Niin vanhaksi kuin Skrolyckan Janne Andersson tulikin, ei hän koskaan
väsynyt kertomasta siitä päivästä, jolloin hänen pikku tyttönsä syntyi
maailmaan.
Jo varhain aamulla hän oli käynyt hakemassa kätilöä sekä muita
auttajia, ja koko aamupäivän ja kappaleen iltapäivääkin hän oli istunut
hakkuupölkyllä puuvajassa ja työttömänä vain odotellut.
Ulkona satoi niin rankasti kuin seipäitä olisi maahan viskelty, ja
olipa hänkin vähällä saada osansa sateesta, vaikka oli istuvinaan
katoksen suojassa. Kosteutena se tunkeutui sisään hatarien seinien
raoista ja suurina pisaroina tipahteli ravistuneen katon lävitse, ja
ennenkuin arvasikaan heitti tuuli ovettomasta vaja-aukosta sankan
ryöpyn hänen ylitsensä.
»Luuleekohan kukaan, että minä iloitsen tuosta lapsesta», mutisi hän
istuessaan siinä ja potkaisi samassa jalallaan lastua, jotta se lensi
aina pihalle saakka. »Sen suurempaa onnettomuutta minulle tuskin olisi
voinut sattua. Kun me menimme naimisiin, Katrina ja minä, niin teimme
sen siksi, että olimme kyllästyneet palvelemaan renkinä ja piikana
Fallan Erikin talossa, eikä suinkaan sen vuoksi, että saisimme tässä
vielä lapsia.»
Hän painoi päänsä käsiinsä ja huokasi syvään. Selväähän oli, että kylmä
ja kostea ilma sekä pitkä, ikävä odotus olivat lisänneet hänen pahaa
tuultansa, mutta oli siihen toinenkin syy. Hän valitti aivan toden
perästä.
»Työtä minä saan tehdä joka päivä aamusta iltaan», tuumi hän, »mutta
tähän asti olen ainakin saanut viettää yöni rauhassa. Nyt lapsi rupeaa
varmaankin öisin huutamaan, niin etten enää silloinkaan saa levätä.»
Nyt vieläkin suurempi tuska sai hänessä vallan. Hän poisti kädet
kasvoiltaan ja väänteli niitä, niin että luut naksahtelivat.
»Tähän saakka olemme tulleet hyvin toimeen, kun Katrinakin on voinut
olla työssä samoinkuin minä. Mutta tästä lähin hänen on pakko istua
kotona ja hoidella lasta.»
Hän tuijotti niin synkkänä eteensä kuin olisi hän nähnyt nälkäkuoleman
hiipivän pihan poikki ja tunkeutuvan hänen tupaansa.
»Niin», sanoi hän ja iski molemmat nyrkkinsä hakkuupölkkyä vasten
vahvistaakseen sanojaan, »sen minä vain sanon, että jos olisin tiennyt
silloin, kun Fallan Erik kehoitti minua rakentamaan hänen maalleen
ja antoi minulle hiukan hylkyhirsiä tupaa varten, jos olisin tiennyt
silloin, että siitä koituisi tällaisia seurauksia, niin kernaammin
olisin kieltäytynyt kaikesta ja jäänyt asumaan tallikamariin koko
iäkseni.»
Ne olivat kovia sanoja, nuo, sen hän tunsi, mutta hänen ei tehnyt
mielensä peruuttaa niitä.
»Jos sattuisi jonkunlainen — —» alotti hän, aikoen näet tuskissaan
sanoa, että olisi parasta, jos lasta kohtaisi jokin tapaturma,
ennenkuin se pääsisi maailmaan syntymään. Mutta hän ei ennättänyt
lopettaa lausettansa. Vikisevä ääni seinän toiselta puolen keskeytti
hänen ajatuksensa.
Halkovaja oli rakennettu tuvan seinään kiinni, ja kun hän nyt kuunteli,
kuului sisältä toinen vikisevä ääni toisensa jälkeen. Hän ymmärsi
tietenkin heti, mitä se merkitsi, ja nyt hän istui kotvan aikaa aivan
ääneti ilmaisematta surua tai iloa. Lopulta hän kohautti hiukan
hartioitaan.
»No, nyt se kai on siis tullut», sanoi hän, »ja minun täytynee kai
herran nimessä päästä tupaan hiukan lämmittelemään.»
Mutta sitä lievitystä ei hänelle suotu niinkään pian, ja taaskin hän
sai istua ja odottaa tunnin toisensa jälkeen.
Sade vuosi virtanaan niinkuin ennenkin, tuuli kiihtyi, ja vaikka vasta
okiinkin elokuun lopussa, niin oli ilma yhtä kolea kuin marraskuisena
päivänä.
Kaiken lisäksi hänen ajatuksensa eksyivät uudelle suunnalle, mikä yhä
lisäsi hänen suruansa. Hän tunsi olevansa halveksittu ja syrjäytetty.
»Kolme naista ja kätilö neljäntenä on sisällä Katrinan luona», puheli
hän puoliääneen. »Voisivathan he toki vaivautua sen verran, että joku
heistä pistäytyisi ilmoittamassa minulle, onko lapsi poika vai tyttö.»
Hän istui ja kuunteli, miten he virittivät tulen takkaan. Hän näki,
että he juoksivat lähteelle vettä noutamaan, mutta ei kukaan ollut
tietävinäänkään hänen olemassaolostaan.
Miten olikaan, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi tuuditella
itseään edes ja takaisin.
»Hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »mikä sinua vaivaa? Miksi kaikki käy
sinulta aina päin mäntyyn? Miksi sinun aina on niin ikävä? Miksi et
saanut vaimoksesi jotakuta nuorta kaunista tyttöä, vaan tyydyit vanhaan
Karja-Katrinaan, joka palveli piikana Fallan Erikin talossa?»
Hän oli kovin suruissansa. Tunkeutuipa pari kyyneltäkin sormien lomista
esille.
»Miksi sinua ei pitäjälläkään pidetä paremmassa arvossa, hyvä Janne
Andersson? Miksi sinut syrjäytetään joka paikassa? Tiedäthän sinä, että
on toisiakin yhtä köyhiä ja huonotöisiä kuin sinäkin, mutta ei ketään
halveksita niinkuin sinua. Mitähän vikaa sinussa oikein on, hyvä Janne
Andersson?»
Tämän kysymyksen hän oli usein ennenkin tehnyt itselleen, vaikka
turhaan. Eikä hän nytkään voinut toivoa saavansa siihen mitään
vastausta. Ehkeipä hänessä mitään vikaa ollutkaan, kun kaikki ympäri
kävi? Ehkäpä oikea selitys oli siinä, että sekä Jumala että ihmiset
kohtelivat häntä vääryydellä?
Kun hänen ajatuksensa kääntyivät sille ladulle, otti hän kädet
silmiltään ja koetti näyttää topakalta.
»Jos joskus vielä pääset tupaasi, hyvä Janne Andersson», sanoi hän,
»niin älä edes vilkaise lapseen. Astu vain takan ääreen ja ala
lämmitellä itseäsi sanaakaan sanomatta.»
»Tai entäs jos lähtisit tiehesi — — Mitäpä sinun tarvitsisi täällä
sen kauemmin istua, kun tiedät, että kaikki on jo ohitse. Mitäs, jos
näyttäisit Katrinalle ja kaikille noille toisille naisille, että olet
mies puolestasi — —»
Hän aikoi juuri nousta pystyyn, kun Fallan emäntä ilmestyi halkovajan
aukolle. Hän niiasi kauniisti ja pyysi Jannea tulemaan tupaan katsomaan
lasta.
Jollei itse Fallan emäntä olisi ollut kutsumassa, niin kukapa tietää,
tokko hän olisi mennytkään sisään, niin harmissaan hän oli. Mutta
emännän mukana Janne seurasi, vaikkei kiirettä pitänytkään. Hän
koetti parhaansa mukaan näyttää yhtä juhlalliselta ja happamelta kuin
Fallan Erik, kun tämä astui pitäjäntuvan lattian poikki laskeakseen
vaalilippunsa uurnaan, ja se onnistuikin häneltä aika hyvin.
»Janne on niin hyvä!» sanoi Fallan emäntä ja avasi hänelle oven.
Samalla emäntä astui syrjään ja antoi Jannen mennä edeltä.
Ensi silmäyksellä Janne jo huomasi, että tuvassa oli kaikki siistiä
ja hienoa. Kahvipannu seisoi lieden reunalla jäähtymässä, ja
ikkunanalaiselle pöydälle oli levitetty lumivalkea liina sekä Fallan
emännän kahvikupit. Katrina makasi vuoteessa, ja kaksi muuta naista,
jotka olivat olleet apuna, oli painautunut seinää vasten, jotta Janne
voisi esteettä katsella kaikkia laitteita.
Kahvipöydän edessä seisoi kätilö käärö sylissään.
Janne ei mahtanut sille mitään, mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän
tällä kertaa olisi ollut tärkein henkilö koko joukossa. Katrina katsoi
häneen lempeästi, ikäänkuin kysyen, oliko hän tyytyväinen häneen.
Kaikki muutkin käänsivät katseensa häneen, ikäänkuin toivoen hänen
kiittävän heitä kaikesta siitä vaivasta, jota he hänen tähtensä olivat
nähneet.
Mutta ei ole niinkään helppoa tulla iloiselle mielelle, kun kokonaisen
päivän on palellut ja ollut pahalla tuulella. Janne ei voinut
karkoittaa kasvoiltaan Fallan Erikin ilmettä, vaan jäi seisomaan
paikalleen sanomatta sanaakaan.
Silloin kätilö astui askeleen lähemmäksi. Tupa ei ollutkaan sen
suurempi, kuin että hän yhdellä askeleella saattoi tulla aivan Jannen
eteen ja laskea lapsen hänen käsivarrelleen.
»Tässä Janne saa nähdä pienen tytön, ja kyllä sitä kelpaakin katsella»,
sanoi kätilö.
Siinä Janne nyt seisoi ja piteli käsissään jotain lämmintä ja pehmeää,
joka oli käärittynä suureen villahuiviin. Huivi oli sen verran
työntäytynyt sivulle, että hän saattoi nähdä pienet ryppyiset kasvot
ja kuivuneet kädet. Seisoessaan siinä ja tuumiessaan juuri, mitähän
naisväki toivoi hänen tekevän tällä kääröllä, jonka kätilö oli laskenut
hänen syliinsä, hän tunsi kovan täräyksen, niin että sekä hän itse että
lapsi hätkähti. Sitä ei kukaan muu läsnäolevista aiheuttanut, mutta
läksikö se pikku tytöstä häneen vai hänestä pikku tyttöön, sitä hänen
oli mahdoton selittää.
Heti sen jälkeen sydän hänen rinnassaan alkoi sykkiä lujemmin kuin
koskaan ennen, ja samassa hän ei tuntenut enää kylmää eikä pahaa
mieltä, ei huolta eikä vihaa, vaan kaikki oli hyvin. Ainoa mikä teki
hänen mielensä rauhattomaksi oli se, ettei hän käsittänyt, miksi
sydän niin lujasti löi, vaikkei hän ollut tanssinut eikä juossut eikä
kiivennyt vaaran rinnettä ylös.
»Hyvä ystävä», sanoi hän kätilölle, »tunnustelkaahan tästä kädellänne!
Minun mielestäni sydän lyö niin kummasti.»
»Oikeaa sydämentykytystä se on», sanoi kätilö. »Ehkäpä teille on joskus
ennenkin sellaista sattunut?»
»Ei, en minä koskaan ole tällaista tuntenut», vakuutti Janne. »En
koskaan tällä tavalla.»
»Voitteko sitten pahoin? Koskeeko mihinkään?»
Ei, ei hän kipeältä tuntunut.
Sitten ei kätilö voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. »Minä otan nyt
ainakin lapsen teiltä», sanoi hän.
Mutta silloin Jannesta tuntui, ettei hän lasta tahtonut luotaan päästää.
»Ei, antakaa minun pitää tyttö!» sanoi hän.
Mutta samalla naisväki varmaan huomasi hänen silmissään tai äänessään
jotain, joka ilahdutti heitä, sillä kätilö veti suunsa hymyyn, ja
toiset oikein remahtivat nauruun.
»Eikö Janne ole koskaan pitänyt kenestäkään niin paljon, että olisi
tuntenut sydämentykytystä sen johdosta?» sanoi kätilö.
»E—en», vastasi Janne.
Mutta samalla hän käsitti, mikä oli saanut hänen sydämensä näin kovaan
liikkeeseen. Eikä vain siinä kyllin, vaan hän alkoi myös aavistaa, mikä
häntä pitkin elämää oli vaivannut. Se, jonka sydän ei itseään ilmaise
enemmän surussa kuin ilossakaan, se ei varmaan ole edes oikea ihminen.