Kun pikku tyttö oli kuuden vuoden vanha, läksi Skrolyckan Janne eräänä
kevätpäivänä Östanbyn koululle kuuntelemaan tutkintoa.
Se oli ensimäinen vakinainen koulu pitäjässä, ja kaikki olivat kovin
mielissään siitä, että se oli saatu aikaan. Sitä ennen oli lukkari
Svartling saanut kiertää oppilainensa talosta taloon.
Aina vuoteen 1860, jolloin uusi koulutalo valmistui, oli hänen ollut
pakko vaihtaa koulutaloa joka kolmas viikko, ja usein hän oli pienine
oppilaineen saanut istua samassa huoneessa, missä talon emäntä keitti
ruokaa ja isäntä höyläsi ja nikkaroi, missä talon vanhukset makasivat
kaiken päivää vuoteillaan ja kanoilla oli koppinsa penkin alla.
Opetus oli silti edistynyt hyvin, sillä lukkari Svartling osasi pitää
arvostaan kiinni minne ikänä hän tuli, mutta varmaankin hänestä tuntui
suloiselta saadessaan nyt työskennellä huoneessa, jota ei käytetty
muuhun tarkoitukseen kuin opetukseen. Täällä ei seinäkoristeina ollut
vuoteita, ei astiahyllyjä eikä työkaluja. Täällä ei kangaspuita
pystytetty ikkunan eteen, valon tielle, eikä naapurinemäntä saanut
tulla juttelemaan ja kahvia juomaan kesken tuntia.
Ei, täällä hän saattoi ripustaa seinille raamatullisia tauluja ja
eläinten kuvia sekä kuninkaitten muotokuvia. Täällä lapsilla oli
oikeat pienet pulpetit ja matalat penkit eikä heidän ollut pakko
istua korkeiden sarapöytien ääressä, niinkuin ennen, jolloin nenät
useinkaan eivät ulottuneet edes pöydän reunaan saakka. Ja täällä
lukkari Svartlingilla oli oma kateederinsa hyllyineen ja lokeroineen,
jossa oli tilaa suurille arvostelukirjoille ja jonka ääressä hän näytti
paljoa arvokkaammalta kuin ennen istuessaan useinkin vain liedellä
kuulustellessaan läksyjä, kelpo takkavalkea selkänsä takana ja edessään
lattialla koko lapsiliuta. Täällä oli mustalla taululla vakituinen
paikkansa ja koukkuja karttoja ja laskutauluja varten, joita ennen oli
pakko pystyttää vain kaapinovia tai sohvankansia vasten.
Nyt oli hanhikynilläkin oma paikkansa, ja hän saattoi opettaa lapsia
vetämään viivoja ja piirtämään soikioita, jotta koko pitäjä pian oppisi
kirjoittamaan yhtä kauniisti kuin hänkin. Hän saattoi opettaa lapsia
nousemaan yhtä aikaa ylös ja marssimaan ulos luokkahuoneesta kuin
sotamiehet. Ei mitään määrää ollut kaikilla niillä uudistuksilla, joita
oli helppo panna toimeen nyt, kun koulutalo oli valmis.
Niin suuresti kuin kaikki iloitsivatkin koulutalosta, niin tunsivat
vanhemmat sittenkin hiukan vieraantuvansa lapsista sen jälkeen kun he
alkoivat siellä käydä. Tuntuipa siltä, kuin lapset olisivat joutuneet
uuteen ja hienoon ympäristöön, jonne vanhat eivät voineet päästä
mukaan. Mutta olihan sellainen ajatus väärä. Pitihän heidän olla
tyytyväisiä, kun lapset saivat osakseen niin paljon hyvää, jota heille
itselleen ei oltu suotu.
Sinä päivänä, jolloin Skrolyckan Janne läksi tutkintoon, astui hän
kaiken matkaa käsikädessä pikku Klara Gullan kanssa, niinkuin heillä
oli tapana tehdä ja olivat kuin hyvät ystävät ja toverit ainakin.
Mutta kun Klara Gulla tuli koulun läheisyyteen ja näki toisten lasten
seisovan pihalla, veti hän kätensä pois ja siirtyi tien toiselle
reunalle. Ja niin pian kun he olivat päässeet perille, jätti hän Jannen
kokonaan ja yhtyi toisten lasten seuraan.
Tutkinnon aikana Skrolyckan Janne istui aivan lähellä opettajan
kateederia, herrasväen ja koulunjohtokunnanjäsenten parissa. Hänen oli
pakko istua siellä, sillä muussa tapauksessa hän ei olisi nähnyt muuta
kuin Klara Gullan niskan, sillä tämä istui kaikkein ensimäisellä
penkillä oikealla puolella kateederia, missä pienimmillä oppilailla
oli paikkansa. Janne ei olisi ikänä valinnut itselleen niin korkeaa
paikkaa, mutta eihän sen, joka oli sellaisen pikku tytön kuin Klara
Gullan isä, tarvinnut tuntea olevansa muita huonompi.
Aivan varmaan Klara Gulla näki paikaltaan isänsä, mutta hän ei
vilkaissutkaan häneen. Aivan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
Sen sijaan Klara Gullan katse oli kiintynyt opettajaan. Tämä kuulusteli
parastaikaa suuria lapsia, jotka istuivat kateederin vasemmalla
puolella. He saivat lukea sisältä ja näyttää maita ja kaupunkeja
kartalla ja laskea lukuja mustalla taululla, ja opettajalla oli töin
tuskin aikaa luoda ainoatakaan silmäystä oikealla puolella oleviin
pienokaisiin. Mitä se siis olisi merkinnyt, vaikka Klara Gulla olisikin
vilkaissut isäänsä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään sille puolelle.
Hiukan lohdutusta oli sentään siitä, että muutkin lapset tekivät
samoin. He istuivat kaikki kiinnittäen pienet kirkkaat katseensa
opettajaan. Ja nuo pikku elävät olivat ymmärtävinään, kun hän lausui
jonkun sukkeluuden, sillä silloin he työnsivät toisiaan kyynärpäillään
ja nauroivat.
Vanhemmille oli todellakin yllätys, että lapset osasivat käyttäytyä
niin taitavasti kuin nyt tutkinnossa. Mutta lukkari Svartling oli
merkillinen mies. Hän sai heidät vaikka mihin.
Skrolyckan Janne puolestaan alkoi olla sekä hämillään että tuskissaan.
Hän ei enää tiennyt istuiko hänen oma tyttärensä tuossa vai jonkun
muun lapsi. Miten olikaan niin hän siirtyi koulun johtokunnanjäsenten
parista lähemmäksi ovea.
Vihdoin suuret lapset olivat tutkitut ja nyt tuli pikkulasten
vuoro, jotka töin tuskin olivat oppineet sujuvasti lukemaan. Suuret
eivät tietenkään heidän tietonsa olleet, mutta jotakin heilläkin
oli kysyttävä. Ja sitten heidän tuli tehdä hiukan selkoa luomisen
historiasta.
Ensiksi he saivat vastata siihen kysymykseen, kuka maailman oli
luonut, ja siitä he kyllä selviytyivät, mutta sitten opettaja kaikeksi
onnettomuudeksi kysyi, tunsivatko he muuta nimitystä Jumalalle.
Silloin he joutuivat aivan ymmälle, kaikki nuo pienet vasta-alkajat.
Heidän poskensa alkoivat punoittaa, ja he vetivät otsansa ryppyyn,
mutta heidän oli aivan mahdotonta keksiä mitään vastausta sellaiseen
järkeiskysymykseen.
Niiden penkkien ääressä, missä suuremmat lapset istuivat, alkoivat
kädet kohota ilmaan ja kuisketta ja naurun tyrskinää kuulua. Mutta
nuo kahdeksan pientä vasta-alkajaa purivat huulensa yhteen saamatta
ainoatakaan sanaa suustansa, yhtä vähän Klara Gulla kuin kukaan muukaan.
»On olemassa rukous, jota me luemme joka päivä», sanoi opettaja. »Miten
me siinä nimitämme Jumalaa?»
Nyt Klara Gulla sen keksii Hän ymmärsi, että opettaja toivoi heidän
vastaavan, että he nimittivät Jumalaa isäksi, ja sitten hän alkoi
viitata.
»Miksikä me nimitämme Jumalaa, Klara Gulla?» sanoi opettaja.
Klara Gulla nousi punoittavin poskin seisomaan ja hänen pieni saparonsa
pyrki suoraan ylös niskasta. »Me nimitämme häntä Janneksi», vastasi
tyttö kovalla ja selvällä äänellä.
Samassa kuului nauruntyrskettä yli koko kouluhuoneen. Herrasväki ja
koulun johtokunnanjäsenet ja vanhemmat ja koululapset, kaikki he
vetivät suunsa nauruun, vieläpä itse opettajakin näytti liikutetulta.
Klara Gulla punastui ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, mutta
opettaja iski osoitinpuikkonsa pöytään ja huusi: »Hiljaa!» Sitten hän
lausui pari sanaa selitykseksi.
»Klara Gulla aikoi kai sanoa isä», sanoi opettaja, »mutta sanoikin
Janne siksi, että hänen isänsä nimi on Janne. Mutta meidän ei pidä
ihmetellä tätä pikku tyttöä, sillä tuskinpa kellään koko koulussa on
niin hyvää isää kuin hänellä. Minä olen nähnyt hänen odottavan häntä
koulun ulkopuolella sateessa ja pahalla säällä, olen nähnyt hänen
kantavan tyttöään kouluun, kun lumituisku on tupruttanut tien täyteen
lunta. Ei pidä ihmetellä, että hän sanoi Janne, kun hänen piti mainita
parasta mitä hän tiesi.»
Opettaja taputti pikku tyttöä päälaelle, ja ihmiset nauroivat ja olivat
liikutetut samalla kertaa.
Klara Gulla katsoi maahan eikä tiennyt minne piiloutua, mutta
Skrolyckan Janne iloitsi kuin kuningas, sillä hänelle oli äkkiä
selvinnyt, että tuo pikku tyttö oli hänen omansa, eikä kenenkään muun.