Skrolyckan Janne asteli samaa metsäpolkua pitkin, jolla hän pari tuntia
sitten oli kulkenut naisväkensä kanssa iloisin ja onnellisin mielin
palatessaan kotiin kirkosta.
Katrina ja hän olivat kauan neuvotelleet ja tulleet siihen päätökseen,
että ennenkuin he lähettäisivät tytön pois kotoa tai ryhtyisivät
johonkin muuhun toimenpiteeseen, lähtisi Janne Storvikiin kysymään
valtiopäivämies Karl Karlssonilta, oliko Lars Gunnarssonilla oikeutta
riistää heiltä heidän tupansa.
Ei kukaan koko Svartsjön pitäjässä tuntenut niin hyvin lakia ja
säädöksiä kuin Storvikin valtiopäivämies. Ken vain ymmärsi pyytää
hänen apuaan jakoasioissa ja kaupanteoissa, pesäkirjoituksissa ja
huutokaupoissa sekä testamenttien laatimisessa, se saattoi olla
varma siitä, että kaikki kävi laillisesti ja oikeudenmukaisesti,
ja ettei jälkeenpäin ollut mitään mahdollisuutta rettelöihin eikä
oikeudenkäynteihin.
Mutta Karl Karlsson oli ankara ja arvostaan kiinnipitävä mies, joka
näytti kovin tylyltä ja puhui kovalla äänellä, eikä Jannesta ollut
lainkaan mieluista mennä hänen puheillensa. »Kaikkein ensimäiseksi,
kun astun sisään, pitää hän minulle nuhdesaarnan sen johdosta,
ettei minulla ole minkäänlaisia papereita», tuumi hän. »Useita hän
heti alussa on niin pahasti peloittanut, etteivät he ole lainkaan
uskaltaneet tuoda esiin varsinaista asiataan.»
Janne oli lähtenyt kotoa niin kovalla kiiruulla, ettei hän ensinkään
ollut ennättänyt ajatella, miten peloittavan miehen puheille hän aikoi
mennä. Mutta astuessaan Askedalin hakamaiden poikki korpimetsää kohti,
sai entinen pelko hänessä vallan. Miten tyhmää, ettei hän ollut ottanut
Klara Gullaa mukanaan.
Hän ei ollut nähnyt koko tyttöä kotoa lähtiessään. Ehkäpä hän oli
mennyt metsään johonkin yksinäiseen paikkaan itkemään suruaan. Hän ei
koskaan tahtonut näyttäytyä kellekään ollessaan alakuloisella mielellä.
Juuri kun Janne aikoi poiketa metsään, kuuli hän jonkun rallattelevan
ja laulavan vuorella hänen oikealla puolellaan.
Hän pysähtyi ja kuunteli. Nainen siellä lauloi. Mutta ei suinkaan se
voinut olla se ääni, jota se hänen mielestään muistutti?
Joka tapauksessa hän tahtoi ottaa asiasta selkoa, ennenkun astui
edemmäksi. Laulu kuului aivan selvästi, mutta laulaja oli metsän
peitossa. Janne poikkesi tieltä ja tunkeutui pensaikkojen läpi
tullakseen häntä vastaan.
Mutta hän ei ollutkaan niin lähellä kuin Janne oli luullut. Ei hän
seisonut myöskään paikoillaan, vaan siirtyi yhä kauemmaksi pois, mitä
pitemmälle Janne kulki. Yhä kauemmaksi ja korkeammalle, joskus Janne
oli kuulevinaan laulun äänen aivan yläpuoleltaan.
Varmaankin laulaja pyrki ylös Storsnipan laelle.
Janne arvasi, että hän astui tietä myöten, joka nousi vaaran rinnettä
pitkin melkein äkkijyrkkänä ylös. Tien reunoilla kasvoi niin tiheää
koivumetsää, että sen takaa oli tietenkin aivan mahdotonta häntä nähdä.
Mutta vaikka tie olikin kovin jyrkkä, niin reippaasti hän sittenkin
astui ylöspäin. Jannen mielestä hän kohosi kuin lentävä lintu yhä
ylemmäksi kaiken aikaa laulaen.
Janne sen sijaan kulki viistoompaan vuoren rinnettä ylös. Mutta
innossaan hän oli eksynyt tieltä ja puut hidastuttivat hänen
kulkuaan, niin että hän tietenkin jäi kauaksi jälkeen. Sitä paitsi
hän tunsi raskaan painon rinnallaan ja hengitti yhä vaivalloisemmin
kuunnellessaan tuota laulua.
Lopulta hän astui niin hitaasti, että hän töin tuskin liikkui
paikaltaan.
Mutta ei ole niinkään helppoa tuntea ääniä, ja metsässä on se vieläkin
vaikeampaa kuin muualla, sillä siellä on niin paljon suhisevaa ja
rasahtelevaa, joka ikäänkuin laulaa mukana. Hänen täytyi välttämättä
päästä niin pitkälle, että hän saattoi nähdä tuon nuoren ihmisen, joka
oli niin iloinen, että miltei lensi jyrkkää rinnettä ylös, muuten ei
hän ikinä voisi vapautua epäilyksistään.
Tiesihän hän pääsevänsä selvyyteen, niin pian kuin hän ennättäisi ylös
vaaralle, sillä se oli aivan paljas ja tyhjä, siellä ei kukaan voinut
hänen katseiltaan piiloutua.
Olihan aikoinaan Storsnipan laellakin kasvanut metsää, mutta
parikymmentä vuotta sitten oli metsäpalo riehunut siellä ja sen jälkeen
oli leveä vuorenharju paljaana. Kanervaa ja variksenmarjanvartta ja
jäkälää oli hiljalleen levinnyt paasien yli, mutta ei ainoatakaan
varjostavaa puuta ollut kasvanut sijalle.
Korea näköala avautui sieltä ylhäältä, sen jälkeen kuin metsä oli
kadonnut. Sieltä näkyi Lövenin pitkä järvi koko pituudessansa, järveä
ympäröivä vihreä laakso, kaikki laaksoa suojaavat sinertävät vaarat.
Kun Askedalin nuoriso nousi ahtaasta laaksostansa Snipavaaralle, tuli
heidän mieleensä se vuori, jolle kiusaaja johdatti Herramme Jeesuksen
näyttääkseen hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston.
Kun Janne vihdoin oli selviytynyt metsästä ja saapui vuoren laelle,
näki hän heti laulajan. Kaikkein korkeimmalle nystyrälle, josta
näköala oli avarin, oli pystytetty kivistä rajapyykki, ja korkeimmalla
kivellä Klara Fina Gulleborg seisoi punaisessa leningissään. Hän
kohosi selvästi vaaleaa iltataivasta vasten, ja jos ihmiset alhaalla
laaksoissa ja metsissä hänen jalkojensa juuressa olisivat kohottaneet
katseensa Storsnipaa kohti, niin olisivat he varmaan voineet nähdä
hänet korkealta paikaltaan.
Tyttö silmäsi kauas avaruuteen peninkulmien laajuisten maitten yli.
Hän näki valkeita kirkkoja järvien jyrkillä rantatörmillä, hän näki
tehtaita ja herraskartanolta puistojen ja puutarhojen siimeksessä,
talonpoikaistaloja pitkissä riveissä metsien reunassa, peltomaita,
pitkiä, kiemurtelevia teitä, loppumattomia metsiä.
Aluksi hän lauloi, mutta pian hän vaikeni ja katseli vain lakkaamatta
avaraa, aukeaa maailmaa edessään.
Lopulta hän levitti käsivartensa. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut
syleillä kaikkea, koko suurta, mahtavaa rikkautta, josta hän aina tähän
saakka oli ollut erossa.
* * * * *
Vasta myöhään yöllä Janne palasi kotiin, eikä hän tullessaan kyennyt
tekemään mistään selkoa. Hän väitti käyneensä valtiopäivämiehen luona
ja puhuneensa hänen kanssaan, mutta minkä neuvon tämä oli antanut, sitä
hän ei enää muistanut.
»Ei maksa vaivaa tehdä mitään», sanoi hän yhä uudestaan. Muuta ei
Katrina saanut hänestä lähtemään.
Janne kulki kumarassa ja näytti kuoleman sairaalta. Takki oli sammalten
ja mullan tahrassa. Katrina kysyi oliko hän kaatunut ja loukannut
itseään.
Ei, sitä hän ei ollut tehnyt, hän oli vain levännyt hetken aikaa maassa.
Sitten hän oli varmaan sairas?
Ei, ei sitäkään. Jokin vain oli pysähtynyt.
Mutta mikä oli pysähtynyt sinä hetkenä, jolloin hän käsitti, ettei
pikku tyttö ollut tarjoutunut pelastamaan tupaa rakkaudesta heihin,
vaan siksi, että hän ikävöi ulos maailmalle, sitä hän ei tahtonut sanoa.