Kun Skrolyckan pikku tyttöä piti rokotettaman, niin ei kukaan pannut
kysymykseenkään sitä, ettei Janne, tytön isä, lähtisi mukaan, koska
hän itse niin halusi. Rokotuksen piti tapahtua eräänä iltana elokuun
lopulla, ja oli jo niin pimeä Katrinan lähtiessä kotoa, että hän oli
hyvillään, kun matkassa oli joku, joka saattoi auttaa häntä porrasten
ja ojien sekä kaikkien pahojen paikkojen yli tuolla kurjalla tiellä.
Rokotus tapahtui Fallan Erikin luona, ja Fallan emäntä oli virittänyt
niin suuren tulen takkaan, ettei hänen mielestään tuvassa tarvittu enää
muuta valaistusta lisäksi kuin pieni talikynttilä sille pöydälle, jonka
ääressä lukkarin oli määrä suorittaa tärkeä tehtävänsä.
Skrolyckan väki, samoinkuin kaikki muutkin, arvelivat, että tuvassa oli
tavattoman valoisaa, mutta sittenkin seisoi pimeys kuin harmaanmusta
muuri seinävierustalla ja pienensi tupaa koko lailla. Keskellä tätä
pimeyttä oli joukko naisia ja alle vuoden olevia lapsia, joita oli
kannettava sylissä, heilutettava, syötettävä ja hoidettava kaikella
tavalla.
Useimmat purkivat parastaikaa pienokaistansa esiin huiveista ja
peitteistä. Sitten he riisuivat yltä kirjavat röijyt ja avasivat
paidannauhat, jotta yläruumis olisi helposti paljastettavissa lukkarin
kutsuessa heidät esille rokotuspöydän ääreen.
Huoneessa oli ihmeellisen hiljaista, vaikka niin monta porusuuta olikin
koolla. He näyttivät olevan niin huvitettuja toistensa katselemisesta,
että he unohtivat rähistä. Äidit taaskin olivat ääneti voidakseen
paremmin kuulla lukkarin äänen. Hän teki työtä ja jutteli kaiken aikaa.
»Sen hauskempaa tointa tuskin voi ollakaan kuin käydä pitkin kyliä
rokottamassa ja katsella kaikkia näitä kauniita pikkulapsia», sanoi
lukkari. »Katsotaanpas, onko tämänvuotinen sato hyvä.»
Hän ei ollut ainoastaan lukkari, vaan myöskin koulumestari ja koko
ikänsä hän oli asunut tässä pitäjässä. Hän oli rokottanut äidit,
opettanut heitä lukemaan, ollut läsnä heidän ripille päästessänsä ja
vihille mennessään, ja nyt hänen oli määrä rokottaa heidän lapsensa. Se
oli ensimäinen toimitus, joka saattoi lapset tekemisiin hänen kanssaan,
jolla sittemmin tulisi olemaan niin suuri vaikutus heidän elämäänsä.
Alku näytti hyvältä. Toinen äiti toisensa jälkeen astui esille,
istahti tuolille pöydän viereen ja piteli lastaan niin, että valo
lankesi vasemmalle, paljaalle käsivarrelle. Kaiken aikaa jutellen
lukkari vetäisi kolme naarmua kiiltävään, valkeaan ihoon pienokaisen
päästämättä vähintäkään ääntä.
Sitten äiti astui lapsineen takan luo ja pysytteli tulen läheisyydessä,
jotta rokotus kuivuisi. Sillä välin hän tuumi mielessään, mitä lukkari
oli sanonut hänelle ja hänen lapsellensa: että pienokainen oli suuri ja
kaunis ja oli tuottava kunniaa talolle ja varttuva yhtä kelvolliseksi
kuin isä ja isoisäkin, niin, ehkäpä vieläkin paremmaksi.
Siten kaikki kävi rauhallisesti ja tasaisesti, kunnes Skrolyckan
Katrinan tuli vuorossaan istuutua rokotuspöydän ääreen Klaransa kera.
Pikku tyttö ei tahtonut tietää vähääkään koko rokotuksesta. Hän huusi,
hutki käsiään ja sätkytteli jalkojaan. Katrina hyssytteli häntä, ja
lukkari puhui hänelle lempeästi ja ystävällisesti, mutta lapsi pelkäsi
siltä yhtä päättömästi.
Katrinan täytyi viedä hänet pois ja koettaa saada häntä rauhoittumaan.
Suuri, voimakas poika rokotettiin sen jälkeen, eikä tämä päästänyt
ainoatakaan ääntä, mutta kun Katrina jälleen astui esiin tyttöinensä,
alkoi sama juttu. Hän ei voinut pysyttää lasta edes sen vertaa hiljaa,
että lukkari olisi saanut kertaakaan pistetyksi.
Kaikki muut olivat jo rokotetut paitsi Skrolyckan Klara, ja Katrina
oli aivan onneton, kun hänen lapsensa käyttäytyi näin huonosti. Hän ei
tiennyt mitä tehdä, mutta samassa Janne äkkiä astui esille pimeästä
oven suusta.
Hän otti lapsen syliinsä, ja Katrina nousi paikaltaan ja teki tilaa
hänelle. »Niin, koetahan sinä, jos onnistuisit paremmin!» sanoi hän
hiukan ivallisella äänellä, sillä hänen mielestään tuo halpa renkimies,
joka Fallan Erikin palveluksessa oli vanhentunut ja jonka kanssa hän
oli mennyt naimisiin, ei ollut häntä itseään lainkaan parempi.
Mutta ennenkun Janne kävi istumaan, heitti hän takin yltään, ja silloin
kävikin ilmi, että hän pimeässä nurkassaan oli käärinyt paidan hihan
ylös, niin että vasen käsivarsi oli paljas.
Hän halusi myös tulla rokotetuksi, sanoi hän. Häntä oli vain kerran
eläissä rokotettu, eikä hän pelännyt mitään niin pahasti kuin
isoarokkoa.
Heti kun tyttö näki paljaan käsivarren, vaikeni hän ja tuijotti isään
suurin, viisain silmin.
Hän seurasi tarkkaavaisena, miten lukkari piirsi kolme punaista naarmua
käsivarteen. Hän katsoi isästä lukkariin ja huomasi kai, ettei isälle
kovin pahaa tehty.
Kun Janne Andersson oli rokotettu, kääntyi hän lukkarin puoleen.
»Nyt tyttö on niin rauhallinen, että ehkäpä lukkari voi yrittää
uudestaan.»
Niin, lukkari teki uuden yrityksen, ja tällä kertaa se onnistuikin.
Tyttö katseli koko ajan rikkiviisaasti eteensä eikä päästänyt
ainoatakaan ääntä.
Lukkarikin oli vaiti, kunnes oli lopettanut työnsä. »Jos Janne teki
tämän vain rauhoittaakseen lasta», sanoi hän, »niin olisimmehan me
voineet olla vain rokottavinammekin — —»
Mutta siihen vastasi Janne: »Ei, tietääkö lukkari, silloin se ei olisi
onnistunut. Lapset ovat älykkäitä. On aivan turhaa luulla, että voisi
uskotella heille sellaista, mikä ei ole totta.»