Jonkun ajan perästä yön kylmä ilma herätti Viulu-Pekan pyörryksistä;
hän katsoi ympärinsä mutta yön pimeydessä ei mitään näkynyt; hän
kuulteli, vaan ei mikään ääni enää ilmoittanut ihmisten läsnä-oloa. Hän
olisi voinut luulla äsköiset tapaukset pahaksi uneksi, jos ei saadusta
kolahduksesta pakottava pää olisi ollut todistajana niiden
todellisuudesta.
Pekka nyt nousi seisoalleen ja vielä kerran kuulleltuansa kuuluisiko
mitään vaarallista ääntä, rupesi kumppaniansa kutsumaan, ensin hiljaa,
sitten yhä kovemmalla äänellä. Mutta turhaan -- ei muu vastannut kuin
aaltojen roiske rantaa vastaan ja tuulen vinkuna hongissa. Antti
nähtävästi oli viety rekryytiksi. Mutta yksi seikka Pekkaa arvelutti:
miksi olivat rekryytin-ottajat hänet hylänneet, joka kuitenkin oli
perheetön joutomies, ja vieneet Antin, joka oli lesken ainoa poika.
Semmoisiahan ei milloinkaan otettu. Viimein kuitenkin asia Pekalle
selveni, kun muisti Ahokkaan Matin olleen sotamiesten parvessa. »Sen
heittiön tekosia nämät ovat», huusi hän innoissaan, »hän tahtoi
kosioveljen saada pois tieltänsä. Mutta maltapas, juonittelija»,
riemuitsi hän näppiä lyöden, »vielä ei Antti parka ole harmaassa
takissa; ne ei saa häntä sotamieheksi panna, kun saavat tietää hänen
olevan lesken ainoan pojan, ja mepäs tässä tehdään sinulle se kuje että
asianomaisille seikan selitämme! On Pekassakin mies, jos siksi tulee!»
Näin sanoen hän riensi alas rannalle, missä hänellä oli veneensä; hän
työnsi sen vesille, istahti airoille ja rupesi, niin kiireesti kuin
pimeydessä taisi, soutamaan Piispansaareen päin. Perille tultuansa hän
hyppäsi maalle ja juoksi ylös taloon. »Avatkaa, avatkaa!» huusi hän
tuvan ovelle kolkutellen, ikään kuin olisi tahtonut asukkaat herättää
kuoleman unesta. »Kukas siellä?» kuului pian isännän ääni oven takaa.
-- »Minä, Viulu-Pekka, tässä olen, aukaiskaa joutuisasti Jumalan
tähden!» Tutun äänen kuullessansa isäntä nyt oven aukaisi, ja Pekka --
laukesi lattialle sisään. »Rekryytin-ottajat!» oli ainoa sana, minkä
hän sai suustansa; sitten pyörtyi hän taas; tuon kolauksen perästä oli
kova soutu liian uuvuttanut häntä. Talonväki hänen huutonsa sillä
tavoin ymmärsivät, että rekryytin-ottajat häntä itseään olivat
tavoitelleet ja että hän töin tuskin oli päässyt heidän kynsistään. He
sentähden veivät hermottoman syrjäiseen aittaan, missä hän paremmin voi
olla piilossa, jos häntä tultaisiin hakemaan, ja yksi piika pantiin
laiturille vartioimaan kuuluisiko mitään venettä tulevan.
Näin kului tunnin verta ja aamu alkoi jo hämärtää. Silloin sairas taas
aukaisi silmänsä; hän näki Annin istuvan vieressään. »Anni», huusi hän
heti kiivaasti, »jokos olette toimittaneet tietoa kaupunkiin; sitten
eivät he saa ottaa häntä sotamieheksi, koska hän on lesken ainoa
poika?» -- Annin sydäntä sykähdytti paha aavistus. »Mitä tietoa? Kuka
pääsee?» vastasi hän vapisevalla äänellä. -- »Herra Jumala, enkös
saanut sitä sanoneeksi ennen kuin pyörryin», valitti sairas, »jos ei
nyt vaan olis myöhään. Kuinka paljon on kello?» -- »Kello on kuusi
aamulla, mutta sano Jumalan tähden mikä on tapahtunut?» -- »Se on
tapahtunut että Matin toimesta sotamiehet ovat vieneet Antin, ja että
hän tulee rekryytiksi, jos ei hyvissä ajoin tule tieto sotapäällikölle
ettei häntä ole lupa ottaa». -- Anni ei mitään vastannut; hän kiiti
nuolena tupaan isänsä luo ja jutteli asian. Ukko päätään pudisti.
»Kumma kuinka ne juuri häneen tarttuivat», arveli hän; »tietysti hän ei
ollut määrätyissä!» -- »Matti sen on niin laittanut», itki Anni, »se
heittiö vihaa häntä sentähden että» -- -- siihen tytöltä puhe loppui.
-- »Minkätähden?» kysyi isä. -- »Niin sentähden», vastasi Anni,
mieltänsä rohkaisten, »että hän rakastaa minua ja minä häntä, enkä minä
koskaan mene tuolle ilkeälle Matille». -- »Hum, hum», pani ukko,
»semmoisellako kannalla on asiat. No se täytyy minun sanoa, en minä
juuri liioin kiitä Anttia siitä että hän noin salamähkässä viekoittelee
tytärtäni». -- »Ei, isä kulta», virkkoi tyttö innolla, »ei Antti ole
mikään salaviekoittelija; hän olisi jo aikaa tullut minua teiltä
pyytämään, jos» -- -- »En minä tyhjätaskua tahdo vävykseni», keskeytti
ukko. -- »Mutta, isä kuulkaa!» -- -- »Vaiti nyt siitä asiasta. Sitä
sitten tutkitaan. Nyt kaikkein ensiksi pitää tuo veitikka saada
vapaaksi, vaikka hän ei juuri ole ansainnut sitä minulta; mutta hän on
kuitenkin risti-lapseni ja köyhän äitinsä ainoa turva».
Ei aikaakaan niin läksi vene Piispansaaren rannalta; siinä istui
airoilla neljä rivakkaa renkiä, perää piti ukko Piispa ja hänen
vieressään istui tyttärensä Anni, joka ei lakannut rukoilemasta,
siksikuin isä salli hänen tulla mukaan. Airoin notkuessa lensi vene
joutuisasti eteenpäin, mutta aika oli lyhyt ja matka pitkä. Kello 11:n
ja 12:n välillä piti tarkastelun tapahtuman, jossa määrättiin ken
rekryytiksi kelpaisi ja kuka ei. Siksi oli soudettava toista
peninkulmaa pappilaan ja sieltä, tarpeelliset todistukset saatua, vielä
pari virstaa kuljettava kaupunkiin. Mutta kaikki kävi hyvin; matka meni
joutuisaan, pappilassa sattui hyväntahtoinen kirkkoherra saapuvilla
olemaan; hän toimitti tarpeelliset paperit mitä kiireimmin mahdollista,
ja kello ei ollut kuin neljännes yli 11:n, koska vanha Piispa
tyttärinensä läheni sen kasarmin porttia, missä rekryytein tarkastelun
piti tapahtua.
Yhdestä ikkunasta katseli kaksi miestä torille; toinen oli talonpojan
vaatteissa, toinen ala-upseerin univormussa. »Tuossa ne tulevat!»
kuiskasi edellinen, tulijoita osoitellen. »Horosho!» vastasi siihen
Venäläinen, »olkaa huoleti».
Ovella oli ala-upseeri Piispa-ukon ja Annin vastassa. -- »Missä tässä
on rekryytein tarkasteluhuone ja kuinka pääsisimme herra everstin
puheille», kysyi vanhus huonoksi venäjäksi. -- »Ei muista», oli toisen
vastaus, joka ei ollut ymmärtävinänsä kysymystä. -- »Eversti, eversti»,
kertoi ukko, »vie meidät everstin luo, meillä olisi puhumista hänen
kanssansa». -- »Ah eversti», sanoi Venäläinen, ikään kuin nyt vasta
olisi älynnyt, »eversti on tuolla ylhäällä». -- »No kuinkas pääsisimme
me hänen puheillensa?» -- »Puheillen? Everstinkö puheillen? Ei sinne
jokainen pääsekään, varsinkin tänä päivänä, kun hänellä on keisarin
uudet pojat katseltavana. Tulkaa huomenna!» -- »Ei, ei», huusi nyt Anni
pelosta ahdistuneella sydämellä, »meidän täytyy päästä sinne juuri nyt
paikalla, huomenna ja iltapuolellakin on jo myöhää!» -- »Ahaa», nauroi
ala-upseeri, »tyttöseltä on taidettu viedä kultasensa meidän poikain
joukkoon. Aika veitikka tuo kruunu onkin kihlaamaan nuoria poikia,
siitä huolimatta jääkö entiset kullat itkemään». -- »Hyvä herra
upseeri», rukoili tyttö taas tuskissaan, »olkaa niin armollinen ja
päästäkää meidät everstin puheille. Siellä on yksi, joka on lesken
ainoa poika, sitä ette saa panna sotamieheksi!» -- »Kuulkaa», lisäsi
Piispa-ukko siihen, kuiskaten ja Venäläisen kättä puristaen, »tuossa on
teille kymmenen ruplaa siitä, jos meidät sisään päästätte». --
Ala-upseerin silmät loisti. »Minä olen tuolle toiselle Tshuhnalle»,
mutisi hän hiljaan itsekseen, »luvannut estää noita pääsemästä, ja
saanut siitä häneltä kymmenen kolikkoa; nyt tämä harmaapää antaa
minulle taas kymmenen kolikkoa siitä että päästäisin hänet sisään. Jos
olet oikein viisas, Ivan Petrovitsh, niin voit kumpaisellekin tehdä
mieliksi ja ansaita kumpaisenkin rahat. -- No», lisäsi hän sitten
ääneen, »koska te niin hartaasti pyydätte ja tuo poika kuuluu olevan
lesken ainoa turva, niin menenhän minä koettelemaan, vaikka herra
eversti minuun suuttuisikin. Eihän ihminen ole kuitenkaan tehty
kivestä!» Näin sanoen astui hän ylös rappuja ja meni sisään.
Mutta minuutti minuuttinsa perästä meni, eikä häntä kuulunut takaisin;
nyt kello löi puoli kaksitoista, nyt se jo oli neljännes vailla
kaksitoista. Anni raukka tuskasta oli nääntymäisillään ja hänen isänsä
hiljaa kiroili Venäläistä, joka nähtävästi oli heidät pettänyt.
Yht'äkkiä ovi ylhäällä aukesi ja Ivan Petrovitsh riensi alas. »No
viimeinkin», huusi hän, »olen saanut luvan viedä teidät sisään.
Joutukaa nyt väleen!» Kiiruusti astuivat nyt kutsutut ylös, kiitellen
ja siunaten auttajaansa hänen hyvästä työstänsä. He lähenivät ovea, --
mutta ensiksi meidän täytyy tietää mitä siellä sisässä sillä aikaa oli
tehty.
Siellä oli jokseenkin avara sali, jonka toisessa päässä istui eversti,
vieressään kaksi kirjuria pöytäin ääressä. Toisessa päässä seisoi pari
sataa nuorta talonpoikaa, synkeän ja toivottoman näköisenä; monen
kasvoissa vielä näkyi jälkiä siitä että hän väkivallalla oli tuotu
tänne. Heitä vartioimassa oli kymmenkunta sotamiehiä kivääreineen.
Ala-upseeri kävi talonpoikaisjoukosta yhden kerrassaan ottamassa; nimi,
kotipaikka ja ikä pantiin kirjaan, sitten vietiin mies tohtorin
katseltavaksi, ja jos ei hänessä pahempaa ruumiin vikaa havaittu, niin
pantiin hän mittapuun viereen; jos hän määrätyn mitan täytti,
huudettiin: _Lop_ (otsa), -- mieheltä pää kerittiin, harmaa takki
pantiin päälle ja rekryyti oli valmis.
Tuttaviamme opastava ala-upseeri oli ovelle pysähtynyt. »Malttakaa»,
sanoi hän, »meidän täytyy niin sovittaa että tulemme sinne juuri
kun yksi rekryyti on hyväksytty ja ennenkuin toista ruvetaan
tarkastelemaan. Silloin vaan on herra everstillä vähän aikaa». Hän
kuulteli avainreijällä. Pari minuuttia kului vielä. »Nyt on aika»,
sanoi ala-upseeri ja aukaisi oven. Mikä näkö kohtasi meidän tuttavain
silmiä. Siinä istui Antti, välskärin sakset leikkaelivat juuri hänen
viimeisiä kähäriänsä maahan, yks, kaks, kolme, harmaa takki oli päällä
-- työ oli tehty! -- »Herra Jesus! Antti!» huusi Anni, nuoren miehen
luokse rientäen, mutta sotamiehet sysäsivät hänet takaisin. -- »Mitä
melua tässä on ja mistä tuo naisihminen on tullut?» ärjäisi eversti. --
»Armollinen herra eversti, armahtakaa meitä, päästäkää tuo nuori mies
vapaaksi!» -- Tulkki käänsi hauen pyyntönsä. -- »Onko hän hullu? kuinka
minä taidan keisarin sotamiehiä päästää? Viekää hänet pois!» sanoi
eversti. -- »Armollinen herra eversti, tämä nuori mies on köyhän lesken
ainoa turva, eihän laki sallikaan häntä ottaa», virkkoi nyt puolestansa
ukko Piispa. »Tässä on todistukset, lukekaa itse, teidän armonne». --
Eversti otti paperit ja luki läpi. Sitten sanoi hän päätä pudistellen:
»Se on ilkeä asia; tuo ukko puhuu totta; rekryyti Lepikkö on lesken
ainoa poika. Niinhän se itsekin väitti, vaikka emme uskoneet, kun ei
hänellä ollut papereita. Vaan mitäs ma siihen teen nyt enää. Lepikkö on
saanut keisarin takin päällensä ja on keritty sotamieheksi. Otto-aika
on nyt jo ohitse; ei voi enää saada toista sijaan. Saakelin ilkeä asia
se, vaan en minä sitä voi millään auttaa».