JOULUAAMU.

Kun pikku tyttö oli vuoden ja neljän kuukauden vanha, otti Skrolyckan

Janne hänet mukaansa joulukirkkoon.

Katrina, hänen vaimonsa, arveli tosin, että tyttö oli liian pieni

päästäkseen kirkkoon, ja pelkäsi, että hän rupeaisi huutamaan, samoin

kuin hän oli tehnyt rokotuspaikassa. Mutta mies sai tahtonsa läpi,

koska kuitenkin oli tapana viedä pikkulapsiakin joulukirkkoon.

He läksivät siis matkaan tyttöinensä kello viiden ajoissa jouluaamuna.

Taivas oli pilvessä ja ulkona niin pimeä kuin säkissä, mutta ilma

ei ollut kylmä, pikemmin leuto ja tyyni, niinkuin useasti joulukuun

loppupuolella.

Aluksi heidän piti astua kapeaa polkua pitkin peltojen ja hakojen

poikki. Sitten jyrkkää talvitietä myöten Snipavaaran ylitse, ja vasta

sen jälkeen he saapuivat oikealle tielle.

Fallan suuressa kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa oli valoa

joka ikkunassa, se teki ikäänkuin majakan virkaa Skrolyckan väelle,

jotta he löytäisivät Börjen tuvalle. Siellä he tapasivat muutamia

naapureita, jotka edellisenä iltana olivat kirkkomatkaa varten

valmistaneet soihtuja, ja he yhtyivät heidän seuraansa. Soihdunkantaja

astui aina pienen joukon etunenässä. Useimmat kulkivat ääneti, mutta

kaikki olivat iloisella mielellä. He mielestään vaelsivat aivan kuin

tietäjät itäiseltä maalta tähden johdattamina, etsien vastasyntynyttä

juutalaisten kuningasta.

Saavuttuaan harjulle tuli heidän kulkea suuren kiven ohitse, jolla

Frykerudin jättiläinen oli heittänyt Svartsjön kirkkoa, vaikka

se kaikeksi onneksi olikin lentänyt kirkontornin yli ja pudonnut

Snipaharjulle. Kun kirkkomiehet nyt lähestyivät kiveä, oli se

paikoillaan maassa, mutta kaikki tiesivät, että se yöllä oli kohonnut

kahdentoista kultapilarin varaan ja että peikko oli syönyt ja juonut ja

tanssinut sen alla.

Ei ollut niinkään hauskaa kulkea sellaisen kiven ohi jouluaamuna, ja

Janne vilkaisi Katrinaan nähdäkseen, puristiko hän pikku tyttöä lujasti

rintaansa vasten. Katrina astui levollisesti ja vakavasti niinkuin

ainakin jutellen erään naapurin kanssa. Hän ei näyttänyt lainkaan

huomaavan, miten vaarallinen paikka tämä oli.

Kuuset olivat ikivanhoja ja rosoisia harjun laella. Soihtujen valossa,

lumen painostaessa oksia saattoi selvästi nähdä, että monet niistä,

joita ennen oli luullut puiksi, olivatkin peikkoja, joiden terävät

silmät kiiluivat vaikeitten lumihilkkojen alla ja joiden pitkät kynnet

pistivät esiin paksuista lumikintaista.

Hätää ei ollut, niin kauan kuin ne pysyttelivät paikoillaan,

mutta mitäpä, jos joku ojentaisi käsi vartensa ja tarraisi kiinni

ohikulkevaan! Aikuisista ja vanhoista ei suinkaan ollut vaaraa,

mutta Janne oli aina kuullut sanottavan, että peikko rakasti pieniä

ihmislapsia, mitä pienempiä, sitä parempi.

Hänen mielestään Katrina piteli lasta kovin huolimattomasti. Miten

helposti peikko olisikaan voinut riistää suurine, terävine sormineen

lapsen hänen sylistään. Mutta Janne ei uskaltanut myöskään ottaa lasta

häneltä tällä vaarallisella paikalla. Se juuri olisi voinut saada

peikot liikkeelle.

Puupeikot alkoivat jo kuiskailla ja supista toinen toiselleen. Oksat

narahtelivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet lähteä liikkeelle.

Janne ei uskaltanut kysyä toisilta näkivätkö ja kuulivatko he samaa

kuin hänkin. Sellainen kysymys juuri olisi voinut saattaa heidät

liikkeelle.

Tuskissaan hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ruveta veisaamaan virttä

keskellä metsää.

Hänellä oli huono lauluääni eikä hän koskaan ennen ollut laulanut

toisten kuullen. Hänen oli niin vaikea pysyä oikeassa äänessä, ettei

hän edes uskaltanut yhtyä lauluun kirkossa, mutta nyt hänen sittenkin

täytyi yrittää, käyköön miten hyvänsä.

Hän huomasi, että naapurit hiukan ihmettelivät. Edelläkävijät

nykäisivät toisiaan kylkeen ja katsoivat taakseen. Mutta se ei saanut

estää häntä, hänen oli pakko jatkaa.

Mutta hetken kuluttua eräs naisista kuiskasi hänelle: »Odottakaahan

hiukan, Janne, niin minä autan teitä!» Ja sitten hän alotti jouluvirren

oikealla äänellä ja säveleellä.

Se kajahti kauniilta yössä puitten lomassa. Toisetkaan eivät malttaneet

olla ääneti, vaan yhtyivät lauluun. »Enkeli taivaan lausui näin: Miks

hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt

tulevan.»

Tuskan suhinaa oli kuuluvinaan peikkopuiden latvoissa. Ne painoivat

lumihilkkansa alas, niin ettei niiden vihaisia peikonsilmiä näkynyt,

ja vetivät piiloon ojennetut kyntensä kuusenhavujen ja lumen alle. Kun

ensimäinen virren säkeistö oli laulettu, ei kukaan voinut huomata muuta

kuin tavallisia vanhoja, vaarattomia kuusia harjulla.

* * * * *

Soihdut, jotka olivat valaisseet Askedalin asukkaiden tietä heidän

kulkiessaan metsän halki, olivat palaneet loppuun, kun he pääsivät

maantielle. Mutta täällä valaistut talonpoikaistalot opastivat heitä

edelleen. Heti kun toinen talo hävisi näkyvistä, välähti toinen esiin

jonkun matkan päässä. Kaikissa ikkunoissa oli tulta, jotta köyhät

kirkkomiehet eivät eksyisi tieltä.

Lopuksi saavuttiin harjulle, josta kirkko näkyi. Kaikista ikkunoista

virtasi voimakas tulivalo ulos, aivan kuin jättiläissuuruisesta

lyhdystä. Kun kirkkomiehet näkivät sen edessään, täytyi heidän pysähtyä

ja vetää henkeään. Kuljettuaan niin monien pikku tupien ja matalien

ikkunoiden ohi tuntui heistä kirkko ihmeellisen suurelta ja loistavalta.

Kun Janne näki kirkon, tuli hän vaistomaisesti ajatelleeksi köyhää

pariskuntaa Palestinassa, joka eräänä yönä oli kuljettanut mukanaan

pientä lasta, ainoaa lohdutustaan ja iloaan. He saapuivat Betlehemistä

ja olivat matkalla Jerusalemiin, sillä lapsi oli ympärileikattava

Jerusalemin temppelissä. Mutta heidän oli pakko vaeltaa salassa ja

keskellä yötä siksi, että monet uhkasivat heidän lapsensa henkeä.

Askedalin asukkaat olivat lähteneet kotoa varhain liikkeelle

päästäkseen perille ennen ajomiehiä, mutta sittenkin kirkon

lähettyvillä nämä saivat heidät kiinni. He saapuivat pärskyvin hevosin

ja helisevin kulkusin ja ajoivat kovalla vauhdilla heidän ohitsensa,

jotta jalkamiesten oli pakko väistyä lumikinoksiin.

Nyt Janne vuorostaan kantoi lasta. Hänen täytyi vähä väliä astua

ajomiesten tieltä syrjään. Raskasta oli siten kulkea pimeällä tiellä,

mutta loistava temppeli oli heidän edessänsä, ja kunhan he vain

pääsisivät sinne saakka, olisivat he täydessä turvassa.

Takaa kuului kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta.

Suuri reki lähestyi parihevosien vetämänä. Reen perällä istui nuori

herrasmies mustassa turkissa ja korkea karvalakki päässä nuoren

rouvansa rinnalla. Hän ajoi itse, mutta jaluksilla seisoi ajuri palava

soihtu kädessä. Hän piteli sitä korkealla ilmassa ja liekki loimusi

kauaksi taaksepäin heittäen jälkeensä pitkän kipinä- ja savupyrstön.

Janne seisoi korkean kinoksen harjalla tien reunassa lapsi sylissään.

Se näytti peloittavalta, sillä hänen toinen jalkansa vaipui äkkiä

syvälle lumeen ja hän oli vähällä kaatua. Ohi ajava herra kiinnitti

äkkiä ohjaksiaan ja huusi niille, jotka hän oli karkoittanut tiepuoleen.

»Antakaa lapsi tänne, niin pääsee se minun kanssani kirkkoon!» sanoi

hän ystävällisesti. »On vaarallista kantaa tuollaista pientä, kun on

niin paljon hevosia liikkeellä.»

»Kiitoksia vaan!» sanoi Janne Andersson. »Kyllä tästä päästään.»

»Me otamme tytön väliimme, Janne», sanoi nuori rouva.

»Kiitos! Antaa vaan olla.»

»Vai et sinä uskalla heittää lasta sylistäsi?» sanoi ajaja ja läksi

nauraen matkaansa.

Jalkamiehet jatkoivat siis kulkuaan, mutta matka kävi yhä vaikeammaksi

ja vaarallisemmaksi. Toinen reki seurasi toistaan. Ei ollut ainoatakaan

hevosta koko pitäjässä, joka ei olisi ollut ajossa jouluaamuna.

»Olisit antanut tytön ajaa heidän kanssaan», sanoi Katrina. »Minä

pelkään, että kaadutte vielä kumoon.»

»Olisiko minun pitänyt antaa lapsi heille? Et tiedä mitä puhut. Etkö

nähnyt keitä he olivat?»

»Mikä vaara siinä olisi ollut, jos olisitkin antanut hänen ajaa

Duvnäsin patruunan kanssa?»

Skrolyckan Janne pysähtyi. »Oliko se Duvnäsin patruuna?» sanoi hän ja

näytti ikäänkuin heräävän unesta.

»Hänhän se oli! Keneksi sinä häntä luulit?»

Niin, missä Jannen ajatukset olivat kierrelleet? Mitä lasta hän oli

ollut kantavinaan? Minne hän oli ollut matkaavinaan? Missä maassa hän

oli ollut kulkevinaan?

Hän siveli otsaansa kädellään ja näytti hiukan nololta vastatessaan

Katrinalle.

»Minä luulin, että kuningas Herodes Juudanmaalta ja hänen vaimonsa

Herodias ajoivat meidän ohitsemme!»

Portugallian keisari · 第 17 / 60 题