Syyskuu jo oli lopussaan kun eräänä päivänä kirkkoväki palasi
hätäyneenä, pelästyneenä kotiin. Kaupungilla oli jo peloittavainen huhu
kuulunut että tänä syksynä kuitenkin otettaisiin sotamiehiä, ja
kirkossa saarnan perästä luettu keisarillinen julistus oli sitten tämän
huhun kaikkein kauhistukseksi vahvistanut. Hämmästys ja tuska oli sitä
suurempi, mitä arvaamattomampi sanoma; sillä tavallisesti ei rekryytejä
otettu ennen kuin Marraskuussa, ja yleisiin kulkupuheisin luottaen että
Viipurin lääni, niinkuin sitten vähä ennen joulua tapahtuikin,
yhdistettäisiin muun Suomen kanssa, oli rahvas luullut olevansa
täydessä turvassa sotamies-teon suhteen. Mutta nyt oli kuitenkin käsky
tullut ja uhkaavaisen sodan tähden oli tällä kertaa otettava tavallista
enemmän miehiä, nimittäin kahdeksan tuhannelta.
Sotamies-teon suhteen Viipurin läänin pitäjät siihen aikaan olivat
jaetut ruotuihin, viisisataa miestä kussakin, ja ruodut satakuntiin.
Ruodulla oli viidensadan päämies ja satakunnilla sadan päämiehensä,
kaikki talonpoikia. Milloin käsky Pietarista oli tullut rekryytin
otosta, määrättiin Viipurin maakansliassa kuinka monta miestä kustakin
pitäjästä oli otettava. Sitten saivat viidensadan päämiehet ja sadan
päämiehet tuumia keskenään, keitä ruodun puolesta menemään pantaisiin.
Tapana oli ensiksi ottaa rengit, loismiehet tai muut joutomiehet,
varsinkin jos olivat juoppoudesta tai muusta irstaisuudesta tunnetut;
talollisia ei otettu muuten kuin hätätilassa ja ainoata poikaa ei viety
vanhemmilta, varsinkin leskeltä. Mutta jos ruodun päämiesten määräämä
oli pahaa aavistaen piiloon mennyt, niin täytyi ottaa kenen vaan sai
käsiinsä. Itse oton muuten toimitti kruununvouti tai nimismies ruodun
päällikköin ynnä muutamain sotamiesten avulla.
Muutamia päiviä oli jo mainitusta sunnuntaista kulunut ja ruodun
päälliköt oli jo koolla olleet salaa määräämässä kenen piti
sotamieheksi lähtemän. Melkein kaikki Viipurin pitäjästä otettavat
miehet olivatkin jo otetut ja otto-aikakin loppumaisillaan. Sentähden
alkoivat pakolaiset vähitellen tulla takaisin saloilta.
Matti Ahokkaan talossa eräänä yönä jo maattiin sikeimmässä unessa; vaan
yht'äkkiä kuului kova kolkutus portilla. Talonväki kavahti ylös
vuoteeltaan ja juoksi ikkunoille, mutta syksyisen yön pimeys ei
sallinut mitään nähdä. Uudestaan kolkutettiin ovelle ja nimismiehen
ääni huusi ulkoa: »Avatkaat keisarin nimessä!» -- »Herra Jumala,
rekryytin-ottajat!» kiljahtivat naiset säikähdyksissään. Matti ainoan
renkinsä kanssa, sillä muut kaikki olivat vielä paolla salolla,
kiirehti porttia avaamaan. Vahva telkki sysättiin syrjälle, portti
aukesi. Tuvasta tuotu päre valaisi koko pihan. Portin suussa seisoi
nimismies ruodun päämiesten kanssa; heidän takanaan vielä yksi Venäjän
ala-upseeri ja neljä sotamiestä ynnä pari rekryytiksi otettua
talonpoikaa.
Nimismies astui Mattia likemmäksi ja ilmoitti: »Sinun talossas, isäntä,
on renki nimeltä Risto Sorsa, hän on määrätty sotamieheksi». -- »Risto
Sorsa», vastasi Matti, »se ei olekaan kotona, se lurjus syystä pelkäsi
teitä ja on missä lieneekään salolla». -- »No, tässä ei ole meillä
aikaa ruveta häntä hakemaan; täytyy ottaa joku toinen rengistäsi
sijaan. Missä ne ovat?» -- »Muut ne ovat samalla tiellä kuin Ristokin,
mutta onhan tässä kotona Heikki Rouhiainen. Kah, mihin se on
pujahtanut, vast'ikäänhän se oli tässä vieressäni!» -- »Onkos tästä
muuta pääsöä kuin tämä portti?» kysyi kiireesti nimismies. -- »Ei ole,
herra vallesmanni, kyllä hänen pitää löytyä pihasta». -- »No sitten yks
mies porttia vartioimaan, muut minun kanssani etsimään!» -- Lyhty
tuotiin tuvasta, toinen oli rekryytin-ottajilla muassa ja ruvettiin
ulkohuoneista hakemaan. Viimeksi koko etsijäparvi nousi tallin
yliselle; kaikki muut paikat jo oli läpi haettu, siitähän siis karkurin
piti löytyä. Portin vartiana seisova sadan päämies, joka nyt arveli
virkansa tarpeettomaksi, meni keskelle pihaa pölkylle istumaan ja
rupesi tulta piippuunsa iskemään. Mutta yht'äkkiä kalisutti joku
halkopinoa ja piistä säihkyvän säkenen valossa vartia juuri kerkesi
nähdä mustan haamun, joka pitkin aituutta pujotteli portille. »Hei,
tässä se on etsittävä, joutukaa, joutukaa!» huusi hän karkurille
vastaan juosten. Mutta pimeydessä ei ollut helppo häntä kiinni
tavoittaa, ja porttia ei ollut älytty panna telkeesen. Koska etsijät
joutuivat pihalle, oli karkuri jo näkymättömissä eikä ollut
arvelemistakaan lähteä metsään häntä takaa ajamaan.
»Mitähän nyt teemme?» arveli nyt Matti nimismiehelle. -- »Tässä on
tietysti joku sijaan otettava», vastasi tämä kuivakiskoisesta --
»Olishan tässä Heikkuran talo virstan päässä, tottahan siellä joku
renki lienee kotona». -- »Niin, ja kun sinne joudumme, on taaskin pesä
tyhjänä», nauroi nimismies; »ei, velikulta, tässä nyt tehdään toiset
temput. Sinun talostas on rekryyti määrätty otettavaksi ja kun ei muita
ole saatavissa, täytyneehän sinut itses ottaa». -- »Älkää Jumalan
tähden semmoista leikkiä laskeko», sanoi Matti vaalistuen, »oikeinhan
siitä käypi väristys selkäpiitä myöten». -- »Taitaapa selkääsi myöten
pahempiakin käydä», nauroi nimismies. »Älä nyt tyhjään kursastele, vaan
lähde mukaan». -- »Mutta, Herra Jumala, talollinenhan minä olen enkä
mikään loismies taikka renki!» -- »Olit mitä olitkin», ärjäsi
nimismies, »vaan nyt olet rekryyti ja siin' on loppu!» Matti kavahti
ikään kuin portille päin, mutta samassa oli hän kiinni kopattu ja kädet
sidotut selän taa. -- »Armahtakaa, korkea herra vallesmanni», huusi hän
vielä tuskissaan, »päästäkää minut irti, niin minä vaikka mitä annan!»
-- Nimismies arveli: »Jos ei olisi niin myöhää ja meidän jo huomenna
aamulla täytyisi olla rekryytein kanssa kaupungissa, niin voisimme ehkä
hyvän sanan ja -- muutaman sadan kolikon edestä» -- -- -- »Kuulkaa,
herra vallesmanni», sanoi äkillisellä ilolla Matti, »nyt minä neuvon
tiedän. Katsokaa tuolta Kopransaaresta paistaa valkeaa; siitä me saamme
miehen, jota rekryytiksi sopii panna, ja se ei saaresta pääse mihinkään
karkaamaan, jos vaan viisaasti ansat viritämme». -- »Kukas se siellä on
saaressa ja mistä sinä sen tiedät?» -- »Antti Lepikkö tuolta
Porkansaaresta oli eilen illalla sanonut menevänsä tuulaalle; hän se on
eikä mikään muu». -- »Antti -- Antti Lepikkö, kas kun en minä koko
miestä tunne», arveli nimismies. -- »Niin, se on vasta muutamia
viikkoja sitten kotiin tullut merimies, joka ei tässä muuta tee kuin
laiskehtii ja koiruutta tekee. Semmoiset herrat juuri sopivatkin
sotamiehiksi». -- Loppupuoli Matin ja nimismiehen puhetta oli käynyt
hiljaisella äänellä, niin ettei muut siitä kuulleet mitään. Nytpä Matti
pani suunsa aivan nimismiehen korvalle ja sopotti: »Mutta meidän pitää
ruodun päämiehet laittaa pois, sillä muuten asia menee tyhjäksi. Antti
on lesken ainoa poika!» -- »Ai, ai», sanoi nimismies, päätänsä
pudistain, »sitten tuo tuskin käynee laatuun; minä voisin kovin suureen
edesvastaukseen joutua. Mutta tottahan se ei ole yksinään tuulaalla,
pitäähän heitä olla kaksi saaressa». -- -- »Ei», kiirehti Matti kesken,
»tuo Lepikkö-roisto meidän pitää ottaa eikä mikään muu. Minä otan
edesvastauksen päälleni, te voitte sanoa minun pettäneeni teidät, -- ja
minä teille annan vaikka viisisataa ruplaa!» -- »No olkoon menneeks'
sitten!» --
Ruodun päämiehet yhden sotamiehen kanssa lähetettiin nyt jo saadut
rekryytit kaupunkiin viemään ynnä sanaa saattamaan että nimismies vasta
aamulla tulisi jäljestä sen yhden vielä puuttuvan miehen kanssa. Heidän
lähdettyään meni Matti nimismiehen ja jäljellä olevain neljän
Venäläisen kanssa alas rantaan. He työnsivät veneen vesille ja Matti
kävi perää pitämään. Hankoihin käärittiin tappuroita, etteivät
vinkuisi, ja niin lähdettiin pitkillä, hiljaisilla airon vedoilla
soutamaan. Saaren niemessä näkyivät ihan selvään tuulasmiehet, jotka
istuivat leväten valkean ääressä. Matkalla pyytäjät neuvottelivat
kuinka asia oli asetettava. Heidän piti soutaa saaren toiseen päähän;
siitä piti Matin sitten mennä tuulasmiesten puheille ja jutella heidän
kanssaan, siksi kun hiljaa hiipien kerkiäisivät heidät piirittämään.
Näin tehtiinkin. Yö oli niin pimeä että hiljaan kulkeva vene
tuulasmiesten huomaamatta meni sivutse ja tuli rantaan. Vähän ajan
perästä ilmestyi Matti valkean ääreen. »Kah kummaa, Matti, mistä sinä
tulet?» huudettiin hänelle vastaan. -- »Kuuluu olevan rekryytin-ottajia
liikkeellä», valehteli Matti, »ja minulta ovat kaikki rengit metsään
paenneet, niin pelkäsin että jos hätätilassa kukaties ryhtynevät minuun
itseeni. Sentähden tulin tänne teidän kanssanne yötä pitämään». Antti
ja hänen kumppaninsa Viulu-Pekka alussa eivät juuri näkyneet kovin
iloitsevan Matin tulosta, vaan, tämän selityksen kuultuansa, he eivät
tahtoneet häneltä kieltää suojaansa; he pyysivät häntä valkean ääreen
istumaan ja tarjosivat hänelle ryypyn kylmästä tultua. Näin oli vähän
aikaa kulunut, kun äkkiä kuului airoin kolina Antin veneestä. Miehet
kavahtivat seisalleen ja näkivät edessänsä nimismiehen ja yhden
sotamiehen, jotka paon veneesen estivät. »Rekryytin-ottajat!» huusi
Antti tuulasrautahansa tarttuen. »Mutta, älä pelkää, Matti, ei niiden
pidä saada sinua kynsihinsä». Hän nosti aseensa, lyödäkseen sillä
sotamiestä, joka läheni, vaan samassa joku takaa tempasi raudan hänen
kädestään. Antti käännähti, -- siinä seisoi Matti, ryöstetty tuulas
kädessä, ilkeästä ilosta loistavilla silmillä. »Koira!» huusi Antti,
joka nyt, asian arvaten, syöksihe pettäjän päälle. Vaan tämä väistyi ja
samassa olivatkin sotamiehet jo käyneet Antin kimppuun. Hän kyllä
ponnisteli kaikin voimin vastaan, vaan vihollisia oli kovin monta. Ei
aikaakaan, niin makasi hän käsistä ja jaloista sidottuna sekä tuke
suussa sen veneen pohjassa, jolla rekryytinottajat olivat tulleet. He
läksivät takaisin soutamaan ja olivat jo keski-lahdelle joutuneet, kun
Matti yht'äkkiä sanoi: »Mutta mihinkäs se toinen joutui?» --
»Toinenko», sanoi nimismies, »mitäs me sillä teimmekään?» -- »Ei muun
vuoksi, mutta jos se nyt menee ja melua nostaa kylässä, niin saattaisi
sieltä huomenna kerjetä tietoja, jotka tekisivät koko vaivamme
turhaksi». -- »Toinen», sanoi yksi sotamiehistä, »se löi minua pakanan
rauta-kangellansa sääreen, niin että siitä liikkaan; mutta me
annoimmekin hänelle aika hyväntekijäiset siitä, niin että se jonkun
aikaa pysynee nukuksissa». -- »Oletteko hänet tappaneet?» huusi Matti
kauhistuksella. -- »Eikö mitään, minä vaan vähän kolautin päähän, niin
että pyörtyi, kyllä se vähän ajan päästä herpoaa». -- »Vai niin»,
mutisi Matti itsekseen, »ei hän siis kyenne niin aivan kohta kielimään;
vaan minun pitää kuitenkin mennä kanssa kaupunkiin niin laittamaan,
että heidän apunsa tulee myöhään, jos sitä tulisi!»