Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut poissa kotoa noin kuukauden
verran, tuli Nolin August eräänä iltana Prästerudista Askedaliin.
Hän oli ollut Klara Gullan koulutoveri monta vuotta ja oli päässyt
esille samana kesänä kuin hänkin. August oli vakava, kelpo ja
hyvämaineinen poika. Vanhemmat olivat varakkaita, eikä kenenkään
tulevaisuus voinut näyttää sen rauhallisemmalta ja paremmalta kuin
hänen.
Viimekuluneena puolena vuotena hän oli ollut poissa paikkakunnalta, ja
vasta kotiin palattuaan hän oli saanut kuulla, että Klara Gulla oli
lähtenyt maailmalle ansaitsemaan kahtasataa riksiä.
Augustin äiti sattui tämän kertomaan hänelle, ja ennenkun poika oli
kuullut asiata loppuunkaan, oli hän ottanut lakkinsa ja lähtenyt ulos.
Hän kulki pysähtymättä kunnes saapui pienen vihreän pihamaan veräjälle
Skrolyckaan.
Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei hän jatkanutkaan kulkuaan,
vaan jäi siihen seisomaan katsellen tupaa.
Katrina huomasi hänet ja keksi asiaa lähteelle Mutta August ei
tervehtinyt eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut tahtovansa puhutella
häntä.
Hetken kuluttua saapui Janne metsästä kantaen halkoja sylissään. Kun
Nolin August huomasi hänen lähestyvän veräjää, vetäytyi hän syrjään,
mutta niin pian kun Janne oli astunut pihalle, palasi poika entiselle
paikalleen.
Hänen seisottuaan siinä hetken aikaa, avautui pienen mökin ikkuna, joka
oli vain parin askeleen päässä hänestä. Hän näki Jannen istahtavan
piippuaan polttamaan ikkunan ääreen ja Katrinan sukankutimineen hänen
viereensä.
»Niin, Katrina hyvä», sanoi Janne, »näin illan suussa meidän on oikein
hyvä olla. Yhtä ainoaa asiaa minä vain toivoisin.»
»Minä toivon paljon enemmän», sanoi Katrina, »ja vaikka kaikki toiveeni
täyttyisivät, niin en sittenkään olisi tyytyväinen.»
»Minä toivoisin vaan, että nuotankutoja tai joku muu lukutaitoinen
mies pistäytyisi meille», sanoi Janne, »ja lukisi Klara Gullan kirjeen
ääneen.»
»Sitä kirjettähän on sinulle luettu niin monta kertaa siitä saakka kun
sen sait, että varmaankin osaisit itse lukea sen ulkoa sanasta sanaan»,
vastasi Katrina.
»Voihan se olla», sanoi Janne, »mutta sittenkin sitä on niin hauska
kuulla. Silloin tuntuu minusta aina, kuin pikku tyttö juttelisi minun
kanssani ja minä näen hänen silmänsä koko ajan loistavan.»
»Niin, kyllä minä kernaasti kuulisin sen vielä kerran», sanoi Katrina
ja katsoi ulos ikkunasta. »Mutta näin valoisana ja kauniina iltana
ihmisten tiet kulkevat muuanne. Mitenkä joku eksyisi meidän mökillemme.»
»Paljoa paremmalta kuin vehnäleipä kahvin kanssa maistuisi minusta,
jos tässä tupakoidessani saisin kuunnella Klara Gullan kirjettä»,
sanoi Janne. »Mutta varmaan olen väsyttänyt kaikki Askedalin asukkaat
pyytämällä heitä lukemaan sitä kirjettä. En tiedä enää kenenkä puoleen
kääntyä.»
Janne hätkähti hämmästyksestä. Tuskin hän oli saanut suustaan nuo
sanat, niin ovi avautui ja Nolin August seisoi kynnyksellä.
»Jo nyt jotakin, sinähän tulet kuin käskystä, August hyvä», sanoi Janne
tervehdittyään ja pyydettyään vierasta istumaan. »Minulla on täällä
kirje, jota pyytäisin sinua lukemaan ääneen meille vanhuksille. Se on
sinun entiseltä koulutoveriltasi. Ehkä Sinäkin kernaasti tahdot tietää,
mitä hänelle kuuluu.»
Nolin August otti kirjeen ääneti käteensä ja alkoi lukea. Hän lausui
sanat hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä joka ainoan
niistä.
Kun hän oli lopettanut, sanoi Janne:
»Ihmeellistä, miten hyvin sinä luet, August hyvä. Eivät Klara Gullan
sanat ole koskaan kaikuneet niin kauniina kuin sinun suussasi. Etkö
tekisi minulle sitä iloa, että lukisit kirjeen vielä kerran?»
Poika luki kirjeen uudestaan yhtä suurella hartaudella. Aivan kuin hän
janoon nääntymäisillään olisi saapunut lähteen reunalle.
Kun hän oli lopettanut, käänsi hän kokoon kirjeen ja silitteli sitä
kädellään. Ja juuri kun hän aikoi antaa sen takaisin, huomasi hän
varmaan, ettei se ollut kyllin tarkasti käännetty kokoon, vaan hänen
täytyi tehdä se uudestaan.
Sitten hän jäi ääneti istumaan. Janne koetti saada keskustelua
käyntiin, mutta se ei onnistunut. Vihdoin poika nousi lähteäksensä.
»On niin hyvä saada joskus hiukan apua», sanoi Janne. »Erästä toistakin
asiaa minun tekisi mieleni pyytää. Se koskee tätä kissanpoikasta, joka
on Klara Gullan oma. Varmaankin se kuolee nälkään, sillä meillä ei ole
varaa pitää sitä, mutta en mitenkään henno ottaa sitä hengiltä, eikä
Katrinallakaan ole sydäntä hukuttaa sitä. Me puhuimme tässä juuri, että
meidän täytyy tarjota se jollekin vieraalle.»
Nolin August mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla.
»Panepas kissa koriin, Katrina», jatkoi Janne, »niin August ottaa sen
mukanaan ja pitää huolta siitä, ettei meidän tarvitse sitä enää nähdä.»
Vaimo otti kiinni pienen valkean kissanpoikasen, joka makasi vuoteessa,
pisti sen vanhaan koriin, sitoi kankaan sen yli ja antoi sen poika
rukalle.
»Olen hyvilläni, kun pääsen tästä kissasta eroon», sanoi Janne. »Se on
niin iloinen ja sukkela, aivan liiaksi Klara Gullan itsensä kaltainen.
Parasta että se joutuu täältä pois.»
Nolin August astui ovelle sanomatta mitään, mutta äkkiä hän kääntyi
takaisin, tarttui Jannea käteen ja puristi sitä.
»Kiitos!» sanoi hän. »Te annoitte minulle enemmän kuin te
aavistattekaan.»
»Sitä sinun on turha luulla, August hyvä», mutisi Skrolyckan Janne
itsekseen, kun poika oli lähtenyt. »Tuommoiset asiat minä ymmärrän.
Kyllä minä tiedän, mitä minä sinulle annoin, ja minä tiedän myöskin,
kuka minulle sen on opettanut.»