eikä hän ole juovuspäissäänkään», lisäsi Börje.
»Ei hän myöskään nuku», sanoi nuotankutoja.
»Hän kulki tänään niin pitkältä ja väsyi», sanoi Katrina. Hänen
mielestään oli parasta selittää asia sillä tavalla.
Samalla hän kumartui miehen puoleen ja koetti saada hänet nousemaan
ylös.
Mutta Janne makasi liikkumatta.
»Ymmärtääkö hän mitä minä sanon?» kysyi valtiopäivämies.
»Kyllä, kyllä hän ymmärtää», vakuuttivat kaikki läsnäolijat.
»Eipä hän taida odottaa hyviä uutisia, kun valtiopäivämies Karl
Karlsson tulee Storvikistä hänen luokseen käymään», sanoi nuotankutoja.
Valtiopäivämies käänsi päätään ja tarkasteli nuotankutojaa pienillä,
punoittavilla silmillään.
»Tokkopa Ljusterbyn Ol’Bengtsa on aina pelännyt Storvikin Karl
Karlssonin käyntejä», sanoi hän.
Sitten hän kääntyi jälleen pöytään päin ja alkoi lukea kirjettä.
Toiset olivat kovin ihmeissään. Hänen äänensä oli kuulunut
ystävälliseltä, niin, voisipa melkein väittää hänen vetäneen suunsa
nauruun.
»Asian laita on näet sellainen», sanoi valtiopäivämies, »että
pari päivää sitten sain kirjeen eräältä Klara Fina Gulleborg
Jannentyttäreltä Skrolyckasta, ja siinä kirjeessään hän mainitsee
lähteneensä kotoaan ansaitsemaan kahtasataa riksiä, jotta hänen
vanhempansa voisivat maksaa velkansa Lars Gunnarssonille, Fallan
isännälle lokakuun ensimäisenä päivänä ja lunastaa omakseen sen maan,
jolla heidän mökkinsä seisoo.»
Hän pysähtyi hetkeksi, jotta kuulijat helpommin voisivat seurata
esitystä.
»Ja nyt hän lähettää rahat minulle», jatkoi valtiopäivämies, »ja
pyytää, että lähtisin Askedaliin järjestämään asiaa Fallan uuden
isännän kanssa, jotta tämä ei jäljestäpäin voisi enää ruveta
rettelöimään. Hän on viisas tyttö, tämä näin», sanoi valtiopäivämies
kääntäen kirjeen kokoon. »Hän kääntyy alusta käsin minun puoleeni.
Jos kaikki muutkin olisivat tehneet samoin, niin moni seikka tässä
pitäjässä olisi paljoa paremmalla kannalla.»
Ennenkuin hän oli ennättänyt puhua loppuun, oli Janne noussut vuoteen
laidalle istumaan.
»Entäs tyttö? Missä hän on?»
»Ja nyt minä tahtoisin kysyä, ovatko vanhemmat samaa mieltä kuin
tyttökin ja antavatko he minulle toimeksi saattaa päätökseen ‒ ‒ ‒»
»Entäs tyttö? Tyttö?» keskeytti Janne. »Missä hän on?»
»Missäkö hän on?» sanoi valtiopäivämies ja tarkasteli kirjettä. »Hän
sanoo, ettei hän mitenkään ole voinut ansaita niin paljon rahaa parissa
kuukaudessa. Mutta hänellä on paikka erään hyvän rouvan luona, joka on
antanut hänelle rahaa etukäteen ja hänen luokseen hänen täytyy jäädä,
kunnes hän on tehnyt selvän puolestansa.»
»Hän ei siis tule kotiin?» sanoi Janne.
»Ei ensi hädässä, sen mukaan kuin voin ymmärtää», sanoi valtiopäivämies.
Janne laskeutui vuoteelleen ja kääntyi taas seinään päin.
Mitä hän välitti tuvasta ja kaikesta muusta? Mitä hän välitti elääkään,
kun hänen pikku tyttönsä ei palannut kotiin?