Kun höyrylaiva »Anders Fryxell» läksi Borgin kartanon laiturilta vieden
mukanaan Klara Gullan, tuijottivat Janne ja Katrina sen jälkeen niin
kauan, ettei laivasta eikä tytöstä näkynyt enää hitoistakaan. Kaikki
muut ihmiset, joilla oli ollut asiaa laivarantaan, olivat jo menneet.
Pehtori veti lipun alas ja sulki tavara-aitan, mutta he seisoivat yhä
sillalla.
Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat siellä niin kauan kuin he
luulivat näkevänsä laivaa. Mutta miksi he eivät sen jälkeen lähteneet
kotiinsa, sitä he tuskin itsekään tiesivät.
Ehkäpä he pelkäsivät mennä kotiin ja astua kahden tyhjään tupaan.
»Nyt ei tarvitse laittaa muille kuin Jannelle ruokaa», tuumi Katrina,
»häntä yksin saan odottaa kotiin. Mutta mitä minä hänestä välitän?
Hänkin olisi yhtä kernaasti voinut lähteä matkoihinsa. Tyttö ymmärsi
häntä ja hänen lorujaan, mutta en minä. Parempi olisi olla yksin.»
»Helpompi minun olisi mennä kotiin suruineni, jollei tuo vanha, äreä
Katrina istuisi tuvassa», tuumi Janne. »Tyttö tuli niin hyvin hänen
kanssaan toimeen, hän sai hänet pehmenemään ja heltymään. Mutta tokkopa
siltä taholta tämän jälkeen enää koskaan saa kuulla ainoatakaan
ystävällistä sanaa.»
Kesken kaikkea Janne säpsähti. Hän kumartui eteenpäin ja löi polviinsa
ihmeissään. Eloa syttyi hänen silmiinsä ja hänen kasvonsa alkoivat
loistaa ja säteillä.
Hänen katseensa kiintyi veden pintaan, ja Katrinan täytyi väkisinkin
uskoa, että Janne näki jotain ihmeellistä, vaikkei hän itse sitä
eroittanutkaan. Hän ei nähnyt kerrassaan mitään, paitsi pieniä,
harmaanvihertäviä aaltoja, jotka ajoivat toisiaan takaa vedenpinnalla,
leikin koskaan lakkaamatta.
Janne astui niin lähelle laiturin reunaa kuin mahdollista ja kumartui
alas, kasvoillaan samanlainen ilme, joka syttyi niihin joka kerta, kun
hän puhui Klara Gullan kanssa, mutta jota ei kukaan muu voinut loihtia
esille.
Suu avautui, huulet hytkähtelivät, mutta Katrina ei kuullut vähintäkään
ääntä. Toinen hymyily toisensa jälkeen kulki kasvojen yli, aivan
niinkuin joka kerta, kun tyttö piti peliään hänen kanssaan.
»Kuulehan Janne», sanoi Katrina, »mikä sinun on?»
Janne ei vastannut, viittasi vain kädellään häntä vaikenemaan.
Heti sen jälkeen hän kohosi hiukan pystyyn, ja saattoi huomata, että
hän katseellaan seurasi jotakuta, joka poistui aaltoja pitkin, mikä se
nyt sitten mahtoikaan olla.
Se katosi nopeasti samaan suuntaan kuin laivakin äsken. Janne suoristi
nyt myös selkänsä ja varjosti silmiään kädellään paremmin nähdäksensä.
Siten hän seisoi, kunnes hän varmaankaan ei nähnyt enää mitään. Silloin
hän kääntyi Katrinan puoleen. Hän astui aivan hänen eteensäkin.
»Sinä ehkä et nähnyt mitään?» sanoi hän.
»Mitäpä muuta tässä olisi ollut nähtävänä kuin järven laineet?» kysyi
Katrina.
»Pikku tyttö palasi soutuveneellä takaisin», sanoi Janne ja alensi
samalla äänensä kuiskaavaksi. »Kapteeni oli lainannut hänelle veneen.
Siinä oli sama merkki kuin laivassakin. Hän sanoi unohtaneensa erään
asian lähtiessänsä. Hän tahtoi puhua meille jostakin.»
»Hyvä ystävä, oletko sinä täysissä tajuissasi!» sanoi Katrina. »Jos
tyttö olisi palannut takaisin, niin kai minäkin olisin nähnyt hänet.»
»Ole hiljaa, niin kerron mitä hän tahtoi!» kuiskasi Janne yhtä
salaperäisesti ja juhlallisesti. »Niin, katsos, hän oli huolissaan
siitä, miten meidän kahden nyt kävisi. Ennen aikaan, sanoi hän, oli
hän kulkenut meidän keskellämme, taluttanut minua toisesta ja sinua
toisesta kädestä, ja siten kaikki oli käynyt hyvin. Mutta nyt kun hän
ei voinut enää kulkea meidän keskellämme ja pitää meitä yhdessä, niin
hän ei tiennyt, miten tässä voisi käydä. Ehkäpä isä ja äiti astuvat nyt
kumpikin omalle tahollensa, sanoi hän.»
»Kas kummaa, että hän tuli sitä ajatelleeksi!» sanoi Katrina. Nuo
sanat, jotka paljastivat Katrinan omat ajatukset, iskivät häneen niin
voimakkaasti, että hän unohti kerrassaan, ettei tyttö mitenkään ollut
voinut palata laiturille ja puhua hänen kuulemattaan Jannen kanssa.
»Sen vuoksi minä tulin takaisin laskeakseni teidän kätenne yhteen,
ettekä te saa päästää otettanne, vaan teidän täytyy pitää kiinni
toisistanne minun tähteni, kunnes minä palaan kotiin ja tartun taas
kummankin käteen, niinkuin ennen vanhaan», sanoi hän. »Ja niin pian kun
hän sen oli sanonut, sousi hän taas pois.»
Laiturilla vallitsi hetken aikaa hiljaisuus.
»Ja tässä on nyt minun käteni», sanoi Janne epävakavalla äänellä,
ikäänkuin hän olisi sekä hävennyt että pelännyt, ja ojensi kätensä,
joka oli pysynyt niin ihmeellisen pehmeänä, vaikka hän tekikin kovaa
työtä. »Koska tyttö niin tahtoo», lisäsi hän.
»Ja tässä on omani», sanoi Katrina. »Minä en ymmärrä, mitä sinä näit,
mutta jos sinä ja tyttö tahdotte, että meidän tulee pitää yhtä, niin
kyllä minäkin tahdon.»
Sitten he astuivat käsi kädessä kaiken matkaa aina kotiin saakka.