Fallan Erik ja Skrolyckan Janne olivat eräänä kylmänä talvipäivänä
metsässä hirsiä kaatamassa.
He olivat sahanneet paksun puunrungon poikki. Puu oli juuri
kaatumaisillaan, ja he vetäytyivät syrjään, jotta eivät joutuisi oksien
alle puun syöstessä maahan.
»Varokaa, isäntä!» sanoi Janne. »Minun luullakseni puu kaatuu teidän
puolellenne.»
Erik olisi kyllä ehtinyt juosta pois tieltä sillä aikaa kun kuusi
hoippui ja kallistui syrjälleen. Mutta hän oli kaatanut niin monta
puuta eläissänsä, että hän mielestään ymmärsi tämän asian paremmin kuin
Janne, ja siksi hän jäi paikoilleen seisomaan. Seuraavassa tuokiossa
hän makasi kumossa maassa kuusen alla.
Hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä kaatuessansa, ja kuusen oksat
peittivät hänet kokonaan. Janne katseli ympärilleen eikä ymmärtänyt
minne isäntä oli kadonnut.
Samassa hän kuuli äänen, jota hän koko elinaikansa oli totellut, mutta
se oli niin heikko, että hän töin tuskin saattoi sanoja eroittaa.
»Mene hakemaan hevosta ja apua, Janne, jotta minut voidaan kuljettaa
kotiin!»
»Enkö yrittäisi auttaa teitä ensin?» kysyi Janne. »Eikö teidän ole
vaikea siinä olla?»
»Tee niinkuin sanon, Janne!» sanoi Fallan Erik. Ja Janne tiesi
hyvinkin, että isäntä ennen kaikkea vaati kuuliaisuutta, ja siksi hän
ei pannut sen kovemmin vastaan.
Janne juoksi siis Fallan taloon niin pian kuin pääsi. Mutta matka ei
ollut kovinkaan lyhyt, hän tarvitsi koko runsaasti aikaa päästäkseen
perille.
Kaikkein ensiksi hän talonväestä tapasi Lars Gunnarssonin, joka oli
naimisissa Fallan Erikin vanhimman tyttären kanssa ja jonka oli määrä
saada talo haltuunsa vanhan isännän kuoltua.
Niin pian kuin Lars Gunnarsson oli saanut tiedon asiasta, käski hän
Jannen ilmoittamaan emännälle, mitä oli tapahtunut. Sitten hänen
piti mennä hakemaan renkipoikaa. Itse Lars Gunnarsson juoksi talliin
valjastamaan hevosta.
»Onkohan tarpeellista heti mennä ilmoittamaan onnettomuutta
vaimoväelle», sanoi Janne. »Turhaan vain viivytellään, he kun ovat niin
kärkkäät itkemään ja tuskailemaan. Isännän ääni kuului kovin heikolta,
jotta olisi parasta pitää kiirettä.»
Mutta Lars Gunnarsson oli pitänyt arvostaan kiinni aina siitä
saakka kun hän taloon tuli. Yhtä vähän hän peruutti käskyjään kuin
appiukkokaan.
»Mene heti sisään äitimuorin luo!» sanoi hän. »Etkö ymmärrä, että
heidän täytyy laittaa vuode kuntoon, jotta meillä olisi minne laskea
hänet, kun palaamme takaisin?»
Jannen täytyi siis mennä sisään Fallan emännän puheille, ja vaikka
hän koettikin kiirehtiä, niin aikansa se sittenkin kysyi, kun oli
kerrottava koko tapaus juurta jaksain.
Kun Janne palasi takaisin pihalle, kuuli hän Larsin meluavan ja
kiroilevan tallissa. Lars ei kohdellut hyvin eläimiä. Hevoset potkivat,
niin pian kun hän tuli lähellekin. Nytkään hän ei ollut kyennyt saamaan
ainoatakaan hevosta ulos pilttuusta koko sinä aikana, jolloin Janne oli
puhunut Fallan emännän kanssa.
Siitä ei koituisi mitään hyvää, jos Janne yrittäisi auttaa häntä, sen
hän ennestään tiesi, siksipä hän läksi toista asiaa toimittamaan,
renkipoikaa hakemaan. Omituista, ettei Lars ollut käskenyt häntä
pikemmin antamaan sanaa Börjelle, joka oli riihessä puimassa, vaan
lähetti hänet poikaa kutsumaan, joka raivasi nuorta metsää koivikossa
hyvän matkan päässä talosta.
Heikko ääni kuusen alta kaikui Jannen korvissa hänen toimittaessaan
näitä turhia asioita. Se ei kuulunut enää niin käskevältä, vaan se
rukoili ja pyysi häntä pitämään kiirettä. »Kyllä tulen, kyllä tulen»,
kuiskasi Janne vastaan, mutta samalla hänet valtasi samallainen tunne
kuin unissa, painajaisen painostaessa, jolloin ponnistaa kaikki
voimansa päästäkseen eteenpäin, mutta ei sittenkään voi hievahtaa
paikaltaan.
Nyt Lars oli saanut hevosen valjaihin, mutta sitten naisväki tuli
sanomaan, että hänen pitäisi ottaa olkia ja peitteitä mukaan, ja sehän
oli kylläkin hyvä, vaikka tuottihan sekin viivytystä, ennenkuin kaikki
oli järjestyksessä.
Vihdoin he läksivät liikkeelle, Lars, Janne ja renkipoika, mutta he
eivät päässeet metsänreunaa pitemmälle, ennenkuin Lars pysähdytti
hevosen.
»Sitä joutuu aivan pyörälle päästään saadessaan tällaisia uutisia»,
sanoi hän. »Nyt vasta muistuu mieleeni, että Börje on riihellä.»
»Niin», sanoi Janne. »Hän olisi ollut hyvä matkassa. Hän on kahta
vertaa voimakkaampi kuin kukaan meistä.»
Silloin Lars käski renkipojan juosta hakemaan Börjeä, ja taaskin oli
odotettava.
Sillä välin kuin Janne istui toimettomana reessä, tuntui hänestä,
ikäänkuin hänen eteensä olisi avautunut suuri, tyhjä, jäisen kylmä
kuilu, johon oli kamala katsoa. Mutta samalla se ei ollut mikään
kuilukaan, vaan ainoastaan varma tunne, että he saapuisivat liian
myöhään.
Börje ja poika tulivat vihdoin juoksujalkaa ja henki kurkussa, ja nyt
he ajoivat metsään.
Mutta matka ei sujunut nopeasti. Lars oli valjastanut vanhan,
jäykkäjalkaisen Ruskon reen eteen. Totta tosiaan, niinkuin hän itsekin
sanoi, hän mahtoi olla aivan pyörällä päästään.
Hetken kuluttua osoittautui jälleen, että hän oli aivan sekaisin.
Kesken kaikkea hän tahtoi ajaa väärää tietä. »Ei, jos me ajamme
tuota tietä, niin me joudumme suoraan Snipavaaralle», sanoi Janne,
»ja meidänhän on määrä päästä Lobyn tuolla puolen olevaan metsään.»
— »Niin, kyllä minä sen tiedän», sanoi Lars, »mutta kauempana on
toinenkin oikotie, jota on parempi ajaa.» — »Mikähän oikotie se mahtaa
olla?» kysyi Janne. »Sitä en koskaan ole nähnyt.» — »Maltahan vaan,
niin saat nähdä.»
Lars alkoi pyrkiä suoraan vaaraa ylös. Mutta Börjekin piti Jannen
puolta, ja silloin Larsin täytyi antaa perään. Joka tapauksessa oli
kulunut aikaa hukkaan heidän kiistellessään, ja Janne tunsi, miten
tuo musta tyhjyys levisi koko hänen ruumiiseensa. Käsivarret ja kädet
tulivat niin ontoiksi ja kohmettuneiksi, että tuskin saattoi niitä
liikutella. »Samapa se», tuumi hän. »Me tulemme kuitenkin liian
myöhään. Fallan Erik ei kaipaa enää meidän apuamme, kun pääsemme
perille.»
Vanha hevonen ponnisteli eteenpäin metsätiellä niin hyvin kuin
saattoi, mutta sillä ei ollut kylliksi voimia sellaista matkaa varten.
Se oli huonosti kengitetty ja kompastui kerta toisensa jälkeen, ja
ylämäissä täytyi miesten nousta pois reestä ja astua jalan. Poikettuaan
raivaamattomaan metsään oli hevosesta melkein enemmän haittaa kuin
hyötyä.
Vihdoin he kuitenkin tulivat perille ja huomasivat, ettei Fallan Erik
ollutkaan kovin pahoin vioittunut. Ei mikään jäsen ollut murskautunut
eikä taittunut. Oksa oli repäissyt toista reittä, ja siinä oli kyllä
vaikea haava. Mutta ei sekään ollut kuolemaksi.
Seuraavana aamuna, kun Janne tuli työhön, sai hän kuulla, että Erikillä
oli korkea kuume ja kovia tuskia.
Hän oli vilustunut maatessaan maassa niin kauan aikaa. Tauti kääntyi
keuhkokuumeeksi, ja kahden viikon kuluttua hän oli kuollut.