Ei kukaan ihminen voinut pitää niin paljon Skrolyckan pikku tytöstä
kuin hänen isänsä. Mutta voihan sitä sittenkin väittää, että vanha
Nuotta-Olli oli hänen oikein hyvä ystävänsä.
Ystävyys alkoi siten, että Klara Gulla eräänä keväänä oli laskenut
polakoukkuja kotipuroon pyytääkseen pieniä taimenia, jotka siellä
uiskentelivat. Hänellä oli parempi onni kuin olisi voinut olettaakaan.
Jo ensi päivänä hän sai muutamia kaloja.
Hän oli ylpeä onnestaan, niinkuin sopiikin arvata, ja yksinpä äitikin
kehui häntä, kun hän kykeni tuomaan ruokaa taloon, vaikkei ollut kuin
kahdeksanvuotias. Ja hänen ilokseen Katrina salli hänen itse perata
kalat ja paistaa ne, ja Janne maisteli niitä ja sanoi, ettei hän
mokomaa kalaa koskaan ennen ollut syönyt. Ja totta se olikin, sillä
kala oli niin ruotoinen, kuiva ja savuttunut, että pikku tyttö töin
tuskin itsekään sai siitä mitään irti.
Mutta sittenkin hän oli yhtä innokas kalastamaan. Hän nousi yhtä
varhain aamulla kuin Jannekin. Hän otti korin käsivarrelleen
kantaakseen siinä kalat kotiin, ja pienessä läkkipurkissa hänellä
oli matoja. Täten varustettuna hän astui puron rantaa pitkin, joka
kisaillen ja monina jyrkkinä putouksina ja pitkinä pyörteinä kiiti
alas vaaralta, mutta sillä välin muodosti myös tummia, tyyniä lampia
ja kirkkaita kohtia, missä vesi hiljaisena ja läpikuultavana juoksi
hiekkapohjan ja sileitten paasien yli.
Mutta kalaonni loppuikin ensi viikon jälkeen. Madot hävisivät
koukuista, mutta kaloja ei vain niiden sijalle tarttunut. Tyttö siirsi
vehkeensä koskipaikoista hiljaisiin vesiin ja lampipaikoista kuohuviin
pyörteisiin, ja vaihtoi koukkujakin, mutta ei siitä mitään apua
lähtenyt.
Hän tiedusteli Börjen ja Fallan Erikin pojilta, kävivätkö he
auringonnousussa kokemassa hänen pyydyksiään, mutta nämä tuskin
viitsivät vastata sellaiseen kysymykseen, sillä ei mikään poika
alentunut kalastamaan niin pienessä purossa. Olihan heillä koko Duvsjö,
jossa he kävivät ongella. Vain pikkutyttöjen, joilla ei ollut lupa
mennä järven rantaan, kelpasi pyytää kaloja vaaranrinteeltä.
Niin topakasti kuin pojat vastasivatkin, ei tyttö kuitenkaan oikein
ottanut heitä uskoakseen. Joku kalat koukuista korjasi, se oli varma,
sillä olivathan hänen koukkunsa ihan oikeita eikä vain koukistettuja
nuppineuloja.
Päästäkseen selville asiasta, nousi tyttö eräänä aamuna varhemmin kuin
sekä Janne että Katrina ja juoksi puron rannalle. Tultuaan lähelle
hän hiljensi vauhtiaan, astui pienin, pienin askelin ja varoi ettei
kompastuisi kiviin eikä kallistelisi pensaita.
Ja kas vaan! Koko hänen ruumiinsa äkkiä jäykistyi, kun hän saapui puron
reunalle ja huomasi, ettei hän ollutkaan erehtynyt. Tuossahan seisoi
salakalastaja aivan sillä paikalla, jonne hän edellisenä aamuna oli
laskenut koukkunsa, ja koki niitä.
Se ei ollut kukaan pojista, niinkuin hän oli olettanut, vaan
täysi-ikäinen mies. Hän seisoi kumartuneena veden pinnan yli ja veti
juuri kalaa vedestä. Hän näki miten kala kimalteli, kun mies irroitti
sen koukusta.
Klara Gulla ei ollut kuin kahdeksan vuoden vanha, mutta pelkuri hän
ei ollut, ja siksi hän hyökkäsi nyt esille ja sai varkaan verekseltä
kiinni.
»Vai niin, tekö täällä käytte viemässä minun kalojani!» sanoi
hän. »Sepä hyvä, että vihdoinkin sain teidät kiinni, jotta tästä
varastelusta tulee loppu.»
Nyt mies nosti päätään, niin että Klara Gulla näki hänen kasvonsa. Se
oli vanha nuotankutoja, joka asui eräässä naapurimökissä.
»Kyllä minä tiedän, että nämä ovat sinun kojeesi», sanoi mies aivan
levollisesti vähääkään suuttumatta tai kiivastumatta, niinkuin ihmiset
usein tekevät, kun heidät saadaan kiinni jostakin väärästä teosta.
»Mutta kuinka te kehtaatte ottaa sellaista, mikä ei ole teidän
omaanne?» sanoi tyttö rukka.
Silloin mies katsoi häneen, eikä tyttö koskaan voinut unohtaa sitä
katsetta. Mielestään tyttö näki edessään kaksi tyhjää, syvää kuilua,
joiden pohjalla oli kaksi ilmeetöntä, puoleksi sammunutta silmää.
»Niin, katsos, minä tiedän, että sinä saat vanhemmiltasi mitä ikänä
tarvitset ja että kalastat vain huviksesi. Mutta meillä kotona nähdään
nälkää.»
Pikku tyttö punastui hiusjuuriaan myöten. Hän ei voinut selittää, mistä
se johtui, mutta nyt hän puolestaan häpesi.
Nuotankutoja ei sanonut sen enempää. Hän otti maasta lakkinsa, joka
oli pudonnut päästä hänen kumartuessaan koukkujen puoleen, ja meni
matkoihinsa.
Klara Gulla ei sanonut myöskään mitään. Pari kalaa sätkytteli rannalla,
mutta hän ei korjannut niitä. Katseltuaan niitä hetken aikaa hän
potkasi niitä jalallaan, niin että ne pulskahtivat takaisin veteen.
Kaiken päivää pikku tyttö oli tyytymätön itseensä ymmärtämättä mistä se
oikeastaan johtui. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää.
Hänen oli aivan mahdoton saada ajatuksistaan vanhaa nuotankutojaa.
Ihmiset väittivät, että hän aikoinaan oli ollut rikas. Hänellä
sanottiin olleen seitsemän taloa, jotka kukin erikseen olivat yhtä
arvokkaita kuin Fallan Erikin. Mutta hän oli hukannut koko omaisuutensa
jollakin merkillisellä tavalla, niin että hän nyt oli rutiköyhä.
Seuraavana päivänä tyttö sittenkin läksi puron rannalle katsomaan
koukkujaan. Nyt ei kukaan ollut käynyt niitä kokemassa, vaan joka
ainoassa oli kala. Hän irroitti ne koukuista ja laski ne koriin, mutta
hän ei vienyt niitä kotiin, vaan astui suoraa päätä nuotankutojan luo.
Vanha ukko seisoi mäellä puita hakkaamassa, kun Klara Gulla saapui
korineen paikalle. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi ukkoon ennenkun
astui ylitse. Ukko oli kovin huonoissa ja risaisissa vaatteissa. Ei
Klara Gulla ollut koskaan nähnyt isäänsä sellaisissa.
Hän oli kuullut sanottavan, että varakkaat ihmiset olivat tarjonneet
tälle ukolle asuntoa talossaan koko hänen loppuiäkseen. Mutta hän
oli sen sijaan muuttanut miniänsä luo, joka asui täällä Askedalissa,
auttaakseen häntä voimiensa mukaan. Miniällä oli monta pientä lasta,
ja mies oli lähtenyt kauan sitten maailmalle, eikä hänestä sen koommin
oltu kuultu mitään.
»Tänään läksi koukuista kaloja!» huusi pikku tyttö seisoessaan
portaalla.
»Vai niin», sanoi nuotankutoja, »sepä oli hyvä.»
»Minä annan kernaasti kaikki kalat teille, kunhan saan itse kokea
pyydykseni», sanoi pikku tyttö.
Hän astui ukon luo ja tyhjensi korinsa hänen eteensä ja odotti, että
nuotankutoja tulisi iloiseksi ja kiittäisi häntä, sillä hän oli
tottunut siihen, että Janne, hänen isänsä, iloitsi kaikesta, mitä hän
sanoi tai teki.
Mutta ukko otti asian yhtä levollisesti kuin kaiken muunkin.
»Pidä sinä vain omasi!» sanoi hän. »Me olemme niin tottuneet näkemään
täällä nälkää, että kernaasti voimme tulla toimeen ilman muutamia
pikkukaloja.»
Jotakin omituista tuossa vanhassa köyhässä ukossa oli. Klara Gulla
tahtoi välttämättä voittaa hänen sydämensä.
»Saatte te käydä kokemassa ja laskea koukutkin, saatte ihan kaikki»,
sanoi tyttö.
»Ei, en minä tahdo riistää sitä iloa sinulta», sanoi ukko.
Mutta Klara Gulla piti puoliaan. Hän ei tahtonut lähteä matkoihinsa,
ennenkuin hän oli keksinyt jonkun keinon, millä ilahduttaa ukkoa.
»Tahdotteko, että tulen joka aamu teitä täältä hakemaan, niin että
voimme kokea koukut yhdessä ja jakaa kalat keskenämme?» kysyi tyttö.
Silloin ukko lopetti hakkuunsa. Hän käänsi omituiset, sammuneet
silmänsä tyttöön ja hymyn välähdys kirkasti hänen kasvojaan.
»Niin, nyt sinun onkeasi kala vihdoinkin nykäisi», sanoi hän. »Tähän
ehdotukseen en vastaa kieltävästi.»