Tuo pikku tyttö oli hyvin merkillinen. Hän ei ollut kymmentä vuotta
vanhempi, kun hän tuli jo toimeen itse Agrippa Prästberginkin kanssa.
Kun ajattelemme vain miltä Agrippa näytti — hänellähän oli keltaiset,
punareunaiset, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat silmät,
monikyhmyinen nenä, suuri, pörröinen parta, joka törrötti kuin harja
suun ympärillä, syväuurteinen otsa, pitkä, hontelo vartalo ja päässään
repaleinen sotilaslakki, niin olihan pakko myöntää, että kuka hyvänsä
olisi pelännyt, joutuessaan hänen kanssaan tekemisiin — — —
Eräänä päivänä pikku tyttö istui aivan yksin laakealla kivipaadella
tuvan oven edessä ja söi voileipää iltasekseen.
Äkkiä hän näki pitkän miehen astuvan tietä pitkin, eikä kestänyt kauan,
ennenkuin hän tunsi hänet Agrippa Prästbergiksi.
Mutta ei hän siltä säikähtänyt. Ensiksi hän taittoi voileipänsä kahtia
ja asetti puolet vastakkain, niin ettei se tahrisi häntä, ja sitten hän
pisti sen esiliinansa alle.
Sen jälkeen hän ei yrittänyt juosta tiehensä eikä lukita tuvan ovea,
sillä hän tiesi, ettei siitä mitään apua sittenkään olisi sellaisen
miehen parissa, vaan jäi paikoilleen istumaan. Hän otti vain
sukankutimen, jonka Katrina oli jättänyt jälkeensä kivelle lähtiessään
hetki sitten viemään iltaruokaa Jannelle, ja alkoi kutoa, niin että
puikot helisivät.
Hän oli istuvinaan aivan levollisena ja tyytyväisenä, ja vain salaa hän
vilkaisi veräjälle. Aivan oikein, heille hän oli tulossa. Hän kohotti
juuri portin säppiä.
Tyttö siirtyi hiukan ylemmäksi paadellaan ja levitti hameensa, sillä
olihan hän nyt, sen hän selvästi tunsi, talon vartija.
Tietysti Klara Gulla oli sen verran asioista perillä, että hän tiesi,
ettei Agrippa Prästberg ollut mikään varas eikä hänellä myöskään ollut
tapana ruveta tappelemaan, jollei haukkunut häntä »Grepaksi» tai
tarjonnut hänelle voileipää. Kauan hän ei missään paikassa myöskään
viipynyt, jollei kaikeksi onnettomuudeksi talossa sattunut olemaan
taalalaiskelloa.
Hän kierteli pitkin pitäjää korjaten kelloja, ja kun hän tuli
tupaan, jossa oli tuollainen vanha, korkea kellokaappi, niin hän ei
rauhoittunut, ennenkun hän sai irroittaa kellon sisustan ja katsoa
oliko siinä jotain vikaa. Ja vikaa löytyi aina. Hänen oli suorastaan
pakko hajoittaa koko kello. Sitten saattoi kestää useampiakin päiviä,
ennenkun hän sai sen kokoon jälleen, ja sillä aikaa täytyi pakostakin
antaa hänelle asuntoa ja ruokaa.
Pahinta oli se, että jos Prästberg sai käsiinsä jonkun kellon, niin
ei se sen jälkeen enää koskaan käynyt yhtä hyvin kuin ennen. Ja
ainakin kerran vuodessa oli pakko antaa hänen tarkastaa sitä, muuten
se pysähtyi kerrassaan. Ukko koetti kyllä suorittaa työnsä niin
huolellisesti ja rehellisesti kuin suinkin, mutta mahdotonta sitä oli
välttää, kellot menivät aivan pilalle.
Siksi oli parasta, jollei hän koskaan sattunut kellon lähettyvillekään.
Sen Klara Gulla tiesi varsin hyvin, mutta hän ei keksinyt myöskään
mitään keinoa, millä hän olisi saanut pelastetuksi taalalaiskellon,
joka käydä tikutti tuvassa. Prästberg tiesi heillä sellaisen olevan,
ja kauan aikaa hän oli jo väijynyt sitä, mutta edellisillä kerroilla
käydessään talossa oli Katrina aina ollut kotona ja saanut vaaran
estetyksi.
Kun ukko tuli tuvan edustalle, pysähtyi hän pikku tytön eteen, työnsi
lujasti keppinsä maahan ja lopotti:
»Tässä tulee Johan Utter Agrippa Prästberg, kuninkaallisen majesteetin
ja kruunun rumpali. On ollut kuula- ja ruutisateessa, ei pelkää
enkeleitä eikä piruja. Onko kukaan kotona?»
Klara Gullan ei tarvinnut mitään vastata. Ukko marssi hänen ohitseen
suoraan tupaan ja ohjasi askeleensa heti suurta taalalaiskelloa kohti.
Tyttö kiiruhti hänen jäljissään sisään ja koetti vakuuttaa ukolle, että
kello kävi erinomaisesti. Se ei jättänyt eikä edistänyt. Sitä oli aivan
turha korjata.
»Mitenkä joku kello voisi käydä oikein, ellei Johan Utter Agrippa
Prästberg ole hoitanut sitä?» sanoi ukko.
Hän oli niin pitkä, että hän ylettyi avaamaan kellokaapin nousematta
tuolille. Samassa hän irroitti kellotaulun ja koneiston ja laski ne
pöydälle. Klara Gulla puristi nyrkkiään esiliinan alla ja kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä, mutta hänellä ei ollut voimaa estää häntä.
Prästbergillä oli kiire ottaa selkoa kellon viasta ennenkuin Janne tai
Katrina ennättäisi tulla kotiin ja sanoa, ettei se kaivannut korjausta.
Hänellä oli matkassaan pienessä mytyssä työkaluja ja rasvapurkkeja. Hän
avasi mytyn kiireesti ja hädissään pudotti osan sisällyksestä lattialle.
Klara Gulla sai käskyn noukkia maasta kaikki pudonneet tavarat. Ja
jokainen, joka on nähnyt Agrippa Prästbergin, käsittää kyllä, ettei hän
voinut olla tottelematta. Tyttö laskeutui lattialle ja ojensi hänelle
pienen sahan ja meisselin.
»Eikö ole muuta?» ärjäsi ukko. »Voit olla hyvilläsi siitä, että saat
palvella kuninkaallisen majesteetin ja kruunun rumpalia, senkin kirottu
torpparinvesa.»
»Ei minun luullakseni», vastasi tyttö ja näytti kovin onnettomalta.
Hänenhän oli määrä vartioida tupaa isän ja äidin poissa ollessa, ja nyt
kävikin näin hullusti.
»Entäs silmälasit?» kysyi Prästberg. »Ne putosivat varmaan myöskin.»
»Ei», sanoi tyttö, »ei täällä ole silmälaseja.»
Samassa välkähti pieni toivonkipinä hänen mieleensä. Mitäpä, jollei
ukko voisikaan silmälaseitta tehdä mitään kellolle! Mitäs, jos ne
olisivat kadonneet!
Samassa hänen silmänsä osuivat silmälasikoteloon. Se oli joutunut
pöydän jalan taakse.
Ukko helisytteli vanhoja hammasrattaita ja vietereitä, joita hänellä
oli mytyssä ja etsi niiden joukosta silmälasejaan. Ehkäpä kävisi niin
onnellisesti, ettei hän niitä löytäisikään?
»Ei tässä suinkaan muu auta, kuin että itse saan polvistua lattialle
etsimään niitä», sanoi ukko. »Ylös siitä, torpparinvesa!»
Pikku tytön käsi iski salaman nopeudella silmälasikoteloon ja kätki sen
esiliinan alle.
»Ylös siitä!» murahteli ukko. »En minä sinuun luota. Mitä sinulla on
esiliinan alla? Näytäppäs, kuuletko sinä!»
Tyttö ojensi heti kätensä esille. Toinen käsi oli koko ajan ollut
esiliinan alla. Nyt hänen täytyi ojentaa sekin esille, ja silloin ukko
näki voileivän.
»Hyi! Sinulla taitaa olla voileipä kädessä», sanoi Agrippa Prästberg
vetäytyen kauaksi tytöstä, ikäänkuin hän olisi pidellyt kyykäärmettä.
»Minä söin voileipää parhaillani, kun te tulitte, ja silloin pistin sen
piiloon, sillä tiedän kyllä, ettette te pidä voista.»
Ukko polvistui maahan, mutta turha vaiva. Hän ei löytänyt mitään.
»Varmaan te unohditte ne edelliseen taloon», sanoi Klara Gulla.
Samaa ukkokin oli ajatellut, vaikkei hän tahtonut uskoa sitä todeksi.
Joka tapauksessa hän ei voinut tehdä mitään kellolle, kun lasit olivat
kateissa. Muuta neuvoa ei ollut, kuin kerätä tavarat myttyyn ja asettaa
kello paikoilleen kaappiinsa.
Ukon kääntyessä selin seinää vasten tyttö pisti silmälasit takaisin
myttyyn.
Ja sieltä ukko löysi ne tiedustellessaan niitä Lövdalan kartanosta,
missä hän viimeksi oli työskennellyt. Hän oli avannut myttynsä
näyttääkseen, etteivät ne olleet siellä, ja silloin silmälasikotelo
olikin kaikkein päällimäisimpänä.
Ensi kerralla tavatessaan Jannen ja Katrinan mäntymäellä kirkon
edustalla, meni hän heitä puhuttelemaan.
»Tuo teidän tyttönne», sanoi hän, »tuo teidän sukkela pikku tyttönne,
hän tuottaa teille vielä paljon iloa.»