Kun Skrolyckan pikku tyttö kävi viidettä ikävuottaan, tarttui Janne
Andersson eräänä sunnuntai-iltapuolena häntä käteen kiinni ja he
astuivat yhdessä metsään päin.
He kulkivat varjoisan koivuhaan läpi, jossa heillä muulloin oli tapana
levähtää. He astuivat mansikkamäen ohi, vieläpä pienen kiemurtelevan
puronkin sivuitse pysähtymättä sen rannalle.
He astuivat käsi kädessä, he olivat ääneti ja vakavat, ikäänkuin
osoittaakseen, että heillä oli jotain juhlallista mielessä.
He katosivat itäänpäin, kaikkein synkimpään metsään, mutta he eivät
pysähtyneet sinnekään, vaan ilmestyivät hetken kuluttua eräälle Lobyn
yläpuolella olevalle mäelle.
Sieltä he saapuivat tienristeykseen, missä maantie ja kyläntie
tapasivat toisensa, ja nyt kai ainakin piti käydä selville, minne
heillä oli matka.
Mutta he eivät poikenneet naapurien luo. Eivätpä edes vilkaisseet
lähimpiin taloihin.
Yhä edelleen he jatkoivat matkaansa. Oli aivan käsittämätöntä minne
he oikeastaan pyrkivät. Sillä ei suinkaan heillä ollut mielessä käydä
Lobyssä tervehtimässä Björn Hindrikssonia!
Olihan tosin Björn Hindrikssonin vaimo Jannen äidin sisarpuoli,
niin että Janne oli sukua pitäjän rikkaimmalle talolle ja saattoi
nimittää Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan enokseen ja tädikseen.
Mutta tähän saakka ei Janne ollut koskaan ollut tietävinäänkään koko
asiasta. Töin tuskin hän oli Katrinallekaan maininnut tästä korkeasta
sukulaisuudestaan. Hän väistyi aina Björn Hindrikssonin tieltä. Ei
edes mäntymäellä, kirkon edustalla, hänellä ollut tapana mennä häntä
tervehtimään ja antamaan hänelle kättä.
Mutta sen jälkeen kun Janne oli saanut ihmeellisen tyttärensä, ei hän
ollut enää vain köyhä päiväläinen. Nyt hänellä oli aarre, jota hän
saattoi toisillekin näyttää, kukkanen, jolla koristaa itseänsä. Nyt hän
oli rikas rikasten parissa ja mahtava mahtavien rinnalla. Nyt hän astui
suoraan Björn Hindrikssonin asuinrakennusta kohti ja läksi ensi kertaa
eläissään viemisille hienojen sukulaistensa luo.
* * * * *
Pitkäksi ei tämä vierailu talonpoikaistalossa kuitenkaan venynyt.
Tuskin tuntiakaan oli kulunut, niin Janne ja pikku tyttö astuivat
jälleen pihan poikki veräjää kohti.
Mutta kun Janne oli päässyt niin pitkälle, pysähtyi hän ja katsoi
taaksensa, ikäänkuin hänellä olisi ollut halu palata takaisin.
Eihän hänellä ollut vähintäkään syytä katua käyntiänsä. Hyvin heidät
joka suhteessa oli otettu vastaan. Björn Hindrikssonin vaimo oli heti
vienyt pikku tytön siniseksi maalatulle kaapille, joka seisoi keskellä
pitkää seinää, ja antanut hänelle korpun ja sokeripalan. Ja Björn
Hindriksson itse oli kysellyt, kuinka vanha tyttö oli ja mikä hän oli
nimeltään, ja sitten hän oli avannut suuren nahkakukkaronsa, jota hän
kantoi housuntaskussaan, ja antanut hänelle kiiltävän hopearahan.
Jannelle oli tarjottu kahvia, ja hänen tätipuolensa oli tiedustellut
Katrinan vointia ja kysynyt oliko heillä lehmä vai porsas, oliko
tupa talvella kylmä ja maksoiko Fallan Erik hänelle niin suurta
päiväpalkkaa, että hän saattoi tulla sillä toimeen tarvitsematta tehdä
velkaa.
Ei, itse vieraskäynti ei tuottanut Jannelle minkäänlaista huolta. Kun
hän oli hetken aikaa keskustellut Björn Hindrikssonin kanssa, olivat
he ilmoittaneet hänelle — ja sekin oli aivan oikein — että he olivat
kutsutut vieraisiin nyt iltapuolella ja että heidän täytyi lähteä
puolen tunnin kuluttua. Siitä oli Janne ymmärtänyt, että he tarvitsivat
sen verran aikaa valmistuksiaan varten, ja hän oli noussut lähteäksensä
ja jättänyt hyvästi.
Mutta silloin hänen tätipuolensa oli kiiruhtanut ruokakaapille, ottanut
esille voita ja silavaa, pannut suurimoita pussiin ja toiseen jauhoja
ja käärinyt kaikki pieneen myttyyn, jonka hän oli antanut Jannelle
käteen lähtiessä. Siinä oli hiukan tuliaisia Katrinalle, sanoi hän.
Pitihän Katrinan toki saada hiukan palkkaa siitä hyvästä, että hän
istui kotona taloa vahtimassa.
Tämä mytty sai Jannen tuumimaan.
Olihan siinä paljon hyvää, sellaista, mitä ei heillä Skrolyckassa
ollut, mutta sittenkin hänestä tuntui väärältä pikku tytön vuoksi ottaa
se vastaan.
Kas, eihän hän ollut tullut Björn Hindrikssonin luo kerjäläisenä, vaan
tervehtimään sukulaisiansa. Hän ei tahtonut, että he tässä suhteessa
erehtyisivät.
Hän oli ajatellut sitä heti jo tuvassa, mutta hän tunsi niin suurta
kunnioitusta Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan kohtaan, ettei hän
uskaltanut olla ottamatta myttyä vastaan.
Janne palasi takaisin veräjältä ja laski mytyn tallin nurkan viereen,
missä talon väki alituisesti liikkui, niin ettei se voinut jäädä heiltä
huomaamatta.
Hänen oli sääli jättää se siihen. Mutta pikku tyttö ei ollut mikään
kerjäläistyttö. Ei kukaan saanut luulla hänestä ja hänen isästään, että
he kulkivat kerjuulla.