Kun pikku tyttö oli vuoden ja neljän kuukauden vanha, otti Skrolyckan
Janne hänet mukaansa joulukirkkoon.
Katrina, hänen vaimonsa, arveli tosin, että tyttö oli liian pieni
päästäkseen kirkkoon, ja pelkäsi, että hän rupeaisi huutamaan, samoin
kuin hän oli tehnyt rokotuspaikassa. Mutta mies sai tahtonsa läpi,
koska kuitenkin oli tapana viedä pikkulapsiakin joulukirkkoon.
He läksivät siis matkaan tyttöinensä kello viiden ajoissa jouluaamuna.
Taivas oli pilvessä ja ulkona niin pimeä kuin säkissä, mutta ilma
ei ollut kylmä, pikemmin leuto ja tyyni, niinkuin useasti joulukuun
loppupuolella.
Aluksi heidän piti astua kapeaa polkua pitkin peltojen ja hakojen
poikki. Sitten jyrkkää talvitietä myöten Snipavaaran ylitse, ja vasta
sen jälkeen he saapuivat oikealle tielle.
Fallan suuressa kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa oli valoa
joka ikkunassa, se teki ikäänkuin majakan virkaa Skrolyckan väelle,
jotta he löytäisivät Börjen tuvalle. Siellä he tapasivat muutamia
naapureita, jotka edellisenä iltana olivat kirkkomatkaa varten
valmistaneet soihtuja, ja he yhtyivät heidän seuraansa. Soihdunkantaja
astui aina pienen joukon etunenässä. Useimmat kulkivat ääneti, mutta
kaikki olivat iloisella mielellä. He mielestään vaelsivat aivan kuin
tietäjät itäiseltä maalta tähden johdattamina, etsien vastasyntynyttä
juutalaisten kuningasta.
Saavuttuaan harjulle tuli heidän kulkea suuren kiven ohitse, jolla
Frykerudin jättiläinen oli heittänyt Svartsjön kirkkoa, vaikka
se kaikeksi onneksi olikin lentänyt kirkontornin yli ja pudonnut
Snipaharjulle. Kun kirkkomiehet nyt lähestyivät kiveä, oli se
paikoillaan maassa, mutta kaikki tiesivät, että se yöllä oli kohonnut
kahdentoista kultapilarin varaan ja että peikko oli syönyt ja juonut ja
tanssinut sen alla.
Ei ollut niinkään hauskaa kulkea sellaisen kiven ohi jouluaamuna, ja
Janne vilkaisi Katrinaan nähdäkseen, puristiko hän pikku tyttöä lujasti
rintaansa vasten. Katrina astui levollisesti ja vakavasti niinkuin
ainakin jutellen erään naapurin kanssa. Hän ei näyttänyt lainkaan
huomaavan, miten vaarallinen paikka tämä oli.
Kuuset olivat ikivanhoja ja rosoisia harjun laella. Soihtujen valossa,
lumen painostaessa oksia saattoi selvästi nähdä, että monet niistä,
joita ennen oli luullut puiksi, olivatkin peikkoja, joiden terävät
silmät kiiluivat vaikeitten lumihilkkojen alla ja joiden pitkät kynnet
pistivät esiin paksuista lumikintaista.
Hätää ei ollut, niin kauan kuin ne pysyttelivät paikoillaan,
mutta mitäpä, jos joku ojentaisi käsi vartensa ja tarraisi kiinni
ohikulkevaan! Aikuisista ja vanhoista ei suinkaan ollut vaaraa,
mutta Janne oli aina kuullut sanottavan, että peikko rakasti pieniä
ihmislapsia, mitä pienempiä, sitä parempi.
Hänen mielestään Katrina piteli lasta kovin huolimattomasti. Miten
helposti peikko olisikaan voinut riistää suurine, terävine sormineen
lapsen hänen sylistään. Mutta Janne ei uskaltanut myöskään ottaa lasta
häneltä tällä vaarallisella paikalla. Se juuri olisi voinut saada
peikot liikkeelle.
Puupeikot alkoivat jo kuiskailla ja supista toinen toiselleen. Oksat
narahtelivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet lähteä liikkeelle.
Janne ei uskaltanut kysyä toisilta näkivätkö ja kuulivatko he samaa
kuin hänkin. Sellainen kysymys juuri olisi voinut saattaa heidät
liikkeelle.
Tuskissaan hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ruveta veisaamaan virttä
keskellä metsää.
Hänellä oli huono lauluääni eikä hän koskaan ennen ollut laulanut
toisten kuullen. Hänen oli niin vaikea pysyä oikeassa äänessä, ettei
hän edes uskaltanut yhtyä lauluun kirkossa, mutta nyt hänen sittenkin
täytyi yrittää, käyköön miten hyvänsä.
Hän huomasi, että naapurit hiukan ihmettelivät. Edelläkävijät
nykäisivät toisiaan kylkeen ja katsoivat taakseen. Mutta se ei saanut
estää häntä, hänen oli pakko jatkaa.
Mutta hetken kuluttua eräs naisista kuiskasi hänelle: »Odottakaahan
hiukan, Janne, niin minä autan teitä!» Ja sitten hän alotti jouluvirren
oikealla äänellä ja säveleellä.
Se kajahti kauniilta yössä puitten lomassa. Toisetkaan eivät malttaneet
olla ääneti, vaan yhtyivät lauluun. »Enkeli taivaan lausui näin: Miks
hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt
tulevan.»
Tuskan suhinaa oli kuuluvinaan peikkopuiden latvoissa. Ne painoivat
lumihilkkansa alas, niin ettei niiden vihaisia peikonsilmiä näkynyt,
ja vetivät piiloon ojennetut kyntensä kuusenhavujen ja lumen alle. Kun
ensimäinen virren säkeistö oli laulettu, ei kukaan voinut huomata muuta
kuin tavallisia vanhoja, vaarattomia kuusia harjulla.
* * * * *
Soihdut, jotka olivat valaisseet Askedalin asukkaiden tietä heidän
kulkiessaan metsän halki, olivat palaneet loppuun, kun he pääsivät
maantielle. Mutta täällä valaistut talonpoikaistalot opastivat heitä
edelleen. Heti kun toinen talo hävisi näkyvistä, välähti toinen esiin
jonkun matkan päässä. Kaikissa ikkunoissa oli tulta, jotta köyhät
kirkkomiehet eivät eksyisi tieltä.
Lopuksi saavuttiin harjulle, josta kirkko näkyi. Kaikista ikkunoista
virtasi voimakas tulivalo ulos, aivan kuin jättiläissuuruisesta
lyhdystä. Kun kirkkomiehet näkivät sen edessään, täytyi heidän pysähtyä
ja vetää henkeään. Kuljettuaan niin monien pikku tupien ja matalien
ikkunoiden ohi tuntui heistä kirkko ihmeellisen suurelta ja loistavalta.
Kun Janne näki kirkon, tuli hän vaistomaisesti ajatelleeksi köyhää
pariskuntaa Palestinassa, joka eräänä yönä oli kuljettanut mukanaan
pientä lasta, ainoaa lohdutustaan ja iloaan. He saapuivat Betlehemistä
ja olivat matkalla Jerusalemiin, sillä lapsi oli ympärileikattava
Jerusalemin temppelissä. Mutta heidän oli pakko vaeltaa salassa ja
keskellä yötä siksi, että monet uhkasivat heidän lapsensa henkeä.
Askedalin asukkaat olivat lähteneet kotoa varhain liikkeelle
päästäkseen perille ennen ajomiehiä, mutta sittenkin kirkon
lähettyvillä nämä saivat heidät kiinni. He saapuivat pärskyvin hevosin
ja helisevin kulkusin ja ajoivat kovalla vauhdilla heidän ohitsensa,
jotta jalkamiesten oli pakko väistyä lumikinoksiin.
Nyt Janne vuorostaan kantoi lasta. Hänen täytyi vähä väliä astua
ajomiesten tieltä syrjään. Raskasta oli siten kulkea pimeällä tiellä,
mutta loistava temppeli oli heidän edessänsä, ja kunhan he vain
pääsisivät sinne saakka, olisivat he täydessä turvassa.
Takaa kuului kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta.
Suuri reki lähestyi parihevosien vetämänä. Reen perällä istui nuori
herrasmies mustassa turkissa ja korkea karvalakki päässä nuoren
rouvansa rinnalla. Hän ajoi itse, mutta jaluksilla seisoi ajuri palava
soihtu kädessä. Hän piteli sitä korkealla ilmassa ja liekki loimusi
kauaksi taaksepäin heittäen jälkeensä pitkän kipinä- ja savupyrstön.
Janne seisoi korkean kinoksen harjalla tien reunassa lapsi sylissään.
Se näytti peloittavalta, sillä hänen toinen jalkansa vaipui äkkiä
syvälle lumeen ja hän oli vähällä kaatua. Ohi ajava herra kiinnitti
äkkiä ohjaksiaan ja huusi niille, jotka hän oli karkoittanut tiepuoleen.
»Antakaa lapsi tänne, niin pääsee se minun kanssani kirkkoon!» sanoi
hän ystävällisesti. »On vaarallista kantaa tuollaista pientä, kun on
niin paljon hevosia liikkeellä.»
»Kiitoksia vaan!» sanoi Janne Andersson. »Kyllä tästä päästään.»
»Me otamme tytön väliimme, Janne», sanoi nuori rouva.
»Kiitos! Antaa vaan olla.»
»Vai et sinä uskalla heittää lasta sylistäsi?» sanoi ajaja ja läksi
nauraen matkaansa.
Jalkamiehet jatkoivat siis kulkuaan, mutta matka kävi yhä vaikeammaksi
ja vaarallisemmaksi. Toinen reki seurasi toistaan. Ei ollut ainoatakaan
hevosta koko pitäjässä, joka ei olisi ollut ajossa jouluaamuna.
»Olisit antanut tytön ajaa heidän kanssaan», sanoi Katrina. »Minä
pelkään, että kaadutte vielä kumoon.»
»Olisiko minun pitänyt antaa lapsi heille? Et tiedä mitä puhut. Etkö
nähnyt keitä he olivat?»
»Mikä vaara siinä olisi ollut, jos olisitkin antanut hänen ajaa
Duvnäsin patruunan kanssa?»
Skrolyckan Janne pysähtyi. »Oliko se Duvnäsin patruuna?» sanoi hän ja
näytti ikäänkuin heräävän unesta.
»Hänhän se oli! Keneksi sinä häntä luulit?»
Niin, missä Jannen ajatukset olivat kierrelleet? Mitä lasta hän oli
ollut kantavinaan? Minne hän oli ollut matkaavinaan? Missä maassa hän
oli ollut kulkevinaan?
Hän siveli otsaansa kädellään ja näytti hiukan nololta vastatessaan
Katrinalle.
»Minä luulin, että kuningas Herodes Juudanmaalta ja hänen vaimonsa
Herodias ajoivat meidän ohitsemme!»