Olipa tuon Skrolyckan tytön ja hänen isänsä laita varsin omituinen.
Tuntui aivan siltä, kuin he olisivat olleet tehdyt yhdestä palasta,
kuin he olisivat voineet lukea toistensa ajatuksia. ‒ ‒ ‒
Svartsjössä oli opettaja, joka ennen oli ollut sotilas. Hän opetti
kaukana pitäjällä eikä hänellä ollut omaa koulutaloa niinkuin
lukkarilla, mutta kaikki lapset olivat kovin mieltyneet häneen. He
tuskin tiesivät käyvänsä koulua. Heistä tuntui vain, kuin olisivat he
olleet yhdessä leikkimässä.
Mitä parhain ystävyys vallitsi näiden kahden opettajan välillä, mutta
sattui joskus, että nuorempi koetti saada ukkoa seuraamaan aikaansa ja
yritti perehdyttää häntä äänneoppiin ja muihin uusmuotisuuksiin. Ukko
suvaitsi sitä enimmäkseen aivan rauhallisesti, mutta miten olikaan,
kerran hän kuitenkin suuttui. — »Sinä olet niin ylpeä siitä, Svarding,
kun olet saanut oman koulutalon», sanoi hän. »Mutta minäpä sanon
sinulle, minun lapseni osaavat lukea yhtä hyvin kuin sinunkin, vaikkei
meillä ole muunlaisia koulusaleja kuin tavallisia tupia.»
»Niin», sanoi lukkari, »sen minä kyllä tiedän, enkä ole koskaan muuta
sanonutkaan. Minä arvelen vain, että jos lapset voivat oppia saman
asian vähemmällä vaivalla — — —» »Entäs sitten?» sanoi ukko. Lukkari
kuuli äänestä, että hän oli loukannut häntä, ja hän yritti peräytyä.
»Sinähän teet lukemisen lapsille joka tapauksessa niin helpoksi,
etteivät he koskaan valita läksyjään.» — »Ehkäpä minä teen sen heille
liian helpoksi? Ehken opeta heille yhtään mitään?» sanoi ukko ja iski
kätensä pöytään.
»Mikäs ihmeessä sinua tänään vaivaa, Tyberg?» sanoi lukkari. »Sinähän
suutut kaikesta, mitä sinulle sanon.» — »Niin, sinä teet aina niin
paljon salaisia viittauksia.»
Muita tuli nyt paikalle, ja koulumestarien välillä saatiin sovinto
aikaan, niin että he erosivat yhtä hyvinä ystävinä kuin ennenkin. Mutta
kun ukko Tyberg astui yksin kotiinsa, muistuivat lukkarin sanat jälleen
hänen mieleensä ja hän suuttui melkein entistään enemmän. »Miksi tuo
pojannulikka tulee sanomaan minulle, että voisin opettaa lapsille
enemmän, jos seuraisin aikaani?» tuumi hän. »Hän arvelee varmaan, että
olen liian vanha, vaikkei hän tahdo sanoa sitä suoraan.»
Hän ei voinut voittaa harmiaan, ja kun hän tuli kotiin, kertoi hän
kaikki vaimolleen. »Ei sinun pidä välittää lukkarin puheista», sanoi
vaimo. »Vara vanhassa parempi, vaikka nuori notkeampi, on minulla
tapana sanoa. Te olette kumpikin taitavia, sekä lukkari että sinä.»
— »Mitä se auttaa vaikka sinä niin sanot?» vastasi mies. »Muut
ajattelevat sittenkin oman päänsä mukaan.»
Hän oli pari päivää niin synkkä mieleltään, että vaimon kävi häntä
oikein sääli. »Etkö voi näyttää heille, että he ovat väärässä?» sanoi
vaimo. — »Mitä minä voisin näyttää? Mitä sinä nyt tarkoitat?» —
»Pyydäppä, että kummankin lapsia tutkitaan yhtä aikaa.»
Ukko ei näyttänyt panevan huomiota vaimon sanoihin, mutta tuuma alkoi
silti kyteä. Parin päivän kuluttua sai lukkari kirjeen, jossa toinen
opettaja ehdotti, että molempien koulujen lasten annettaisiin mitellä
voimiansa.
Niin, eihän lukkarilla ollut mitään sitä vastaan, mutta hän toivoi,
että kilpailu pantaisiin toimeen joululuvalla, sillä samalla siitä
voisi tulla pieni huvitilaisuus lapsille eikä tarvitsisi pyytää siihen
kouluneuvoston lupaa.
»Olipa se oiva keksintö», tuumi lukkari. »Nyt ei minun tällä
lukukaudella tarvitse antaa laiskanläksyjä.»
Eikä hänen tarvinnutkaan. Kylläpä sitä nyt luettiin ja aherrettiin
kummassakin koulussa.
Tapaninpäivänä oli suuren kilpailun määrä tapahtua. Koulusali oli
koristettu kuusilla, ja niissä loistivat kaikki ne kynttilät, jotka
joulukirkosta olivat jääneet käyttämättä. Omenia oli niin paljon, että
niitä olisi riittänyt parikin joka lasta kohti, ja kuiskailtiin, että
kahvia tarjottaisiin vanhemmille ja holhoojille, jotka olivat tulleet
kuuntelemaan.
Mutta joka tapauksessa suuri kilpailu oli sittenkin pääasiana.
Koulusalin toisessa päässä istuivat Tybergin lapset, toisessa lukkarin
oppilaat. Ja nyt piti oppilaiden puolustaa opettajiensa mainetta, sillä
opettaja Tybergin oli määrä kuulustella lukkarin lapsia, ja lukkarin
Tybergin oppilaita. Jos toisen koulun oppilaat eivät voisi suoriutua
jostakin kysymyksestä tai laskusta, niin annettaisiin se toisen koulun
oppilaiden vastattavaksi. Ja jokainen sellainen kysymys pantaisiin
muistun, jotta voitaisiin määrätä, kummanko oppilaat olivat etevämmät.
Lukkari sai alottaa, ja saattoi kyllä huomata, että hän aluksi oli
hyvin varovainen, mutta päästyään selville siitä, miten taitavia ne
lapset olivat, joiden kanssa hän nyt oli tekemisissä, alkoi hän panna
heitä yhä kovemmalle ja kovemmalle. Olipa oikein komeaa kuulla Tybergin
lasten vastaavan. He olivat niin varmat asiastaan, etteivät he antaneet
ainoatakaan väärää vastausta.
Sitten piti ukko Tybergin vuorossaan kuulustella lukkarin lapsia.
Ukko ei ollut enää suutuksissaan, ja koska hänen lapsensa olivat jo
kunnostaneet itseänsä, päätti hän panna toimeen pienen pilan. Hän
asetti aluksi lukkarin oppilaille muutamia oikeita kysymyksiä, mutta
kauan hän ei malttanut pysyä vakavana, vaan alkoi laskea leikkiä,
niinkuin hänellä oli tapana tehdä omassakin koulussaan.
»Niin, tiedänhän minä, että te olette lukeneet paljon enemmän kuin me,
jotka tulemme pitäjän perimmäiseltä kulmalta», sanoi hän. »Te olette
lukeneet sekä luonnontiedettä että muuta. Mutta osaakohan kukaan teistä
sanoa, millaisia kivet Motalan virrassa ovat.»
Ei ainoakaan lukkarin lapsista viitannut, mutta toisella puolella
kohosi toinen käsi toisensa jälkeen.
Lukkarin puolella istui kuitenkin Olof Olsson, joka itsekin
tiesi olevansa kaikkein sukkelapäisin koko pitäjässä, ja Hindrik
Björnsson, joka oli vanhaa hyvää talonpoikaissukua, mutta kumpikaan
ei osannut siihen mitään vastata. Ja siellä oli Karin Svens, reipas
sotilaspuustellin tytär, joka ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tuntia
koulussa, mutta hänkin, samoinkuin kaikki muut, saattoi vain ihmetellä,
miksei lukkari ollut opettanut heille, mitä kummaa noissa Motalan
virran kivissä oli.
Ja siellä istui Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse
auringon mukaan, mutta hänenkin aivonsa olivat yhtä pimitetyt kuin
toistenkin.
Opettaja Tyberg näytti hyvin vakavalta seisoessaan luokkansa edessä, ja
lukkari tuijotti huolissaan lattiaan.
»Näyttääpä siltä, kuin te kadottaisitte tämän kysymyksen», sanoi
opettaja. »Kummallista, että näin monta sukkelaa poikaa ja tyttöä ei
keksi vastausta näin yksinkertaiseen kysymykseen!»
Aivan viime hetkessä Skrolyckan Klara kääntyi taakseen ja katsoi
Janneen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ollessaan jostakin asiasta
ymmällä. Janne seisoi niin kaukana Klara Gullasta, ettei hän voinut
kuiskata hänelle, mutta kun Klara Gullan ja isän katseet kohtasivat
toisensa, tiesi tyttö mitä hänen tuli vastata.
Hän ei ainoastaan viitannut. Hän nousi pystyyn, pitkin pituuttaan, niin
innoissaan hän oli.
Kaikki toverit kääntyivät häneen, ja lukkarin kasvot kirkastuivat, kun
hänen oppilaansa eivät sittenkään kadottaisi tätä kysymystä.
»Ne ovat märkiä!» huusi Klara Gulla odottamatta edes kysymystä, sillä
eihän siihen enää ollut aikaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän luuli vastanneensa kovin typerästi ja
pilanneensa siten koko jutun. Hän vaipui taas penkilleen ja piiloutui
miltei pulpetin alle, jotta ei kukaan näkisi häntä.
»Kas niin, se oli oikein, tyttöseni», sanoi opettaja. »Mikä onni
teille, lukkarinlapset, että edes yksi joukosta osasi vastata, sillä te
olitte jo joutua pietiksi, niin topakkoja kuin te yritättekin olla.»
Kaikki lapset kummallakin puolen purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja
aikuiset myöskin. Muutamien täytyi nousta pystyyn voidakseen nauraa
oikein sydämenpohjasta, toiset heittäytyivät suulleen penkille, eikä
järjestyksestä ollut enää jälkeäkään.
»Emmeköhän siirrä penkkejä nyt pois huoneesta ja rupea tanssimaan
joulukuusen ympärillä», sanoi Tyberg.
Näin hauskaa ei heillä koskaan ennen ollut koulussa ollut, eikä koskaan
sen jälkeenkään.