Kun Skrolyckan nuori tyttö oli seitsemäntoista vuoden vanha, tuli hän
eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä vanhempiensa kera kirkkoon.
Astuessaan tietä myöten oli hänellä hartioillaan saali, jonka hän
riisui yltään saavuttuaan kirkkomäelle, ja silloin kaikki näkivät, että
hänellä oli yllään leninki, jommoista ei kukaan koko pitäjässä ennen
ollut nähnyt.
Kuljeksiva kauppias, joka kiertää pitkin pitäjiä laukku selässä, oli
kerran eksynyt aina Askedaliin saakka, ja kun hän oli nähnyt Klara
Gullan kukoistavan nuoruuden, oli hän ottanut repustaan esille kankaan,
kehoittaen vanhempia ostamaan sen tytölle. Kangas oli punaista ja
välkkyi aivan kuin silkki.
Kangas oli yhtä kallista kuin kaunistakin, eivätkä Janne ja Katrina
mitenkään olisi kyenneet ostamaan sellaista leninkiä tyttöselle, vaikka
varsinkin Janne olisi ohut hyvinkin halukas siihen.
Mutta ajatelkaahan, kun kauppias oli hyvän aikaa turhaan tyrkyttänyt
sitä, joutui hän aivan suunniltaan, kun ei saanut tahtoaan läpi! Hän
oli päättänyt, sanoi hän, että Jannen tyttären tuli saada tuo kangas.
Hän ei ollut nähnyt ketään koko pitäjässä, jota se niin hyvin olisi
pukenut kuin häntä.
Ja sitten kauppias mittasi siitä sen verran kangasta kuin yhdeksi
puvuksi oli tarpeen, ja lahjoitti sen Klara Gullalle. Hän ei huolinut
mitään maksua siitä. Hän pyysi vain saada nähdä hänet puettuna
punaiseen leninkiin ensi kerralla, kun hän saapui jälleen Skrolyckaan.
Sitten pitäjän paras ompelija oli sen ommellut, hän, joka muuten ompeli
vain Lövdalan neideille. Ja kun Klara Gulla sai sen ylleen, näyttivät
he yhdessä niin kauniilta, että olisi voinut luulla tytön puhjenneen
esiin orjantappurapensaasta mäellä.
Sinä sunnuntaina, jolloin Klara Gullan oli määrä näyttäytyä uudessa
puvussaan kirkolla, ei Janne eikä Katrina malttanut pysyä kotona, niin
uteliaita he olivat kuulemaan ihmisten arvostelua.
Ja kävikin siten, että kaikki ihmiset huomasivat punaisen leningin, ja
nähtyään sen kerran, he kääntyivät taaksensa ja katselivat sitä vielä
uudestaan. Mutta toisella kertaa he eivät katselleet vain leninkiä,
vaan myöskin nuorta tyttöä, jonka yllä se oli.
Toiset olivat kuulleet jo aikaisemmin tästä leningistä puhuttavan,
toiset tahtoivat tietää, mitenkä mäkitupalaisen tytär saattoi esiintyä
niin koreana mäntymäellä kirkon edustalla. Janne ja Katrina saivat
kertoa koko jutun kauppiaasta ja kaikesta muusta moneen kertaan. Ja
kun ihmiset saivat kuulla asian perin pohjin, eivät he voineet enää
harmitella sen johdosta. He iloitsivat kaikki, että onni oli kerta
eksynyt köyhään mökkiinkin kaukana Askedalissa.
Olipa joukossa rikkaiden talojen poikia, jotka sanoivat aivan suoraan,
että jos tyttö olisi ollut sellaista sukua, että olisi käynyt päinsä
naida hänet, niin olisi hän ollut jo kihloissa kirkolta kotiin
palatessansa.
Ja olipa talontyttäriä, rikkaiden tilojen ainokaisia perijättäriä,
jotka tuumivat itsekseen, että he olisivat olleet valmiit antamaan
koko vuoden tulon väliä, jos he olisivat voineet saada omakseen tytön
punoittavat, nuoruutta ja terveyttä loistavat kasvot.
Mutta sattuipa nyt siten, että sinä sunnuntaina olikin Bron rovastilla
saarnavuoronsa Svartsjössä, eikä tavallisella papilla. Ja rovasti oli
ankara vanhanajan mies, joka paheksui kaikenlaista ylellisyyttä, niin
hyvin puvuissa kuin muussakin.
Kun hän näki nuoren tytön punaisessa leningissänsä, luuli hän varmaan
sitä silkiksi, ja lähetti lukkarin kutsumaan sekä tytön että hänen
vanhempansa puheillensa.
Huomasihan hänkin, että leninki ja tyttö sopivat erinomaisesti yhteen,
mutta siitä huolimatta herätti se hänen paheksumistaan.
»Kuulehan, tyttöseni, minäpä sanon sinulle jotakin», sanoi hän Klara
Gullalle ja laski kätensä hänen olkapäälleen. »Ei mikään estäisi minua
pukeutumasta piispan pukuun ja ripustamasta kultaristiä kaulaani,
jos mieleni tekisi. Mutta sitä minä en tee, sillä en tahdo näyttää
enemmältä kuin mitä olen. Ja samoin ei sinunkaan pitäisi pukeutua
yhtä hienoksi kuin herraskartanon neidit, koska olet vain köyhän
mäkitupalaisen tytär.»
Ne olivat ankaria sanoja, ja Klara Gulla tuli niin ymmälle, ettei
osannut vastata mitään. Mutta Katrina kiiruhti kertomaan, että tyttö
oli saanut kankaan lahjaksi.
»Niin, voihan se olla», sanoi rovasti. »Mutta ettekö te vanhemmat
ymmärrä, että jos te sallitte tyttärenne koreilla tuolla tavalla kerran
tai kaksi, niin ei hän sitten enää tyydy sellaisiin yksinkertaisiin
vaatteihin, joita te voitte hänelle hankkia?»
Rovasti kääntyi pois heistä, sillä nyt hän oli selvästi lausunut
mielipiteensä. Mutta Jannella oli vastaus valmiina, ennenkuin rovasti
ennätti poistua.
»Tämän tytön pitäisi olla hieno kuin aurinko, jotta hän olisi
sopivasti puettu, sillä meidän aurinkomme ja ilomme on hän ollut aina
syntymästään saakka.»
Rovasti palasi takaisin ja katseli vakavasti kaikkia kolmea. Sekä Janne
että Katrina näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta, mutta heidän silmänsä
loistivat keskellä ryppyisiä kasvoja, kun he kääntyivät katsomaan
kukoistavaa tyttöä keskellänsä.
Silloin rovasti varmaan tuumi mielessänsä, että olisi sääli häiritä
noiden vanhusten iloa.
»Jos sinä todellakin olet ollut köyhien vanhempiesi valona ja ilona,
niin voit kantaa koreuttasi kunnialla», sanoi rovasti lempeällä
äänellä. »Sillä lapsi, joka voi tuottaa onnea isälleen ja äidilleen, on
parasta mitä me silmiemme edessä voimme nähdä.»