Kun Skrolyckan väki palasi kotiin kirkosta sinä samana sunnuntaina,
jolloin rovasti oli lausunut nuo kauniit sanansa Klara Gullalle, istui
kaksi miestä aidan harjalla aivan veräjän luona.
Toinen oli Lars Gunnarsson, joka nyt oli perinyt isännyyden Fallan
Erikin jälkeen, toinen kauppapalvelija eräästä Brobyn kauppapuodista,
josta Katrinalla oli tapana ostaa sokeria ja kahvia.
He näyttivät niin välinpitämättömiltä ja vierailta istuessaan siinä,
ettei Janne uskonut heillä olevan asiaa hänelle. Hän nosti vain
lakkiansa ja astui heidän ohitseen tupaan sanaakaan sanomatta.
Miehet istuivat edelleen paikoillansa, ja Janne toivoi, että he pian
olisivat valinneet jonkun muun istumapaikan, jotta hänen ei olisi
tarvinnut nähdä heitä. Hän tunsi vaistomaisesti, että Lars Gunnarsson
kantoi kaunaa häntä kohtaan metsässä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen.
Useampia kertoja hän oli kuullut hänen sanovan, että Janne alkoi jo
olla vanha eikä tehnyt enää täyttä hyötyä päiväpalkastaan.
Katrina asetti esille päivällisruoan, ja pian syöminen olikin
suoritettu. Lars Gunnarsson ja puotilainen viipyivät edelleen pihalla
vilkkaasti keskustellen keskenänsä. Jannen mielestä he istuivat siellä
kuin kaksi haukkaa. He odottivat siinä aikaansa ja tekivät pilaa
pikkulinnuista, jotka luulivat voivansa päästä heitä karkuun.
Nyt he vihdoinkin laskeutuivat alas aidalta, avasivat veräjän ja
lähestyivät tupaa. Jannelle heillä siis sittenkin oli asiaa.
Janne aavisti aivan selvästi, että heillä oli paha mielessä, ja hän
katsoi ympärilleen ikäänkuin etsien paikkaa, jonne hän olisi voinut
piiloutua. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat Klara Gullaan, joka myös
katseli ulos ikkunasta, ja hän sai jälleen rohkeutta.
Mitäpä syytä hänellä oli pelätä, kun hänellä oli sellainen tytär?
Klara Gulla oli viisas ja neuvokas eikä pelännyt mitään. Ja onni häntä
kaikessa suosi, mihin ikänä hän tarttui. Lars Gunnarssonin ei olisi
helppo saada häntä taipumaan.
Kun Lars ja puotilainen astuivat sisään, näyttivät he taaskin yhtä
välinpitämättömiltä ja vierailta kuin äskenkin. Lars sanoi, että he
istuessaan ulkona olivat niin kauan katselleet tuota sievää pikku
mökkiä, että heidän lopulta teki mieli tulla sisään.
He kehuivat kaikkea, mitä siellä oli, ja Lars sanoi, että Jannen ja
Katrinan tulisi olla kovin kiitollisia Fallan Erikille, sillä hän se
kai oli pitänyt huolta siitä, että tupa oli tullut rakennetuksi ja että
he olivat menneet naimisiin.
»Tulin ajatelleeksi erästä asiaa», sanoi hän heti sen jälkeen ja käänsi
pois silmänsä, niin ettei hän nähnyt Jannea eikä liioin Katrinaa.
»Kyllä kai Fallan Erik oli siksi viisas, että hän kirjallisesti
luovutti teille tämän maan, jolla mökkinne seisoo?»
Ei Janne enempää kuin Katrinakaan vastannut tähän mitään. He ymmärsivät
heti, että nyt Lars oli tullut varsinaiseen asiaansa. Parasta oli antaa
hänen ensin selittää kaikki perin juurin.
»Olen kuullut sanottavan, ettei teillä ole papereita», sanoi Lars,
»mutta en tahtoisi uskoa, että asiat olisivat niin huonolla kannalla.
Sillä silloin voisi sattua, että koko tupa lankeaakin maan omistajalle.»
Janne ei sanonut vieläkään mitään, mutta Katrina suuttui niin
silmittömästi, ettei voinut enää olla vaiti.
»Fallan Erik on antanut meille sen maan, jolla mökki seisoo», sanoi
hän, »eikä kellään voi olla oikeutta anastaa sitä meiltä.»
»No, eihän se tarkoitus olekaan», sanoi uusi omistaja sovinnollisella
äänellä. Hän tahtoi vain saada asian järjestetyksi. Ei mitään muuta.
»Jos Janne voisi antaa hänelle sata riksiä lokakuun markkinoihin
mennessä ‒ ‒ ‒»
»Sata riksiä!» huudahti Katrina, melkein kirkuvalla äänellä.
Lars ei sanonut sen enempää. Hän kohotti vain päätään taakse ja puri
huulensa yhteen.
»Sinä et sano sanaakaan, Janne!» sanoi Katrina. »Etkö kuule, että Lars
tahtoo ottaa meiltä sata riksiä?»
»Ehkäpä ei Jannen ole niinkään helppoa saada sata riksiä irti», sanoi
Lars Gunnarsson. »Mutta täytyyhän minun tietää, mikä on omani.»
»Ja siksikö teidän pitää varastaa meidän tupamme?» huusi Katrina.
»Ei, sitä en minä suinkaan halua. Mökki on teidän. Minä tahdon vain
saada maan takaisin.»
»No, silloinhan on mökki myös siirrettävä teidän maaltanne pois», sanoi
Katrina. — »Tokko teidän kannattaa siirtää pois sellaista, jota ette
kuitenkaan voi pitää.» — »Vai niin», sanoi Katrina, »te tahdotte siis
sittenkin anastaa sen itsellenne?»
Lars Gunnarsson teki kädellään torjuvan liikkeen.
»Ei, en minä tahdo anastaa teidän mökkiänne, mitä vielä?» Olihan hän
jo sanonut, ettei hän sitä halunnut tehdä, mutta Brobyn kauppias oli
lähettänyt tänne puotilaisensa kera muutamia laskuja, jotka olivat
vielä maksamatta.
Puotilainen otti nyt esille laskut. Katrina työnsi ne Klara Gullan
eteen ja pyysi häntä katsomaan, minkä verran velkaa oli.
Velka ei ollut sen vähempi kuin sata riksiä, ja Katrina aivan kalpeni
penkillänsä. »Teidän tarkoituksenne on karkoittaa meidät talosta,
sen minä näen», sanoi hän. — »Ei suinkaan», vastasi Lars, »se ei
ole lainkaan meidän tarkoituksemme, jos te vain maksatte velkanne
‒ ‒ ‒». — »Teidän pitäisi toki ajatella vanhempianne, Lars», sanoi
Katrina. »Heillä ei ollut niinkään hyviä päiviä ennenkun te pääsitte
talolliseksi.»
Katrina johti puhetta kaiken aikaa. Janne ei sanonut mitään. Hän
katseli vain Klara Gullaa, katseli ja odotti. Hän oli aivan selvillä
siitä, ettei koko tällä asialla ollut muuta tarkoitusta, kuin että
tyttö saisi näyttää mihin hän kelpaisi.
»Kun köyhältä riistetään hänen tupansa, on hän myös mennyttä kalua»,
sanoi Katrina.
»Enhän minä tahdo ottaa tupaa», puolusteli Lars Gunnarsson itseään.
»Minä tahdon vain, että asia tulisi selväksi.»
Mutta Katrina ei kuunnellut häntä. »Niin kauan kuin köyhällä on
mökkinsä, tuntee hän olevansa yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Mutta se,
jolla ei ole omaa kotia, ei ole edes ihminen.»
Jannen mielestä kaikki, mitä Katrina sanoi, oli aivan oikein. Tupa
oli rakennettu hylkyhirsistä ja oli kylmä talvella, sen perustus oli
kallellaan, ja ahdas ja pieni se oli, mutta sittenkin heistä tuntui,
että he olisivat mennyttä kalua, jos he sen menettäisivät.
Janne puolestaan ei hetkeäkään voinut epäillä niin huonosti käyvän.
Tuossahan Klara Gulla istui, ja hän huomasi, miten tytön silmät
alkoivat loistaa. Pian hän varmaankin sanoisi jotain, joka karkoittaisi
pois nuo kiusanhenget.
»Niin, te tarvitsette kai aikaa tehdäksenne päätöksenne», sanoi uusi
omistaja. »Mutta muistakaa, joko te muutatte pois täältä lokakuun
ensimäisenä päivänä, tai maksatte velkanne Brobyn kauppiaalle! Ja minä
olen saapa sata riksiä tontista!»
Katrina väänsi vanhoja, työssä kuluneita käsiänsä. Hän oli niin poissa
suunniltaan, että hän puhui itsekseen välittämättä siitä, kuunteliko
kukaan hänen sanojaan.
»Miten minä menen kirkkoon, miten minä näyttäydyn muitten ihmisten
parissa, jos minun käy niin huonosti, etten omista enää omaa tupaakaan?»
Jannen ajatukset olivat muualla. Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne
kauniit muistot, jotka liittyivät tupaan. Täällä kätilö oli laskenut
lapsen hänen syliinsä. Tuossa kynnyksellä hän oli seisonut, kun aurinko
kurkisti esiin pilvien lomasta antaakseen tytölle nimen. Tupa oli
kasvanut kiinni häneen, Klara Gullaan ja Katrinaan. He eivät voineet
menettää sitä.
Hän huomasi, miten Klara Gulla puristi nyrkkiin toisen kätensä. Kyllä
hän varmaan nyt aivan heti tulisi heidän avuksensa.
Lars Gunnarsson ja puotilainen nousivat penkiltä ja lähestyivät ovea.
He heittivät hyvästit poistuessansa. Mutta ei kukaan tupaan jääneistä
vastannut heidän tervehdykseensä.
Niin pian kuin he olivat menneet, heitteli nuori tyttö kopeasti päätään
ja nousi ylös.
»Kunpa antaisitte minun lähteä maailmalle!» sanoi hän.
Katrina lakkasi mutisemasta ja vääntelemästä käsiään. Nuo sanat olivat
herättäneet hiukan toivoa hänessä.
»Eiköhän sitä voisi ansaita kaksisataa riksiä lokakuun ensimäiseksi
päiväksi», sanoi Klara Gulla. »Jos vain saan lähteä Tukholmaan ja
hankkia itselleni palveluspaikan, niin lupaan teille, että saatte pitää
tupanne.»
Kun Skrolyckan Janne kuuli nämät sanat, kalpeni hän ja pää painui
taaksepäin, ikäänkuin hän olisi mennyt tainnoksiin.
Miten kaunista se oli pikku tytön puolelta. Tätä hän koko ajan oli
odottanutkin. Mutta miten, miten hän saattaisi elää, jos tyttö lähtisi
pois hänen luotaan?