Seuraavana päivänä Skrolyckan Janne seisoi ja odotti useita tunteja
eteisessä, pikku tyttö käsivarrellansa.
Pitkällistä odotusta tämäkin oli, mutta kaikki oli nyt eilisestä
muuttunut. Nyt hänellä oli niin hyvää seuraa, ettei häntä väsyttänyt
eikä ikävystyttänyt lainkaan.
Hänen oli aivan mahdoton selittää, miten mieluisaa oli pidellä tuota
pientä, lämmintä ruumista painautuneena itseään vasten. Hänestä tuntui,
että hän tähän asti oli ollut varsin epämiellyttävä ja katkera omissa
silmissäänkin, mutta nyt hänessä ei ollut muuta kuin onnen autuutta.
Hän ei ollut koskaan tiennyt, että voisi tulla niin onnelliseksi vain
pitämällä oikein jostakin.
Hän ei ollut asettunut vain ilman aikojaan seisomaan tuvan kynnykselle,
senhän voi käsittää. Hänen oli määrä koettaa saada siinä tärkeä asia
ratkaistuksi.
Kaiken aamupäivää hän ja Katrina olivat koettaneet valita nimeä
lapselle. He olivat tuumineet kauan sekä sinne että tänne, mutta he
eivät olleet päässeet minkäänlaiseen ratkaisuun.
»Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että sinä asetut tytön kanssa
kynnykselle», sanoi Katrina vihdoin. »Ja sitten saat kysyä ensimäiseltä
ohikulkevalta vaimoihmiseltä hänen nimeänsä. Sen nimen, jonka hän
sitten mainitsee, me annamme tytölle, olkoon se sitten hieno tai ei.»
Mutta mökkihän sijaitsi hiukan syrjässä tiestä. Ei siitä niinkään usein
kulkenut ihmisiä ohi. Janne sai seisoa kotvan aikaa ovella näkemättä
ketään. Nytkin oli harmaa ja pilvinen päivä, vaikkei satanutkaan, eikä
ilma liioin ollut kylmää eikä tuulista, vaan pikemmin hiukan hiostavaa.
Jollei Jannella olisi ollut pikku tyttöä sylissään, olisi häneltä
kaikki toivo kadonnut.
»Hyvä Janne Andersson», olisi hän sanonut, »etkö muista, että asut
Duvsjön rannalla Askedalissa, jossa ei ole muuta kuin yksi ainoa oikea
talo ja sen lisäksi vain mäkitupia ja kalastajamökkejä? Kelläpä täällä
olisi niin hienoa nimeä, että se kelpaisi tälle pikku tytölle?»
Mutta kun tyttärestä kerta oli kysymys, niin ei Janne hetkeäkään
epäillyt, että kaikki päättyisi hyvin. Hän antoi katseensa kulkea
Duvsjön rantaan tahtomatta myöntää itselleen, miten eristettynä koko
muusta seudusta tämä järvi päilyi vuorennotkossaan. Voisihan sittenkin
sattua, että joku koreaniminen säätyläinen tulisi soutaen Duvnäsin
tehtaalta, joka sijaitsi järven alapäässä. Vain pikku tytön vuoksi hän
oli melkein varma siitä, että joku saapuisi.
Lapsi nukkui kaiken aikaa, niin että sen puolesta hän saattoi odottaa
vaikka kuinka kauan. Mutta pahempi oli Katrinan laita. Hän ihmetteli ja
kysyi vähä väliä, eikö ketään näkynyt. Sillä tuskinpa saattoi enää sen
kauemmin seisoa ulkona tytön kanssa.
Janne käänsi katseensa Storsnipaa kohti, joka kohosi suoraan Askedalin
helmasta pienten hakojen ja peltotilkkujen keskeltä ja vartioi
heitä kuin linnoitettu torni, jotta ei kukaan vieras pääsisi heidän
lähettyvilleen. Voisihan sittenkin tapahtua, että jotkut hienot
neitoset, käydessään vaaralla katselemassa koreaa näköalaa, kulkisivat
harhaan ja eksyisivät Skrolyckan maille.
Hän rauhoitti Katrinaa niin hyvin kuin taisi. Ei hänellä eikä
lapsellakaan ollut mitään hätää. Koska hän nyt kerran oli seisonut näin
kauan ulkona, saattoi hän kernaasti odottaa vielä hiukan.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, mutta hän oli varma siitä, että jos hän
vain kärsivällisesti odottaisi, niin apua saapuisi. Mikään muu ei ollut
mahdollista. Hän ei olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka itse kuningatar
olisi saapunut kultavaunuissaan vuorien ja salojen läpi antaakseen
nimensä pikku tytölle.
Vieläkin kului hetki, mutta nyt alkoi Janne tuntea, että päivä
kallistui jo iltaan, eikä hän sitten enää voinut viipyä ulkona.
Katrina saattoi nähdä kellon tuvassa, ja hän alkoi jälleen pyytää
Jannea tulemaan sisään.
»Maltahan vielä hetken aikaa mieltäsi», sanoi Janne, »minusta
häämöittää jotain tuolla lännen puolella.»
Kaiken päivää oli ilma ollut pilvessä, mutta juuri samassa aurinko
tunkeutui pilvien lomasta esiin ja pari sädettä laskeutui lapsen ylitse.
»Ei minua yhtään ihmetytä, että sinä tahdot katsella tyttöä, ennen kun
menet makuulle», sanoi Janne auringolle. »Kyllä häntä kannattaakin
katsella.»
Aurinko tunkeutui yhä voimakkaampana esille ja valaisi punertavalla
valollaan sekä lasta että tupaa.
»Ehkäpä haluat ruveta sen kummiksikin», sanoi Skrolyckan Janne.
Aurinko ei vastannut suuresti mitään. Se säihkyi vain kerran vielä
suurena ja punaisena, sitten se veti pilvihunnun ylitseen ja katosi.
Silloin kuului Katrinan ääni jälleen. »Kävikö siellä kukaan? Olin
kuulevinani sinun puhuvan jonkun kanssa. Nyt saat tulla sisään.»
»Nyt minä tulenkin», sanoi Janne astuessaan tupaan. »Oikein hieno
säätyläinen tästä kulkikin ohitse. Mutta hänellä oli niin kiire, että
tuskin ennätin häntä tervehtiä, kun hän oli jo kadonnut.»
»Herranen aika! Olipa se ikävä, kun niin kauan olimme odottaneet. Et
suinkaan sinä ennättänyt edes kysyä sen nimeä?»
»Kyllä, sen nimi oli Klara Fina Gulleborg, sen verran minä sain hänestä
irti.»
»Klara Fina Gulleborg! Eikö tuo nimi ole liian hieno!» sanoi Katrina,
mutta ei pannut sen enemmän vastaan.
Mutta Skrolyckan Janne ihmetteli mielessään, miten hänen päähänsä oli
voinut pälkähtää jotain niin hienoa kuin valita itse aurinko tytön
kummiksi. Niin, hänestä oli tullut kerrassaan toinen ihminen sinä
hetkenä, jolloin pikku tyttö laskettiin hänen syliinsä.