Sinä päivänä, jolloin pikku tyttö täytti vuotensa, kaivoi Janne, hänen
isänsä, ojaa Fallan Erikin kesannolla.
Hän koetti muistuttaa mieleensä entisiä aikoja, jolloin hänellä ei
ollut ketään, jota ajatella työskennellessään pellolla, jolloin hänellä
ei vielä ollut sykkivää sydäntä rinnassaan, jolloin hän ei ikävöinyt
mitään eikä koskaan ollut levottomalla mielellä.
»Kummallista, että ihminen voi sillä lailla elää!» sanoi hän halveksien
itseänsä.
»Niin», jatkoi hän, »siitä yksin kaikki riippuu. Jos olisin rikas
niinkuin Fallan Erik tai voimakas niinkuin Börje, joka luo ojaa
viereisellä pellolla, niin ei se olisi minkään arvoista verrattuna
sykkivään sydämeen.»
Hän vilkaisi toveriinsa, joka oli tavattoman vahva mies ja teki melkein
kaksi sen vertaa työtä kuin hän. Samassa hän tuli huomanneeksi,
ettei Börje tänään ollutkaan saanut niin pitkältä ojaa luoduksi kuin
tavallisesti.
He tekivät työtä urakalla. Börje otti aina enemmän työtä tehdäkseen
kuin Janne, ja sittenkin hän melkein aina sai työnsä valmiiksi miltei
yhteen aikaan kuin hänkin. Mutta tänään Börjen työ oli sujunut
hitaasti. Hän ei pysynyt Jannen rinnalla, vaan oli jäänyt pitkälle
jälkeen.
Mutta Janne olikin tehnyt työtä oikein voimainsa takaa, jotta hän
pian pääsisi kotiin pikku tyttönsä luo. Tänään hän ikävöi häntä vielä
tavallista enemmän. Tyttö oli iltauninen, ja jollei Janne pitänyt
kiirettä, niin voisi sattua, että tyttö hänen kotiin tullessaan olisi
jo yöpuulla.
Kun Janne oli saanut työnsä valmiiksi, näki hän, että Börjen urakka
oli tuskin puolitiessä. Sellaista ei ollut tapahtunut kaikkina niinä
vuosina, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä, ja Janne hämmästyi
siinä määrin, että hän astui Börjen luo.
Börje seisoi ojassa ja ponnisteli turpeen kimpussa. Hän oli astunut
jalkansa lasisiruun ja saanut syvän haavan jalkapohjaan. Jalka ei
sietänyt saapasta, ja helppohan on ymmärtää, miten kurjaa oli painaa
haavoittuneella jalalla lapiota maahan.
»Etkö sinä jo lopeta?» kysyi Skrolyckan Janne.
»Minun täytyy saada työ tänään valmiiksi», vastasi toinen. »En saa
viljaa Fallan Erikillä, ennenkuin urakkatyö on suoritettu. Jauhot ovat
meiltä lopussa.»
»No, hyvästi sitten täksi päivää!» sanoi Janne.
Börje ei vastannut. Hän oli niin väsynyt, ettei hän edes jaksanut
toivottaa hyvää yötä Skrolyckan Janne astui pellon pientareelle,
mutta pysähtyikin siihen. »Mitäpä hyötyä siitä on pikku tytölle, jos
tulet kotiin hänen syntymäpäiväkseen?» tuumi hän mielessään. »Hänen
on yhtä hyvä siltä. Mutta Börjellä on seitsemän lasta kotona eikä
ruokaa heille. Sällitkö heidän nähdä nälkää, jotta itse pääsisit kotiin
leikkimään Klara Gullan kanssa?»
Hän alkoi tehdä työtä Börjen rinnalla, mutta hän oli jo ennestään
väsynyt, ja siksi työ ei sujunut nopeasti. Oli jo melkein pimeä,
ennenkun he olivat valmiit.
»Nyt Klara Gulla on jo aikoja nukkunut», tuumi Janne, kun hän vihdoin
heitti viimeisen lapiollisen maata.
»Hyvää yötä täksi päivää», huusi hän Börjelle toistamiseen.
»Hyvää yötä», sanoi Börje, »ja kiitoksia avusta! Nyt minä käyn heti
ottamassa rukiini. Toisen kerran minä autan sinua, siitä voit olla
varma!»
»En minä maksua halua. Hyvää yötä vaan!»
»Etkö sinä halua palkkaa siitä, että autoit minua? Mikä sinun sitten on,
kun olet niin jalomielinen?»
»Niin, katsos .. . tänään on tytön syntymäpäivä.»
»Ja siksikö sinä autat minua?»
»Niin, siksi, mutta myös toisesta syystä. Niin, hyvää yötä!»
Hän läksi nopeasti, voidakseen vastustaa kiusaustaan ilmaista sitä
toistakin syytä. Sanat polttivat jo hänen huulillansa: »Ei ole vain
Klara Gullan, vaan myöskin minun sydämeni syntymäpäivä.»
Mutta onneksi hän ei tullut sitä sanoneeksi, sillä varmaan Börje olisi
luullut hänen kadottaneen järkensä.