Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut pari viikkoa kotoa poissa, korjasi
Janne, hänen isänsä, eräänä aamupäivänä laidunhaan aitaa lähellä
korpimetsää. Metsä oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla kuusten
huminan ja nähdä koppelon kävelevän puiden juurella koko liuta poikasia
perässään.
Kun hän oli saanut työnsä miltei valmiiksi, kuuli hän äkkiä mylvinää
yläpuoleltaan. Se kuului niin kamalalta, että häntä miltei peloitti.
Hän seisoi hiljaa kuunnellen, ja pian mylvinä uudistui. Mutta kuultuaan
sen toistamiseen, Janne käsitti, ettei siinä ollut mitään pelon syytä.
Päin vastoin joku varmaan huusi apua.
Hän heitti vitsat ja seipäät maahan ja kiiruhti koivuhaan läpi synkkään
kuusikkoon. Pitkälle hänen ei tarvinnutkaan samota, ennenkun hän
huomasi mikä oli hätänä. Täällä oli suuri ja vaarallinen suo, ja aivan
niinkuin hän oli pelännytkin, yksi Fallan lehmistä oli uponnut liejuun.
Lehmä oli paras koko karjasta, sen Janne huomasi heti, Lars
Gunnarssonille oli kerta tarjottu siitä kaksisataa riksiä.
Lehmä oli tarttunut niin lujasti liejuun ja oli niin peloissaan, että
se pysytteli nyt aivan hiljaa ja ammui vain heikosti silloin tällöin.
Mutta Janne saattoi nähdä, miten ankarasti se oli ponnistellut. Aina
sarviin saakka se oli liejussa, ja vihreät turpeet yltympärillä olivat
raastetut rikki.
Lehmä oli mylvinyt niin kovasti, että Jannen mielestä sen äänen olisi
pitänyt kuulua kaikkialle Askedalissa. Mutta ei kukaan muu kuin hän
ohut kiiruhtanut paikalle. Hän ei vitkastellut hetkeäkään, vaan heti
kun hän oli selvillä asiasta hän kiiruhti taloon hakemaan apua.
Kauan siinä saatiinkin tehdä työtä, ennenkuin lautoja ja seipäitä oli
saatu suohon ja nuora kiedottu lehmän alle ylösvetämistä varten. Se oli
vajonnut aivan selkää myöten ja vain pää oli liejun yläpuolella väen
saapuessa paikalle.
Kun se vihdoin oli saatu kuivalle maalle ja kuljetettu Fallan
kartanoon, pyysi emäntä sisään kahville kaikkia niitä, jotka olivat
olleet lehmää auttamassa.
Ei kukaan ollut niin innokkaasti ottanut osaa pelastustyöhön kuin
Skrolyckan Janne. Hänen ansiotaan oli kerrassaan, että lehmä oli saatu
pelastetuksi. Ja ajatelkaahan, että tuo lehmä oli vähintään kahdensadan
riksin arvoinen!
Olipa se erinomainen onnenpotkaus Jannelle, sillä ei kenenkään mieleen
voinut juolahtaakaan, ettei uusi isäntäväki kiinnittäisi huomiota
sellaiseen urotyöhön.
Kerran oli tapahtunut jotakin samankaltaista entisen isännän aikana.
Silloin hevonen oli pahasti loukannut itseään aitaa vasten. Se, joka
oli löytänyt hevosen ja huolehtinut sen kotiin saattamisesta, oli
palkakseen saanut Fallan Erikiltä kymmenen riksiä, vieläpä vaikka
hevonen oli niin pahasti vioittunut, että Erikin täytyi se ampua.
Mutta tämähän lehmä eli eikä ollut saanut mitään vammaa. Olihan päivän
selvää, että Janne huomispäivänä saisi mennä lukkarin tai jonkun muun
kirjoitustaitoisen miehen luo ja pyytää häntä kirjoittamaan Klara
Gullalle ja kutsumaan hänet kotiin.
Kun Janne astui Fallan suureen tupaan, niin hän hiukan oikaisi
selkäänsä. Vanha emäntä hääräili tuvassa kahvia tarjoten, eikä Janne
lainkaan ihmetellyt, että hän ojensi hänelle kahvikupin ennenkuin itse
Lars Gunnarssonkaan oli saanut osansa.
Kahvia juodessa kaikki kehuivat Jannen reippautta. Isäntäväki yksin ei
sanonut sanaakaan. Uusi omistaja ei enempää kuin hänen vaimonsakaan
avannut suutaan lausuakseen kiittävää sanaa.
Mutta kun Janne nyt niin varmaan tiesi, että huono aika oli voitettu ja
onni tulossa hänen mökkiinsä, niin ei hänen ollut vaikea keksiä jotain
lohdutuksekseen. Ehkäpä Lars oli vaiti vain siksi, että hänen sanansa
sittemmin tekisivät sitä suuremman vaikutuksen.
Kovin kauan Lars kuitenkin vitkasteli, ennenkuin hän lausui julki
kiitoksensa. Muutkin vaikenivat ja näyttivät hiukan noloilta.
Kun Fallan vanha emäntä tarjosi lisätilkkaa, kursailivat monet ja Janne
heidän mukanaan. »Juokaa te vain, Janne!» sanoi emäntä. »Jos te ette
tänään olisi ollut sukkela toimissanne, niin me olisimme menettäneet
lehmän, joka oli vähintään kahdensadan riksin arvoinen.»
Tämän jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät
isäntään, sillä mitäpä sitä saattoi nyt muuta odottaa, kuin että hänkin
kiittäisi.
Isäntä rykäisi pari kertaa, ikäänkuin voidakseen kyllin painokkaasti
tuoda esiin sanottavansa.
»Minusta tämä asia tuntuu hiukan omituiselta», sanoi hän. »Kaikkihan
tietävät, että Janne on minulle velkaa kaksisataa riksiä, ja kaikki
tietävät myöskin, että keväällä minulle tarjottiin juuri saman verran
tästä lehmästä. Olipa se melkein liian mukavaa Jannelle, että lehmä
joutui suohon ja että hän sai pelastaa sen.»
Lars vaikeni ja rykäisi vielä kerran. Janne nousi pystyyn ja astui
lähemmäksi, mutta yhtä vähän hän kuin kukaan muukaan osasi vastata
siihen mitään.
»En tiedä miksikä juuri Janne sattui kuulemaan lehmän ammunnan suolta»,
jatkoi Lars Gunnarsson. »Ehkäpä hän onnettomuuden sattuessa oli
lähempänä kuin mitä hän tahtoo myöntää. Ehkäpä hän arveli voivansa
vapautua velastaan ja sen vuoksi itse ajoi lehmän — — —»
Samassa Janne iski nyrkkinsä pöytään niin kovalla voimalla, että kupit
hypähtivät korkealle lautasiltaan.
»Sinä tuomitset muita itsesi mukaan», sanoi Janne. »Sellaista sinä voit
tehdä, mutta en minä. Vaikka tiedä se, kyllä minä sinun ketunkonstisi
huomaan. Kerrankin viime talvena ‒ ‒ ‒»
Mutta juuri kun Janne aikoi sanoa jotakin, joka olisi nostattanut
leppymättömän vihan hänen ja isäntäväen välille, nykäisi Fallan vanha
emäntä häntä takinhihasta.
»Katsokaapas ulos, Janne!» sanoi emäntä.
Janne totteli, ja silloin hän näki Katrinan astuvan pihan poikki kirje
kädessä.
Tuo kirje oli varmaan Klara Gullalta, jota he olivat odottaneet aina
hänen lähdöstään saakka. Katrina tiesi, miten Janne siitä iloitsisi, ja
siksi hän oli tullut sitä hänelle tuomaan.
Janne katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Monet vihaa uhkuvat sanat
polttivat hänen kieltään, mutta nyt ei sellaiseen ollut aikaa. Mitäpä
hän olisi viitsinyt kostaa Lars Gunnarssonille? Mitäpä hän olisi
huolinut puolustaa itseään? Kirje veti häntä vastustamattomalla
voimalla puoleensa, ja hän oli hyökännyt ulos tuvasta Katrinan luo
ennenkuin väki, joka kauhulla odotti, mistä rikoksesta Janne aikoi
syyttää talon isäntää, oli ennättänyt pelostaan tointua.