Monet ennustivatkin Skrolyckan Jannelle, että hän saisi paljon iloa
pikku tytöstään, hänen suureksi tultuaan. Ihmiset eivät varmaankaan
uskoneet, että hän jo joka päivä ja joka hetki tuotti hänelle iloa.
Vain yhden ainoan kerran tytön koko kasvinaikana Janne suuttui häneen
ja häpesi hänen puolestaan.
Eräänä kesänä, pikku tytön käydessä kahtatoista, kulki Janne hänen
kanssaan harjun poikki Lövdalaan; oli seitsemästoista päivä elokuuta,
kartanon omistajan, luutnantti Liljecronan syntymäpäivä.
Elokuun seitsemästoista oli niin suuri ilonpäivä, että sekä Svartsjön
että Bron asukkaat odottivat sitä pitkin vuotta. Eikä yksin herrasväki,
joka sai ottaa osaa kaikkiin juhlallisuuksiin, vaan myös kansan
lapset ja nuoriso. He tulvivat suurin joukoin Lövdalaan katselemaan
koreapukuisia vieraita ja kuuntelemaan laulua, ja tanssimusiikkia.
Kaiken lisäksi viekoittelivat kaikki puutarhan herkut nuorisoa
Lövdalaan elokuun seitsemäntenätoista päivänä. Olihan heitä muussa
suhteessa kasvatettu ankaraankin rehellisyyteen, mutta pensaista ja
puista saattoi huoleti poimia niin paljon kuin halutti, kunhan ei vain
joutunut teosta kiinni.
Kun nyt Janne ja Klara Gulla tulivat puutarhaan, huomasi Janne heti,
miten pikku tytön silmät kävivät suuriksi, kun hän näki niin paljon
vihreitä raakaleita omenapuissa. Eikä Janne olisi kieltänytkään häntä
hiukan maistelemasta, jollei hän olisi huomannut, että vouti Söderlind
ja pari muuta kartanon miestä piti vahtia puiden alla, jotta ei mitään
pahuutta harjoitettaisi.
Janne kuljetti Klara Gullan mukanaan pihalle, jossa ei ollut mitään
viekoittelevaa. Mutta hän huomasi sittenkin, että tytön ajatukset
olivat koko ajan kiintyneinä karviaismarjapensaisiin ja omenapuihin.
Hän ei vilkaissutkaan hienopukuisiin nuoriin herroihin ja neiteihin
eikä liioin koreihin kukkapenkereihin. Janne ei voinut saada häntä
kuuntelemaan koreita puheita, joita Bron rovasti ja insinööri Boreaus,
Borgin kartanon isäntä, pitivät luutnantti Liljecronalle. Niin, eipä
hän huolinut edes kuunnella lukkari Svartlingin onnentoivotusrunoa.
Anders Osterin pillin ääni kajahti sisältä huoneista. Se soitti niin
iloista tanssimusiikkia, että oli vaikea pysytellä alallaan. Mutta
pikku tyttö koetti vain keksiä jotain veruketta voidakseen livahtaa
takaisin puutarhaan.
Janne piti häntä uskollisesti kädestä kiinni kaiken aikaa. Hän ei
hellittänyt otettaan, keksipä tyttö mitä tahansa päästäkseen irti.
Kaikki kävikin hyvin kunnes ilta alkoi pimetä.
Silloin sytytettiin kirjavia lyhtyjä palamaan sekä puihin että maahan
kukkien pariin ja rehevien köynnösten väliin, jotka kiemurtelivat talon
seinää pitkin. Se oli niin kaunista, että Janne, joka ei koskaan ollut
moista nähnyt, tuli aivan pyörälle päästään eikä tiennyt, oliko hän
enää maan päällä.
Mutta hän piti sittenkin pikku tyttöä kädestä kiinni.
Kirkonkylän kauppias ja hänen veljensä ja Anders Öster ja tämän
veljenpoika rupesivat laulamaan, kun lyhdyt olivat sytytetyt, ja
heidän laulaessaan tunsi Janne omituisen ilon täyttävän koko ilman.
Se karkoitti kaikki painostavat ja tuskalliset ajatukset. Se valtasi
mielen niin hiljaa ja suloisesti tänä leutona yönä, ettei Janne voinut
olla antautumatta sen valtaan. Ja samoin kävi kaikkien muidenkin.
Kaikki iloitsivat olemassaolostaan ja maailmasta, jossa oli niin hyvä
elää.
»Kyllä nyt huomaa, että on seitsemästoista elokuuta», kuiskattiin hänen
ympärillään.
»Tällaiselta sitä kai paradiisissa tuntui», sanoi eräs nuori mies
näyttäen oikein juhlalliselta.
Janne oli aivan samaa mieltä hänkin, mutta vielä hänellä oli sen verran
mielenmalttia, ettei hän päästänyt irti pientä lapsenkättä.
Laulun loputtua heitettiin muutamia raketteja ilmaan. Ja kun
pienet tulikuulat kiitivät suoraan tummansinistä yötaivasta vasten
ja pirstaantuivat sitten punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi
tähtisateeksi, joutui Janne niin ymmälle ja tunsi samalla niin
kummallista liikutusta, että hän hetkeksi unohti Klara Gullan. Ja kun
hän jälleen tuli tajuihinsa, oli tyttö kadonnut.
»Niin, minkäs sille mahtoi», tuumi Janne. »Toivokaamme, että hänen käy
hyvin niinkuin aina ennenkin, ja ettei vouti tai joku muu vahdeista saa
häntä kiinni.»
Turhaa Jannen oli ruveta etsimään tyttöä suuresta, pimeästä
puutarhasta. Viisainta oli pysytellä samalla paikalla ja odottaa hänen
takaisin tuloaan.
Kauan häntä ei tarvinnutkaan odottaa. Vieläkin laulettiin laulu, ja
tuskin se oli loppunut, kun vouti Söderlind astui pihalle Klara Gulla
käsivarrellaan.
Luutnantti Liljecrona seisoi toisten herrojen kanssa ylimmällä
portaalla ja kuunteli laulua. Vouti Söderlind pysähtyi hänen eteensä ja
laski pikku tytön maahan.
Klara Gulla ei huutanut eikä yrittänyt paetakaan. Hän oli poiminut
esiliinansa täyteen omenanraakaleita, ja hän piteli vain lujasti siitä
kiinni, ettei suinkaan mitään putoaisi maahan.
»Tämä veitikka istui ylhäällä omenapuussa», sanoi vouti Söderlind.
»Luutnanttihan sanoi, että jos saisin kiinni omenanvarkaita, niin
toisin ne luutnantin puheille.»
Luutnantti Liljecrona tarkasteli pikku tyttöä ja sitten poimut hänen
silmiensä ympärillä alkoivat nytkähdellä, niin ettei voinut lainkaan
tietää, aikoiko hän ruveta nauramaan vai itkemään.
Hän oli varmaan aikonut sanoa pari vakavaa sanaa sille, joka yrittäisi
varastaa hänen omeniansa, mutta huomatessaan, miten lujasti tyttö
puristi esiliinaa, kävi hänen kovin sääli häntä. Hän ei vain tiennyt,
mitä tehdä, jotta tyttö saisi pitää omenansa.
Sillä jos hän päästäisi tytön ilman muuta irti, niin voisi siitä olla
seurauksena, että kaikki omenat katoaisivat hänen puutarhastaan.
»Vai niin, oletko sinä ollut varastamassa omenia», sanoi luutnantti.
»Olethan sinä käynyt koulua ja lukenut Adamista ja Evasta, niin että
pitäisihän sinun tietää, miten vaarallista omenien varastaminen on.»
Samassa Janne astui esiin ja asettui Klara Gullan viereen. Hän oli
kovin harmistunut tyttöön, koska hän oli pilannut hänen ilonsa, mutta
täytyihän hänen kuitenkin auttaa häntä.
»Älkää tehkö mitään tälle pikku tytölle, luutnantti», sanoi Janne.
»Sillä minä annoin hänelle luvan kiivetä puuhun ja ottaa omenia.»
Tuskin hän oli sen sanonut, niin Klara Gulla katsoi harmistuneena
isäänsä ja alkoi puhua. »Se ei ole totta», sanoi hän. »Minä itse
halusin saada omenia. Isä piteli minua koko ajan kädestä kiinni, jotta
en lähtisi niitä ottamaan.»
Nyt luutnantti tuli kovin iloiseksi.
»Kas se oli oikein, tyttöseni», sanoi hän, »se oli oikein, ettet
antanut isäsi ottaa syytä päällensä. Tiedäthän, että kun Herra Jumala
suuttui Adamiin ja Evaan, niin ei siihen ollut syynä se, että he
varastivat omenia, vaan se että he olivat pelkurimaisia ja syyttivät
toinen toistansa. Saat mennä ja viedä omenat matkassasi, koska et
pelännyt tunnustaa totuutta.»
Sitten hän kääntyi poikansa puoleen.
»Anna Jannelle lasillinen punssia!» sanoi hän. »Juokaamme hänen
maljansa, koska hänen tyttönsä puolusti itseään paremmin kuin Eeva
aikoinansa. Mikä onni meille kaikille, jos Klara Gulla olisi ollut
paratiisin yrttitarhassa hänen sijallansa!»