Vuodet vieri ja Euroopan yli vieri ankarat tapaukset, jonkavertaisia
harvoin oli nähty. Lännestä nousi kansalaine, paisui kulkiessaan yhä
suuremmaksi, tulvasi vastustamattomalla voimalla yhä edemmäksi. Siltä
näytti kuin olisi se tallaava koko maailman jalkainsa alle. Mutta jopa
oli sekin aikansa täyttänyt. Voimansa väsäytyi, se pysähtyi, se kääntyi
paolle, yhä nöyrempänä, yhä matalampana. Ja idästä nyt nousi vastaan
toinen kansalaine, se paisui paisumistaan kulullansa, se ajoi
vastustamattomalla voimalla pakenijaa takaa. -- Vielä kerran kohotti
Lännen laine päätänsä ja pyrki leviämään, mutta Idästä tuli vielä
ankarampi tulva ja masenti sen maahan. Itse tuuliaispääkin, joka Lännen
laineen oli paisuttanut, istui leikatuin siivin yksinäisessä saaressa
Valtameren aavimmalla selällä. Tuli tyyni ja kansalaineet asettuivat,
kukin pisara virraten takaisin lähtöpaikalleen.
Oli alussa vuotta 1816. Viipurin keskievaritalon edessä seisoi
venäjäntapainen reki, leveillä siivillä ja matoista tehdyllä kuomulla.
Reen eteen valjastettiin kolme hevosta. Nyt oli kaikki valmis. Samassa
astui keskievarista mies päällyksettömässä lampaannahkaturkissa, päässä
suuri karvalakki, joka melkein kokonaan peitti kasvot; vyöltä riippui
suuri sapeli. »Mihin?» kysyi kyytimies venäjäksi. -- »Uuraasen päin»,
käski matkustaja selvällä suomen kielellä. Kyytimies kävi istumaan,
piiska heilahti ja hevoset karahtivat joutuisaan juoksuun.
Kun tasaisella jäällä oltiin, missä hevoset ihan itsestänsä juoksivat,
kääntyi kyytimies ajokkaasen ja sanoi, lakkia nostellen: »Älkää pahaksi
panko, herra, että kysyn. Vaan mistä te olette kotoisin kun meidän
kieltämme ymmärrätte?» -- Kuomusta kuului vastaus: »Minä olen näillä
mailla ennen käynyt. -- Ja sanoppas, tunnetko vanhaa Piispaa,
Piispansaaren isäntää? Kuinkas ukko voipi?» -- »Hätäkö elää tuommoisen
pohatan!» -- »No entäs hänen tyttärensä, -- kuinkahan se olikaan
nimeltään» -- »Anniko? No kyllä tuo tyttöparka juuri elää, mutta ei
hänellä ole monta iloista päivää, vaikka on rikkaan talon tytär». --
»Kuinkas niin, onko hän huonolle miehelle naitu?» -- »Eikö mitään, ei
hän ole naituna yhtään. Hän näetten, herra, piti nuorta poikaa
rakkaana, jonka rekryytinottajat veivät, silloin kun viime kerran
meillä kävivät. Sitä hän vaan sureskelee eikä huoli muista miehistä».
-- »No onkos siitä pojasta mitään kuulunut, niin että tytöllä vielä
olisi toivoa hänen palaamisestaan». -- »Paljon on sinne mennehiä,
herra, vähän palannehia, ja mitä apua siitä oliskaan, jos hän 25
vuottansa palveltua ehkä tuleekin takaisin kotio. Sitten on aika hautaa
muistaa eikä häitä!» -- Hetki istuttiin nyt ääneti, vaan sitten taas
kysyi matkustaja: »Mutta kuules, olihan siellä muistaakseni toinenkin
kosija, nimeltä Matti, Matti -- -- Ahokas, muistaakseni?» -- »Aivan
oikein, herra, niin olikin, ja isä olisi mielellään naittanut
tyttärensä hänelle, sillä se oli rikas mies. Vaan tytär ei millään
muotoa suostunut, ja tuon rekryytinoton perästä ei Piispa-ukko itsekään
enää hänestä tahtonut kuulla puhuttavan. Sillä, näetten, herra, oli
saatu ilmi että Matti Ahokas sen niin laittoi, että tytön mielitietty
tuli pois sotamieheksi, vaikka häntä lesken ainoana poikana ei olisi
viedä saanutkaan. Siitä ajoin ei ole kukaan meidän pitäjässämme enää
suvainnut Mattia ja hän on tuskissansa ruvennut ryypiskelemään, niin
että hänen talonsa kaluineen päivineen pian taitaa vasaran alle mennä».
Näissä puhein kului aika ja tie lyheni. »Poiketaanpas oikealle», käski
nyt matkustaja, »minä tahtoisin vähä pistäytyä Piispa-ukon luo; se on
vanha tuttava; sinä saat hyvän juomarahan vaivastasi». -- »Kyllä»,
virkkoi kyytimies ja täyttä nelistä ajettiin kaitaista poikkitietä
myöten talolle.
Lyhyet on talviset päivät ja perille tullessa oli jo melkein pimeä.
Porstuan kynnyksellä seisoi talon tytär, kummastellen mitä vieraita
niin komeasti ajoi heille. Kuomusta nousevalle, oudolle herralle hän
niiasi nöyrästi. Mutta tämä tuli likemmäksi, tarttui häntä käteen ja
sanoi äänellä, joka muinoisia muistoja herätti: »Anni!» --
»Herrajumala! Kukas te olette! Ihan se on -- Antin ääni!» -- »Ja Antti
tässä itse onkin, vaikka huulensa nyt on vähän karvaisempi kuin
lähtiessä». -- Nyt tuli Piispa-ukkokin katsomaan mitä siinä oli, ja
näki suureksi ihmeekseen tyttärensä outoa Venäläistä halaamassa. »Mitä
kummaa se on?» huusi ukko ällistyksessään. Vieras heitti turkin
päältänsä, jonka alta nyt tuli näkyviin upseerin[15] univormu, täynnä
kiiltäviä ristejä. »Ei mitään muuta, kummi», nauroi hän, »kuin herra
Anton Ivanovitsh Lepikkö, kapteini Keisarillisen Majesteetin 10:nnessä
jalkaväen rykmentissä, taikka, jos paremmin suvaitsette, ristipoikanne
Antti, joka on tässä teiltä jotakin pyytämässä mitä kiireisen lähdön
tautta kerta jäi pyytämättä».
Kaikki astuivat nyt tupaan ja pian asiat oli selvällään. Piispa-ukko
oli kyllä yritellyt saada keisarin eteen anomuskirjeen että Antti
pääsisi vapaaksi. Mutta asianomaiset, jotka pelkäsivät edesvastausta
siitä kun lesken poika laittomasti oli sotamieheksi otettu, olivat
estäneet sen perille pääsemästä. Antti puolestaan, kun ei nähnyt
pääsökeinoa olevan, oli ahkeruudella harjautunut uuteen virkaansa.
Kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden oli hän pian päässyt ala-upseeriksi
ja suurissa sodissa Napoleon'ia vastaan hän urhoollisuudellaan oli
saanut kunniamerkin toisensa perästä sekä noussut virka-arvossa. Nyt
kun sota oli loppunut ja kun hän sen lisäksi on saanut käsiinsä
otto-isänsä jättämän perinnön (katteini näet oli kuollut syksyllä 1811,
jonkatähden hän ei ollutkaan voinut tulla Viipuriin) -- oli Antti
sotapalveluksesta eronnut ja aikoi maakartanon itsellensä ostaa. Mitä
sitten seurasi, sen lukija minun juttelemattanikin arvannee; sen vaan
tahdon lisätä että Anni vieläkin elää arvossa pidettynä miesvainajansa
maahovissa.
Hollannin saaristossa.
(Kuvaelma.)
Sen suuren lahteman suussa, joka Zuyderseen nimellä syvälle tunkeutuu
Hollannin povehen, ulottuen aina sen pääkaupunkiin Amsterdamein asti,
on saari- ja särkkä-sarja, jotka ikään kuin pedon hampaina uhkaelevat
sinne tulijaa. Suotta ei nuot hampaat uhkaakaan; merimies se
hyvin tietää että siinä on paha »miesten syöjä sija» ja »laivain
laskema-paikka». Koska syysmyrskyt meuruavat ja syyssumut levittävät
paksun peitteensä yli meren, yli maan, on jo moni vahva laiva siinä
pilstareiksi hajonnut ja moni reima poika siinä saanut kummuttoman,
ristittömän hautansa.
Oli synkkä syys-ilta. Tuuli vinkui, aallot kohisi, pilvet pelästyneinä
pakenivat taivasta myöten. Marken-saaressa Zuyderseen suussa seisoi
rannalla vanhan kalastajan Gerdt Ahrens'in mökki. Ikkunan kautta
paistoi lieden liehuva valkea; se valaisi myöskin mökin sisustaa. Tupa
oli matala, niin matala että olis luullut sen olevan raketun nöyryyttä
niille opettamaan, jotka kaulan kovin kenossa pitävät. Sillä ei saanut
olla kovin pitkä mies, niin jo täytyi niskansa notkistaa jokaisen
lakihirren kohdassa. -- Muuten ei tupa suinkaan ilmoittanut köyhyyttä,
vaan päinvastoin jonkunlaista varallisuutta, ja joka paikasta loisti se
siivo ja siistiys, joka on omituinen Hollannin kansan luonteelle.
Pöydät olivat oikein hohtaviksi pestyt, lattialla ei näkynyt
rikkaakaan, talrikit ja vadit hyllyllä kiiltivät ikään kuin vasta
puodista tuodut, ja leveän sängyn peitteet ja uutimet paistoivat niin
valkealta kuin äsken tullut lumi.
Tuvassa istui vanha Gerdt Ahrens itse verkkoansa paikkaamassa. Hän oli,
niinkuin Hollantilaiset yleensä, keskinkertainen pituudeltaan, mutta
vahva ja harteva. Hän oli jo vanhalla puolla ikäänsä, vaan näytti yhä
vielä ravakalta, ja joka kasvoin murre ilmoitti miestä, joka ei
pikaisesti hankkeisin puuttunut, vaan kerran ruvettuansa pysyi siinä
vankasti, järkähtymättömästi. Pukunsa oli se, joka on tavallinen
kalastajoilla Pohjoismeren rannoilla. Paksu villapaita ja paksut,
leveät pöksyliehuimet; jalassa paksut villasukat, jotka ulottuivat
polveen asti. Tässä kotona oli hänellä kengät, vaan ulkotoimiin
mennessä olisi hän vetänyt jalkaan pitkävartiset, hylkeen ihralla
voidellut saappaat, pannut paksun, hyvin tervatun nahkajakun paidan
päälle ja viimeinkin päähän vanhan sydvesterhatun, jonka lippa koko
niskan peittää. Näin hän, könttyränä kuin karhu ja raskaasti
varustettuna kuin keski-ajan ritari, lähtisi taisteluhun jäisen
pohjoistuulen ja lakkipäitten lainehien kanssa.
Vähän matkaa liedestä hänen vaimonsa kehrävartta suristeli. Hän oli
nähtävästi ennen ollut kaunis; mutta kauneuden oli jo aikaa vieneet ne
raskaat työt, jotka ovat kalastajanvaimon tehtävänä. Sitä vastaan oli
tämä äidiltä peritty lahja juuri paraassa kukoistuksessa tyttärellä,
joka lieden vieressä kykki, iltaruoan kiehumista katsellen. Hänellä ei
ollut sitä solevaa vartaloa, minkä niin usein näemme Pohjan tyttärillä,
vaan pieni, lylleröinen vartensa, jota ei ikä vielä ollut liioin
lihoittanut niinkuin äitiä, näytti kuitenkin hyvin sievältä,
pehmoiselta. Suuret kirkkaat sinisilmät todistivat että sydän oli
teeskelemätön ja viaton. Keltaiset hiukset riippuivat kahtena pitkänä
sykerönä povelle. Äiti ja tytär olivat molemmat samanlaisissa
vaatteissa: punaisessa, kaidassa hameessa keltaisella liepeellä,
mustassa liivissä, päässä lakki, tehty mustasta huivista ja paksusta
paperista, joka ei juuri somalta näyttänyt. Jalassa oli suuret, paksut
kengät. Kaikki olivat hyvin toimissaan; äiti ja tytär väliin
kuiskuttivat jonkun sanan toisilleen, mutta ukko istui vakaisena ja
vankkana, työstään lakkaamatta ja sanaakaan virkkamatta. Neitonen näkyi
jotakin odottavan; hänen silmänsä yhä välistä vilkkuivat ovelle päin ja
koko ruumis säpsähti kun pieninkään risahdus kuului porstuasta.
Viimein kuuluihin oven takaa raskasten saappaitten kopina; ovi aukesi
ja sisään astui nuorukainen, juuri semmoisiin vaatteisiin puettuna kuin
olemme äsken sanoneet ukon panevan päälleen ulkotoimiin mennessä.
Muuten oli nuori mies nähtävästi toista sukuperää kuin talon asukkaat;
hän oli pitkä ja hoikka kuin ahokoivu, ja kasvot sekä jäsenet olivat
hienompaa laatua, vaikka merituuli edelliset oli ahavoittanut ja ahkera
työ vahvistanut jälkimmäiset.
Nuorukainen sisään tullessaan nyykäytti päätään tuvassa olijoille ja
meni sitten suoraan Gerdt ukon luokse, jonka eteen hän pani pöydälle
raskaan rahakukkaron. »Minä olen hyvän kaupan tehnyt», sanoi hän
iloisella äänellä, »kalat olivat hyvässä hinnassa, ja takaisin
tullessani sain minä veneeni täyden tavaraa vietäväksi Vlien kylään.
Sinne ma veneen jätinkin ja tulin jalkaisin poikki saaren, koska ilta
jo oli niin pimeä». Ukko ei tähän virkkanut mitään, nyykäytti vaan
päätään suostumukseksi, vei kukkaron nurkassa seisovaan arkkuun ja
ryhtyi uudestansa työhön. -- Nuori mies puolestansa seisoi ensin
muutamia hetkiä naisten luona hiljaa puhellen, sitten kävi ukon viereen
istumaan ja rupesi myöskin nuottaa paikkaamaan.
Joku aika kului näin äänettömyydessä, jokainen teki työtänsä ahkerasti,
nuorten silmät vaan vilkkuivat välistä toisiinsa ja levoton murre
kasvoissa ilmoitti etteivät ajatukset työssä tahtoneet pysyä.
Viimeinkin laski nuorukainen nuottansa polvilleen: »Isä Gerdt!» sanoi
hän. -- »Mitä, Evert?» kysyi toinen, silmiänsä työstä nostamatta. --
»Minä olen jo aika mies!» -- Ukko vilahti häneen ja sitten jatkoi
työtänsä: »Johan sinussa pituutta on mieheksi, vaikk'ei vielä oikein
miehen vahvuutta!» -- »Isä Gerdt! minä olen väkevä, minä en ole muita
pahempi veneen hallinnassa ja nuotan vedossa!» -- Ukko hymyili: »Et ole
suotta käynyt Gerdt ukon koulua!» -- »Minulla on myöskin», jatkoi nuori
mies, »niinkuin tiedätten, muutamia kymmeniä guldenia säästörahaa. Isä
Gerdt! mitä te siitä arvelisitte jos niillä rahoilla ostaisin osan
veneessä sekä nuotassa ja panisin jalat oman pöytäni alle». -- »Onhan
täällä valkamoita veneille, meren kaloja pyytäjälle». -- Nuorukainen
nyt oli vaiti muutaman aikaa, vaan sitten, silmät tyttöön luotuansa,
sanoi hän taaskin: »Ja sitten minä myöskin tarvitsisin» -- loppusana
näkyi väärään kurkkuun eksyneen, -- »emäntää!» -- Ukko vaan nyykähytti
päätään: »Piennä lintunen pesässä, isona itse pesivi!» -- »Isä Gerdt!»
huusi nyt nuorukainen iloisesti ja ukon kättä kaapaten, »te siis
suostutte ja minä saan Elsan vaimokseni?»
Pitkään aikaan ei nyt kuulunut mitään; kaikki silmät olivat kääntyneet
ukon kasvoihin, lukeaksensa vastausta. Niissä ensin ilmausi
kummastusta, vaan sitten synkkeni ukon muoto ja poskille nouseva tumma
puna ilmoitti myrskyä. Nuorukaisen kättä luotansa työntäen, sanoi hän
äänellä, joka oli vakainen, vaan josta hillitty suuttumus selvään
kuului: »Oletkos hullu, poika? Kuka Elsasta on puhunutkaan? Etkös tiedä
että olen hänet jo pienestä luvannut naapuri Dreysen'in Jaenille?» --
»Mutta, isä Gerdt, minä luulin teidän tietävän, ett'ei Elsa Jaenia
rakasta, ja että me toisiamme jo olemme kauan rakastaneet, ja kun»
-- -- Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. »Mitä!» huusi ukko
vimmastuksissaan, »ei rakasta häntä -- rakastaa minua -- mitä
lörpötystä se on? Isä Gerdt on sanansa antanut Jaenille ja Isä Gerdt ei
ole koskaan syönyt sanaansa. -- Ja sinä, jonka aallot tänne rantaan
ovat ajaneet niinkuin hauraheinää ja muita hylkyjä -- jonka minä olen
ottanut turvaani, ja syöttänyt, kasvattanut suureksi, sinä sen heittiö
silläkö nyt palkitset hyvyyteni, että vietät tyttöni itseesi
rakastumaan, kun tiedät että hänen isänsä on hänet toiselle luvannut?»
-- Evert seisoi kuin pilvistä pudonneena. »Pois huoneestani, pois
paikalla!» ärjäisi ukko, nyrkkiänsä nostaen -- kenties mikä olisi
tapahtunut, jos ei äiti olisi miehensä käteen tarttunut ja Evert
vetäynyt ovelle päin.
Lattiaan tuijotellen ja väliin jonkun vihaisen sanan suustansa
päästäen, astui nyt ukko suurin askelin edestakaisin ja vaimonsa kulki
vieressä, lepytellen häntä ja puhuen Evertin puolesta. Tämä yhä vielä
seisoi ovessa lähtemättä, ja Elsa itkusilmin, vaan vielä toivo
sydämessä, istui penkillä sängyn vieressä. He tiesivät että ukko,
kerran vimmaan tultua, oli niinkuin meri, joka myrskyn tauottuakin
vielä jonkun aikaa maininkina meuruaa; mutta ukon vieressä jo asteli
äiti, niinkuin tyyni ilma, asetellen vihan aaltoja.
Tällä kertaa he kuitenkin pettyivät toivossaan; sillä jos ukon viha
viimein viihtyikin, niin oli hän toiselta puolen päätöksissään ja
sanoissaan lujana kuin kallio meren rannalla, jota laineet eivät saa
järkkymään myrskyn voimalla päälle rymistellen eikä myöskään tyynen
aikana hiljaan hyväellen sen poskia. Ukko viimein seisahtui Evertin
eteen ja sanoi lempeällä, vaan lujalla äänellä: »Poikani! minä olen
sinut kasvattanut ja opettanut aikamieheksi, minä tiedän että olet
kunnon poika ja ravakka työntekijä. Sydämeni sentähden soisi sinulle
Elsani -- vaan isä Gerdt on antanut sanansa ja tämä sana on pysyvä
pyhänä! -- Mene nyt -- kodissani en saa sinua enää pitää -- mene, vaan
ota vanhan kasvatus-isäsi siunaus matkallesi!»
Nyt oli kaikki toivo mennyt tyhjäksi. Nuorukainen vielä kerran puristi
ukon ojennettua kättä, katsahti vielä kerran itkuhun valahtuneesen
Elsaan -- sitten kaappasi hattunsa ja töytäsi ulos tuvasta. -- Nyt oli
yö, pimeä, pilvinen syksy-yö. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, petoin
tavalla möyryten rynnistelivät aallot matalata hiekkarantaa vastaan,
ikään kuin olisivat tahtoneet upottaa syvyyteen viimeisetkin palaset
muinaista, viljavaa Friesin maata.[16] -- Nuorukainen istahti meren
rantaan synkkänä, toivottomana. Häneltäkin oli toivon rikas maa
vajonnut pohjattomaan syvyyteen ja niitä vähiä jäännöksiä, mitä siitä
vielä oli jäljellä, järsi järsimistään epäilyksen laine, uhaten koko
tulevaisuuden tasoittaa yhdeksi, valottomaksi pimeydeksi.
Yht'äkkiä välähti meren puolelta leimaus pimeyden halki, -- ei
aikaakaan, niin seurasi sitä myrskyltä tuskin kuuluva pamaus. --
Nuorukainen kavahti ylös -- hän oli merimies, hän tiesi mitä tämmöinen
tykin pamaus tämmöisenä myrsky-yönä merkitsi. Kaikki Evertin ajatukset
nyt käännähtivät toiselle polulle. -- Raikkaassa merituulessa ja
jokapäiväisessä hengen vaarassa ei pääse sydämeen juurtumaan tuo
hempeämielisyys, joka, vaan omaa huoltansa hautoen, ei muista
velvollisuuksiaan ihmisveljiä kohtaan. -- Evert nyt oli taas sama reima
poika, jona kotiin tullessaan oli ollut. Hän ei jäänyt rannalle
uneksimaan, vaan juoksi paikalla ympäri kylää, oville koputtaen ja
huutaen: »Ulos miehet! Laiva on hädässä!»
Pian olivatkin kalastajakylän asukkaat kokouneet rannalle. Kuu, pilvien
raosta tirkistäin, valaisi seudun hetkeksi ja sen valossa näkyi nyt
suuri kolmimastolaiva, joka kaikin voimin luovien pyrki näiltä
vaarallisilta rannoilta ulommaksi. Mutta myrsky ei sallinut käyttää
muita purjeita kuin aivan alimmaisia ja nekin olivat vaan puoleksi
levitettynä. Senvuoksi laiva aaltoin ajona lähenikin lähenemistään
noita hietasärkkiä, joissa se oli saava tuhonsa. Vielä puoli tuntia ja
se oli hukassa, jos ei se osannut saarien lomitse tulla Zuyderseehen
sisään.
Kaiken tämän väki rannalla hyvin näki, vaan ei noussut kättä, ei
liikahtanut jalkaa avuksi menemään! -- »Joutukaa, miehet! joutukaa
ennen kuin on myöhään!» huusi Evert, tarttuen rannalle vedetyn veneen
kokkaan. -- Mutta miehet vaan pudistivat päätään, eivätkä lähteneet
paikaltaan. »Kuka nyt tämmöisessä pimeässä osaisikaan laivaa luotsia!»
sanoi yksi. -- »Laine löisi veneen pirstoiksi, kun laivaa lähenisimme!»
arveli toinen. -- »Ei minulla kahta henkeä ole!» mutisi kolmas
itsekseen.
Nyt juuri tuli vanha Gerdtkin sinne. »No miehet, eikös jo ole vene
vedessä? Mitäs nyt viivytellään?» -- Ei kuulunut yhtään hiiskausta
vastaukseksi. -- Ukolle nousi taas tuo paha puna kasvoihin. »Saakeli
soikoon!» huusi hän äänellä, joka oli myrskyäkin kuuluvampi, »nytpä
näyttää, luulen ma, kuin olisi vaan akkoja Marken-saaressa asumassa!
Hyi häpeä! Ohoi, Evert poikani! Lähtään me vaikka kahden kesken
koettamaan, ettei saarestamme sanottaisi täällä ei olleen yhtään
miestä, kuu tarve tuli! Ohoi!» Näin sanoen tarttui hänkin väkevällä
kädellä veneesen, joka rupesi nopeasti kulkemaan veteen päin. Mutta
Gerdt ja Evert eivät enää olleetkaan työssään yksinään. Ukon terävät
sanat olivat kohti käyneet ja neljä nuorta miestä oli joukosta
töydännyt avuksi. -- »Gerdt isä!» sanoi nyt Evert, koska jo veneen
kokka koski laineisin, »jääkää te vaan tänne rannalle! Te olette vanha,
teillä on perhe; meitä on jo tarpeeksi nuorta, ravakampaa väkeä, ja jos
hukumme» -- lisäsi hän hiljemmalla äänellä, »niin en minä ainakaan tätä
elämää niin kovin sure!»
Ukko ei tähän tuumaan olisi suostunut, mutta äkillisestä sysähdyksestä
lennähti vene kokonaan veteen, Evert hyppäsi peräkokkaan, muut jo
istuivat airoilla -- ja tuossa se jo keinui koko matkan päässä
rannasta.
Vapisevin sydämin ja vilkahtamattomin silmin katselivat rannalle
jääneet veneen kulkua. Pilvet olivat nyt harvenneet, niin että kuun
valossa melkein selvästi taisi kaikki erottaa. Vene edistyi
vaivaloisesti ja hitaisesti vastatuulessa, vaan edistyi edistymistään
kumminkin. Se yhä vuoroin vajosi näkymättömäksi kahden aallon väliseen
aukkohon, vuoroin ilmestyi jälleen vaahtokukkuisen laineen hartioille.
Jo se nyt alkoi laivaa lähetä -- jo se oli ihan sen kupeella -- nyt --
mutta samassa paiskasi sen hirmuinen aalto laivaa vasten -- se oli
kadonnut! -- Hirveä hätähuuto kajahti rannalta. -- Mutta mitä! --
Laivasta lauvahti kaksi tykin pamausta peräkkäin -- lähtiessä sovittu
merkki, joka ilmoitti että avuntuojat olivat laivaan päässeet -- laiva
samassa kääntyi kulustaan ja alkoi tulla saarta kohti. -- Iloinen
hurraa-huuto, vielä kaikuvampi kuin taannoinen parahdus, ilmoitti
saarelaisten ilon. Gerdt ukon käskystä viritettiin nyt ilmituleen
suuri, rannalle koottu röykkiö risuja ja laudan päitä. Sen piti olla
valotornina laivalle, että helpommin osaisi saaren vaarallista nenää
välttää.
Laiva nyt läheni myrskytuulen kiidättämänä vimmatulla vauhdilla;
milloin oikealla, milloin vasemmalla kupeella, milloin aivan kokan
edessä näkyivät laineet vaahtovuoriksi kohoovan ja hirveällä pauhinalla
särkyvän, sillä ilmoittaen salaisia särkkiä. Mutta laiva lensi niistä
huolimatta nuolena eteenpäin. Nuori Evert seisoi ruotelilla ja väisti
kaikki vaarat tottuneella, vakavalla kädellä. Ei kulunut monta
minuuttia, niin jo laiva laski salmen kautta, kiersi niemen ja heitti
ankkurinsa saaren tyyni-puolelle.
Seuraavana aamuna tuli laivan katteini Evertin ja muiden avuntuojain
kanssa rantaan. Näiltä oli vene särkynyt, niinkuin rannalla olijat
aivan oikein olivat nähneet, mutta he olivat samassa tarttuneet
laivasta heille heitettyihin köysiin ja onnellisesti päässeet ylös. --
Koko kylän väki oli heille vastassa. Katteini lähestyi nyt vanhaa
Gerdtiä. »Lyö kättä, vanhus», sanoi hän hänelle, »ja kiitos, kunnia
siitä, kun tämmöisen aika pojan olet kasvattanut. Jumalaa lähinnä on
minun häntä kiittäminen siitä, että vankka laivani nyt tässä keinuu
eheänä, ja että minä miehineni en ole vielä joutunut kalain ruoaksi.
Mutta kylläpä ma sen hänelle koetankin palkita. Minä olen rikas
kauppamies ja laivan isäntä Oulusta Suomenmaassa. Sanokaatte te itse,
ukko, mitä voin hyväksenne tehdä, ja hänet, avuntuojani, vien minä, jos
hän tahtoo, kanssani, minä koulutan hänet kelpo merimieheksi ja sitten
saa hän katteinina hallita parasta laivaani, itse puolet voitostani
saaden». -- »Mitä minuun itseeni tulee», vastasi Gerdt ukko vakaisesti,
»niin on minun ansioni tässä varsin vähäinen enkä minä mitään palkintoa
huoli enkä tarvitse. Mutta jos jotain tahdotte tehdä tuon pojan
hyväksi, niin sillä teette minullekin suuren mielihyvän; sillä se on
kelpo poika, se tietäkää, ja minä häntä rakastan aivan niinkuin hän
olisi oma lapseni». -- »Eikös hän sitten olekaan teidän poikanne?»
kysyi katteini. -- »Ei ole. Noin viisitoista vuotta sitten oli myöskin
tämmöinen kova koillistuuli kuin eilispäivänä. Silloinkin tuli kelpo
laiva kovin liki noita meidän salaa väijyviä hiekkasärkkiämme. Me emme
kerjenneet sen avuksi. Se istahti tuohon särkkään, missä te nyt näetten
mainingin hurjinna kohisevan. He laskivat veneen veteen, vaan laine löi
sen kumoon ennen kuin rantaan joutuivat. Sinne he hukkuivat kaikki.
Ainoasti pikku, kahdeksanvuotinen poika tuli elävänä rantaan, johon
suuri Newfoundlannin koira oli hänet tuonut». -- »Viisitoista vuotta
sitten? Newfoundlannin koira? Mistä se laiva oli?» kysäisi katteini,
tuskin vastausta odottaa malttaen. -- »Sitä me emme, herra, tiedä.
Myrsky oli niin kova, että se laivan vielä samana yönä hajotti, eikä
mitään tullut rantaamme, josta olisimme voineet arvata laivan
kotipaikkaa tai nimeä».
Näin puhuen olivat he Gerdt ukon mökkiä lähenneet. Sen edessä makasi
päivänpaisteessa vanha koira, se sama, josta ukko oli kertonut. Se nyt
oli niin vanha ja voimaton, ettei juuri mihinkään kyennyt, mutta Evert
ei ollut hennonut tappaa lapsuutensa pelastajaa. Vieraat huomattuaan
haukahti koira pari kertaa, vaan sitten äkkiä hypähti kaikin voimin
katteinin päälle ja rupesi häntä iloisella haukunnalla liehakoimaan ja
nuolemaan.
»Poikani!» huusi nyt tämä, Evertin syliinsä sulkien, »en voi nyt enää
epäillä! Sinä olet poikani, jota jo kauan olin itkenyt kuolleeksi.
Ihmeelliset ovat tiesi, Herra! Tietäkää, hyvät ystävät, minä olin
kaksikymmentä vuotta takaperin kovin sairastunut Liverpool'issa. Ei
tietty pääsisinkös enää elävänä vuoteelta. Sen oli vaimoni saanut
tietää, hän oli Liverpool'iin menevässä Suomen laivassa lähtenyt ja
vienyt pienen Artur poikamme mukaansa. Mutta se laiva ei tullut koskaan
perille. Se hävisi aivan tietämättömiin. Se vaan hänestä tieto saatiin,
että se Helsingöristä oli lähtenyt tännepäin. Te voitte arvata tuskani,
kun terveeksi tultua sain kuulla tämän hirveän sanoman. Minä toivoin
kuolevani siihen tuskaan, vaan en kuollut kuitenkaan. Minä olen tehnyt
työtä kuin orja, sitä unhottaakseni, minä olen kierrellyt ympäri
maailmaa -- ja nyt, nyt kun luulin kulkuni tässä lopun saavan, minä
juuri löydän toisen kadonneista rakkaistani ja saan alottaa toisen
onnellisemman kulun. Ole kiitetty, ylistetty Jumalani siitä armosta!»
Muutamia tunteja viipyi katteini vielä Gerdt ukon mökissä, vaan hän
suoriusi jälleen lähtemään, jaettuansa runsaita lahjoja kaikille
kyläläisille, mutta varsinkin niille neljälle miehelle, jotka Evertin
kanssa olivat tulleet auttamaan. Jäähyväiset jätettiin. Evertkin, jonka
nyt piti seurata isäänsä, pyysi Gerdt ukon siunausta ja syleili
hartaasti kasvatus-äitiänsä, vaan kun sitten tuli vuoro Elsallekin
jäähyväiset sanoa, kun hän nyt viime kerran oli katsova noihin
sinisilmihin, jotka häntä niin monesti olivat lempeästi ja uskollisesti
katselleet, niin ei hän enää voinut hillitä rakkauttansa ja tuskaansa,
niinkuin siihen asti Gerdt ukon sanaa totellen oli yritellyt. »Elsa!
Elsani!» huusi hän, ja nuoret kavahtivat toisillensa kaulaan, niin
lujasti liittäin käsivarret toisiinsa, kuin olisi niistä pitänyt tulla
rikkomattomat kahlehet.
»Ohoh!» hymyili katteini, »onkos asia sillä kannalla! No sitten
täytynee meidän, jos ei teillä, vanhus, ole mitään vastaan,
palatessamme jälleen käydä saaressanne, ja viedä talostanne vielä
enemmän tavaraa!» Ukko Gerdt ei vastannut mitään. Hänen poskiinsa
taaskin alkoi puna nousta ja otsa rytistyi uhkaavaisiin kurttuihin,
mutta joka kerta kun hän loi silmät nuoreen parikuntaan, lauhkeni
jälleen hänen näkönsä. -- »No, ukko, mitäs arvelette?» kysyi katteini
uudestaan. -- »Minä olen jo tyttäreni luvannut toiselle!» mutisi Gerdt
ukko epävakaisella äänellä. -- »Mutta tottahan», nauroi katteini,
»rikkaan kauppamiehen ainoa perillinen voinee vertoja vetää vaikka
kylän paraimmalle kosijalle, luulisin minä toki!» -- »Herra!» vastasi
Gerdt ukko jyrkästi ja tylysti, »minä olen sanani antanut ja sitä ette
voi ostaa, vaikka tarjoisitte kymmenen sen vertaa mitä teillä rahaa
lienee! -- Evert, poikani! Sinun nyt täytyy» -- -- ukon silmät
kääntyivät nuoreen parikuntaan, joka vielä, muusta huolimatta, ainoasti
muisteli toinen toistansa. Ukko ei lopettanut lausettansa, vaan lisäsi
epävakaisella äänellä: »taikka jos Jaen itse antaisi sanani takaisin!»
-- --
Jaen, niinkuin muutkin saarelaiset, oli tämän tapahtuessa läsnä ollut,
mutta hyvin vakaisesti kaikki kuullellut ja katsellut, ikään kuin ei se
häneen koskenut ollenkaan. Nyt vasta, kun hänen nimensä tuli
mainituksi, näkyi hän havainneen, että hänelläkin siinä oli jotain
sanomista, tempasi tupakkapurun suustaan ja arveli: »Totta sanoakseni,
isä Gerdt, en minä mielelläni laske nuottaani apajaan, missä jo näen
toisen ennen olevan. Minä kuu näin että Elsa Evertistä rupesi enemmän
pitämään kuin minusta, niin en ruvennutkaan turhiin riitoihin, vaan
otin itselleni toisen kullan, joka, älkää pahaksi panko, Elsa neito,
onkin minusta paljoa mieleisempi. Älkäätte te, isä Gerdt, olko
lupauksestanne millännekään ja antakaatte heidän vaan mennä yhteen,
koska niin haluavat».
Tämä selitys teki päätöksen asiasta. Gerdt ukko kyllä oli vähäisen
äissään, siitä kun hänen tyttärensä oli hyljätty, vaan se äkä pian
hämmentyi pois siihen iloon, minkä hän tunsi sydämessä, kun nyt hänen
Elsansa oli saava hänen oman kasvattinsa, kelpo Evertin ja vielä
päälliseksi tuleva rikkaan laivan-isännän ja kauppamiehen rouvaksi.
Ero nyt kyllä tuli nuorille, kun isä ei vasta löydetystä pojastansa
hennonut erota, mutta muutamien kuukausien perästä palasi laiva
jälleen Marken-saareen, ja seuraavana keväänä käänsi se kokkansa
kotivalkamoille pohjoisessa, vieden sinne nuoren onnellisen parikunnan,
ynnä myöskin vanhan Gerdt ukon vaimoineen, jotka tulivat vävynsä luoksi
vanhat päivänsä viettämään.
Viimeinen Kosija.
(Kuvaus Viipurin pitäjästä.)
Vanha Liisa oli aikanansa ollut sorea tyttö ja rikas tyttö. Isänsä oli
pohatta Villalan isäntä, jolla oli yhtä monta laivaa merta kyntämässä
kuin auroja pellolla. Hänen tyttärensä Liisa oli seitsemässä pitäjässä
kuulu kauneimmaksi ja taitavimmaksi tytöksi. Missä oli parempi karjan
kaitsija, missä kätterämpi lyhteen sitoja, missä makeamman puuron
keittäjä! No entäs pyhäpäivän tansseissa, kuka taitavammin tepsutteli
kuin Villalan Liisa!
Kummako siis jos läheltä ja kaukaa yhä kävi kosijoita Liisan kodissa.
Siellä kävi lautamiesten pojat, siellä lihavat laivan-isännät, olipa
koettanut onneansa lukkarinkin poika, joka osasi Ruotsit ja Venäjät,
niin että hänellä kirjoitutettiin kaikki talonpoikain supliikit,
repliikit ja muut paperit. Mutta turhaan kuluttivat nuoret miehet
saappaitansa Villalan kujaa tallustellessansa, turhaan uupuivat ruunat
kilpaa ajaessa sorean Liisan talolle. Yksillä saaliilla kaikki sieltä
palautuivat, nimittäin -- rukkasilla. Matti muka oli kovin pöllöpää,
Simolla olisi kyllä ollut älyä päässänsä, vaan kukkaro ei oikein
lihavana asunut, Martin tasku kyllä kolikoista kilisi, vaan sehän taas
oli semmoinen lyhykäinen, leveänaama lyllerö, ettei sopinut sorean
Liisan rinnalle. -- Niin, jos olisi tullut nuori maisteri pappilasta
tai joku hyvänhajuinen puotiherra kaupungista -- rouvaksi olisi
Villalan Liisa kenties mennyt. Paha vaan ettei nuot tuommoiset älynneet
missä heillä onni oli tarjona!
Rupesivatpa yhtenä päivänä kylän ämmät toisillensa kuiskaamaan, että
Villalan isäntä muka oli viimein tullut kiinni Viron viinan
kuljetuksesta ja että nyt piti talon karjoineen mennä sakoista. Tällä
kertaa oli ämmäin juoru täyttä totta. Isäntä kuoli pian tuskasta ja
Liisalle ei jäänyt perinnöksi muuta kuin vanha sorvauspenkki ja harmaa
kissa.
Rahojen kanssa oli kosiomiestenkin parvet hävinneet niinkuin akanat
tuuleen. Oli niitä senkin perästä kyllä käynyt vielä Liisalla. Mutta ne
olivat olleet mökkiläisiä tai renkirehvanoita. Kuinkas Liisa semmoiseen
olisi suostunut -- ohoh, kaikkia vielä! -- Maltas, kyllähän tulee
entisistä kosijoista vielä joku uudestaan!
Mutta vuodet vierivät ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä
myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta. Nyt oli vaan yksi
hammas enää paikallaan, poskien puna oli kellastunut, ja nenä laihtunut
teräväksi. Kyllä nyt Liisa raukka olisi vaikka renkiinkin tyytynyt,
vaan moneen vuoteen ei ollut enää kosijoita näkynyt, ei kuulunut.
Vanha Liisa nyt oli kyökkipiikana eräässä hovissa (herras-talossa) ja
muu väki häntä vaan mainitsi vanhan piian nimellä, laulellen hänestä
vanhaa virttä:
Vanha piika kyöpelissä ajattelee näitä:
Voi jos tulis poika vielä, laittais mulle häitä!
Mutta tätä laulua he vaan hiljaisesti hyräelivät itsekseen; sillä kerta
kun joku nuori tyttöletukka oli rohjennut Liisan kuullen ruveta sitä
laulamaan, oli tämä aivan silmittömäksi suuttunut ja vähällä ollut
pilkkaajalta silmät puhkaista. Muulle palvelusväelle oli vanha Liisa
nurja ja ynseä ja istui tavallisesti eriksensä omassa nurkassaan. Kun
uusi renki tuli taloon, oli Liisa kyllä vähän aikaa lempeällä tuulella
ja laitteli niin että paraat palat aina sattuivat hänen talrikilleen.
Mutta kun toinen ei tästä hyväelystä ollut milläänkään, niin kääntyi
Liisan mieli häntäkin kohtaan pian nurin.
* * * * *
Yhtenä pyhä-iltana istui vanha Liisa taaskin nurkassaan; sukkapuikot
liikkui ja leuka tutisi aivan niinkuin joka ilta nähtiin tekevän. Mutta
kuitenkin oli ensisilmäykselläkin helppo havaita, että jotakin
erinomaista nyt oli tapahtumaisillaan. Sillä vanha Liisa oli tavattoman
pönäkästi puettu; tukka niinkuin nuoltu sileäksi; ryntäillä tumman
punainen liivi ja hihat lumenvalkoiset, lujasti tärkätyt, kaulassa
uuden uutukainen musta silkkihuivi. Vanha Liisa ikään kuin jotain
odotti; sormet kyllä ahkerasti liikuttivat sukkapuikkoja, mutta silmät
yhä pyrkivät ulos ikkunasta. Harmaa kissakin nuoleskeli käpäliään,
ikään kuin ennustellen vierasten tuloa.
Muut piiat istuivat tuvan toisessa päässä pöydän ympärillä; he
juttelivat ja naurelivat keskenään, yhä välistä varoisasti vilkahdellen
Liisaan päin. »Mikähän nyt lieneekään vanhalla piialla, kun tänä iltana
niin koreilee?» sopotti yksi heistä. -- »Ihan se punaisessa liivissään
on kuin menneenvuotinen karpalo!» jatkoi toinen. -- »Saas nähdä eikös
vaan liene joku kosija tarttunut tuohon viimeiseen onkikoukkuun, mikä
sill' on ikenissä!» lisäsi kolmas. Nyt ei tytöt enää voineetkaan
hillitä luontoansa, vaan purskahtivat nauruun, niin että vettä silmiin
porsui. -- Vanha Liisa, joka juuri taas oli ulos ikkunasta katsonut,
käänsi nyt silmänsä tyttöihin päin. Mutta vaikka hän epäilemättä tiesi
mikä niin nauratti tyttöjä, niin ei hän nyt kuitenkaan näyttänyt
suuttuneelta. Pikemmin olisi hänen silmistään voinut lukea: Malttakaa!
nauraa paraiten, ken nauraa viimeksi!
Samassa kuului ulkoa kolkutus ovelle. Tytöt kavahtivat ikkunoille
katsomaan. Pihalla seisoi joukko nuoria miehiä. »Meiltä on elävä
kateessa», virkkoi yksi heistä, »tulimme sitä täältä etsimään!» --
»Herrajesta, sulhasia!» huusivat tytöt, punastuen ja toisiansa
katsellen, nähdäksensä ketä kosiomiehet tarkoitti. Herra ja rouva
haettiin kyökkiin, piiat menivät tavan mukaan piiloon, mikä kaapin
taaksi, mikä uunin päälle, mikä sängyn alle. Vanha Liisa ei ollut koko
asiasta olevinansa milläänkään, mutta kätkeysi viimein hänkin hameitten
taaksi, jotka seinällä riippuivat. Mennessään hän oli sanonut:
»Piilläänpä me vanhat piiatkin leikin vuoksi!» Mutta niin sanoen oli
hän taas hymyellyt niin kummallisesti, niin pititteleväisesti!
Päästettiin nyt sulhasjoukko sisälle, vietiin heitä nurkasta nurkkaan,
komerosta komeroon. Kaikki paikat katsottiin. Löytyikin tyttönen
tyttösen perästä, vaan aina pudistelivat miehet päätään, sanoivat: »ei
tämä se ole haettavamme, pitää vielä etsiä!» Viimein löytyi vanha
Liisakin piilostansa ja silloin sulhasjoukko heti yhtä suutansa huusi:
»Kas tässä se onkin elävämme, jota läksimme tavoittelemaan!» -- »Vai
sekös se onkin!» naurahti herra, »kukapas sen olisi uskonut! No olkoon
onneksi, Liisa-rukka!» -- Mutta muut piiat tätä katselivat ällistellen
ja vähän katehellakin, sillä sulhanen oli pulska ja rivakka poika,
vaikka kyllä hoettiin häntä vähäisen tuhmaksi.
Näin oli siis vanha Liisa kuitenkin saanut sulhasen, ja arvaapas millä
lailla. Sulhanen oli ollut nikkarin-opissa ja kerran käynyt hovin
työssä. Siinä kun sitten oli ollut jotain sorvattavaa, niin oli tuotu
Liisan sorvauspenkki parvelta, missä se monta vuotta oli ollut muun
ramun seassa. Tätä sorvauspenkkiä ei ollut nikkari enää taitanut
unhottaa; sitä oli päivällä muistellut, sitä öillä nähnyt unissaan. Kun
hän sen lisäksi sitten vielä oli saanut tietoonsa, että vanhalla
Liisalla oli 50 kolikkaa säästöpankissa, niin ei hän mieltänsä enää
voinut malttaa, vaan läksi, kun läksikin, kosimaan.
* * * * *
Pari viikkoa sen perästä piti Liisan sulhasensa kanssa mennä itsiänsä
kuuloituttamaan. Olisitte nähneet kuinka koreana vanha Liisa kävi
sulhasen rekeen istumaan ja kuinka hän lähtiessään pititteli muita
piikoja: »Nyt vanha piika viedään vihille, saa nähdä, ken nyt jääpi
vanhaksi piiaksi!»
Parikuuta tuli pappilaan, pian oli asia ilmoitettu ja nimet lipulle
kirjoitettuna. »Nyt minun vaan pitäisi teitä vähän luettaa; sitten
menen kirkkoon ja kuuloitan», sanoi pappi. Hän meni, otti hyllyltä
piplian ja pani sen pöydälle. Liisa astui rohkeasti likelle ja luki
muutamia värssyjä selvästi. -- »Jo piisaa», arveli pappi, »nyt on sinun
vuoros, Matti». -- Matti oli jo kauan ällistellyt sitä suurta kirjaa
pelolla, niinkuin härkä katselee uutta, punattua veräjää. Vasta kun
pappi käskynsä vielä uudisti, kävi hän istumaan ja rupesi puustaveita
kokoon poimimaan. Hänen edessään oli ensimmäisen Moseksen kirjan
ensimmäinen luku. Matti rupesi tavaamaan: »A -- sano a -- ällä --
alati!» -- »Ei», sanoi pappi, »katso tarkemmin». -- Matti alkoi
uudestaan: »A sano a, -- ällä -- alasti!» -- »Alussa siinä seisoo»,
oikaisi pappi. »Ällä -- ö» pani Matti. -- »Loi», kuiskasi Liisa. --
»Löi», tokaisi Matti ääneensä. -- »Loi se on, pöllö», ärjäsi pappi,
jolla oli kirkkoon kiire. -- »J -- u -- ämmä -- Jumala», huusi Matti,
iloissaan kun niin tutun sanan tapasi. -- Vaan sitten tulikin sitä
mutkallisempi eteen. T -- a -- i, edemmäksi ei Matti parka päässyt.
Hikiherneitä herui otsahan, silmät mullistuivat yhä julmemmin, suu
vääntyi vääräksi kokonaan. »T -- a -- i -- -- en minä, -- hyvä
kirkkoherra, ole oppinut Latinaa lukemaan!» parahti Matti tuskissaan.
-- »Aivanhan tämä onkin tavallista Suomen pränttiä», vastasi pappi,
puoleksi nauraen. -- »Niin, mutta minä en ole koskaan niin suuria
kirjoja lukenut. -- Antakaas niin virsikirjasta tai katkismuksesta
lasken niinkuin vettä koskessa valuu!» -- Mutta kirkkoherra oli vielä
veres luuta, hän ei ruvennut tinkimään. Selvästi piti lukea taikka ei
kuuloituksesta tulisi mitään. -- »Kuulkaa toki, kirkkoherra kulta»,
rukoili nyt Liisa parka itkien, »kovin te olettekin ankara! Pääsihän
sitä kirkkoherra vainajaltamme moni naimiseen, joka ei olis i-tä
tuntenut, vaikka olis tullut maantiellä keppinä vastaan!» -- »Jos hän
olikin veltto pyhässä virassaan, niin minun omatuntoni sitä ei salli!»
vastasi kiivaasti pappi. -- »No mutta, hyvä kirkkoherraseni, minä
vaikka parasta liinakangasta kutoisin teille». -- »Menkää nyt jo, te
hävyttömät, menkää paikalla, taikka» -- -- huusi pappi vihastuksissaan
ja sysäsi onnettoman parikunnan ulos ovesta.
Niin täytyi Liisan kuitenkin kuolla vanhana piikana, sillä ei Matti
ruvennut toista kertaa yrittämään. Olkoon siis tämä teille, tyttöset,
opiksi, että luetatte sulhasta hyvinkin, ennenkuin lähdette pyytämään
kuuloitusta.
Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa.
Türr'in legionassa palvelleen Unkarilaisen muistelmista.
Ilta oli tullut, päivän helle vilpastunut. Puoleksi loikkuellen istuin
tuolilla ikkunan vieressä, jonka olin äsken avannut; sillä
sydänpäivällä oli se varin tähden ollut kiinni.
Ihastuksella hengehdin virkistävää, palsamista ilta-ilmaa, ihastuksella
katselin ihanaa näkö-alaa silmien edessä. Ikkunani alla levisi Capuan
kaupunki viljavin, paratiisin tapaisin ympäristöineen; kuvan
peräpohjana olivat Apenninein sinertävät kukkulat. Niin kukkulat!
Niiden näkö teki mukavan loikkumiseni vielä suotuisammaksi, sillä ne
muistuttivat mieleen mitä vaivoja olin nähnyt viimeisinä päivinä.
Komppaniani oli, näet, päivällisen aikaan juuri palannut retkeltä
rosvoja vastaan. Ne olivat viime viikolla äkkiä karanneet pienen kylän
päälle, jonka asukkaat olivat tietyt uuden hallituksen ystäviksi,
ryöstäneet, polttaneet talot, ja murhanneet asukkaat tai vieneet ne
vuorivinkaloihinsa vangeiksi, vaatien niistä suurta lunastus-summaa.
Meidät oli kohta lähetetty heitä takaa-ajamaan, ja neljä vuorokautta
kiipeliimme melkein levähtämättä vuorelta vuorelle, mutta -- niinkuin
näillä retkillä tavallisesti kävi -- aivan turhaan. Vuorikyläin
asukkaat olivat kaikki taikka liitossa rosvoin kanssa taikka pelkäsivät
heidän kostoansa, niin että aina veivät meidät harhateille ja antoivat
rosvoille vihjauksia meidän tulostamme. Uupuneina ja varista ikäänkuin
keitettyinä tulimme viimein majoituspaikkaamme takaisin. Näin
istuessani koputti joku oveen ja sisään astui nuori sotakumppani, joka
palveli samassa komppaniassa, missä minäkin. Kreivi Palffy kuului
yhteen Unkarin suurimpia, rikkaimpia sukuja; hän oli huolellisesti
kasvatettu ja luonnolta hyvät lahjat saanut; hänellä olisi kotona ollut
tilaisuutta päästä mihin virkaan hyvänsä, jos vaan olisi halunnut.
Mutta tulinen, innokas luonteensa oli saattanut hänet hylkäämään sen
kaiken ja tänne tulemaan alhaiseksi upseeriksi legionaamme.
Toivoimmehan kaikki suorimman tien oman maamme vapauteen menevän Roman
ja Venezian kautta. Jos me autoimme Italialaiset vapauteen, niin olivat
he sitten vuorostansa auttavat meitä yhteistä sortajaa vastaan. Siitä
syystä oli Unkarin legiona syntynyt, sentähden kreivi Palffykin tullut
tänne. Hän oli jo seurannut Garibaldin väkeä alusta asti, ollut
kaikissa sen lyhyen, vaan mainion sotaretken tappeluissa, jolla kruunu
oli ryöstetty hirmuvaltaisen Bourbon'in päästä. Hänen urhollisuutensa
ja neuvokkaisuutensa vaaroissa oli tunnettu koko armeijassa, ja
suloinen käytöksensä oli suosittanut hänelle kaikkein niiden rakkauden,
joilla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Semmoinen mies oli kuin
luotu päälliköksi, koska Unkarin vapauden hetki kerran oli tuleva.
»Hyvää iltaa!» huusi hän sisään astuessaan minulle. »Nythän toki taas
vähän jaksaa henkeä vetää! Kuinkas ovat jalkasi?»
»Johan ne nyt alkavat taas tuntua jaloilta, vaikka vielä ovat vähän
jäykkänä».
»Minun ruumiini on jo taas tointunut, mutta mieleni vielä on aivan
masennuksissa siitä harmista ja häpeästä, kun olemme taas vaan saaneet
olla sokkosilla noiden riivattuin rosvoin kanssa. Tänne tullessani
luulin saavani aika sotaa nähdä; mutta se, mitä sotaa nähtiin, oli
melkein kuin jäniksen ajoa, ja nyt on sekin loppunut. Nyt seisomme
tässä niinkuin härkä päivänpaisteessa, joka tavoittelee hännällänsä
paarmoja, mitkä pistelevät häntä silmäin ympärillä!» --
Näin sanoen nakkasi hän univormun päältään ja heittäysi pitkälleen
vuoteelleni. Mutta vähän ajan perästä kavahti hän jälleen ylös, ja
sanoi:
»Kuule! minä olen jo saanut tarpeeksi tästä elämästä. Ylihuomenna
pyydän eroa virastani ja lähden kotiin. Eihän tässä kuitenkaan tule
suurempaa! -- Mutta ennen kun lähden, tahtoisin vielä saada kostoa
noista rosvoista, jotka ovat niin monta kertaa juoksuttaneet meitä
turhaan.»
»Sekös olisi kostoa, että juoksisimme itsemme vielä kerran turhaan
uuvuksiin?»
»Ei! minulla on uusi, parempi keino keksittynä. Kuule!»
Ja nyt selitti hän minulle koko tuumansa. Meitä piti noin kymmenkunta
miehiä, englantilaisiksi matkailijoiksi puettuna, muutamat naistenkin
vaatteissa, ajaa samoille seuduille, missä olimme viime kuluneina
päivinä kuljeskelleet. Rosvot luultavasti olivat palanneet sotaväen
lähdettyä, jos olivatkaan seudulta olleet poissa. Meitä aseettomiksi
lystäilijöiksi luullen, karkaisivat luultavasti meidän päällemme, ja
sitten tappaisimme tai vangitsisimme heidät aseittemme avulla, jotka
olivat pidettävät piilossa vaunuissa. Tämä tuuma oli rohkea, niin
rohkea että oli melkein mieletön. Rosvoja oli välistä viisin kuusin
kymmenin yhdessä, ja jos he vaunuihin ampuivat, jossa meidän piti istua
tiheästi, niin piti melkein joka luodin sattua. Ainoa menestyksen toivo
oli siinä, että rosvot pelkäsivät Unkarin legionalaisia pahemmin kuin
pirua, ja että he, huomattuansa ketä me olimme, kohta pyrkisivät
pakoon, varsinkin kun eivät odottaisikaan mitään vastustusta. Mutta
näitä vaaroja me emme silloin niin paljon muistaneet; ikävä,
yksitoikkoinen elämämme teki kaiken vaihetuksen suoduksi, ja tässä tuli
vielä se toivo lisäksi, että voisimme kenties saada kostoa siltä
rosvoparvelta, joka jo oli niin kauan, vaikka me kuinkin vainoilimme
heitä, rankaisematta ryöstellyt sitä seutua.
Pian oli meidän kesken liitto tehty; me puhuttelimme syvimmässä
salaisuudessa, (sillä tähdellistä oli etteivät rosvot saisi vähintäkään
vihiä aikomuksestamme) muutamia luotettavia sotakumppaneita, pyysimme
päälliköltämme luvan saada mennä pariksi päivää Neapeliin, ja
hyyräsimme kaksi vaunua muka sitä matkaa varten. Vielä samana yönnä
ennen päivän nousua läksimme matkaan, ajoimme kymmenkunnan virstoja
Neapelin maantietä myöten ja poikkesimme sitten tielle, joka vei
vuoristoon päin. Kaupungista lähtiessämme oli meillä ollut tavalliset
vaatteemme yllä, mutta vaunuissa panimme valepukumme päälle, jota
toimitusta pimeällä ei kukaan huomannut. Meitä oli yksitoista
miestä, joista kumpaisessakin vaunussa istui neljä sisässä ja kaksi
kuski-istuimella. Meitä nauratti yhä välistä, kun katselimme toisiamme.
Vaunuin sisässä istujista oli viisi puettu rouvas-ihmisten vaatteisin;
he olivat nuorimmat meistä, joiden oraalla oleva parta oli
huolellisesti ajeltu sileäksi ja leuka muuten huivilla peitetty.
Päässä oli heillä rouvasväen hatut ja pitkät valekähärät riippuivat
Englantilais-naisten tavalla alas poskille. Ryntäät olivat peitetyt
suurella schaalilla ja missä se loppui, alkoi leveä hame, joka oli
hyvin huonosti kiinni troklattu vöihin, niin että tappeluhetken
tullessa oli helppo heittää kaikki päältään. Herroilla oli suuret
matkalevätit päällä ja jäykät paidan kaulukset vedetyt niin pitkälle
ulos, että olivat puhkaista silmät, niin pian kun päätä vähänkin
käännähti. Kuski-istuimella istujista oli kaksi lakeijoiksi puettuna;
kolmas, Italialainen syntyisin, oli olevinansa meidän ciceronena
(oppaana). Pyssymme olivat vaunuin sisässä hyvin peitettynä; paitsi
niitä oli meillä kullakin vielä pari revolveria (monipiippuista
pistoolia) ja puukko vyössä ulkopuvun alla.
Päivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan
vuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia.
Sitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä.
Yleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä
rosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää
todistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä
rosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis
pyydettävämme kynsihimme.
Pysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. --
Ciceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia
syöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme,
sentähden ett'emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi
tunnettu. »Mihin herrasväki on menevä?» kysyi muuan munkeista
ciceronelta. -- »Me ajamme vähän lystiä vuoristoon». Munkin silmissä
näkyi eriskummallinen välkkäys. »Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin
varustettuna, ett'ette pelkää rosvoja?» -- »Eikö mitään! Tuskin meillä
on pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen;
jos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin
hullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä
päästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan
likiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä
perään näillä mailla?» -- »Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida
tulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos
puutarhaamme istumaan?» -- »Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus
päässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla».
Siihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen
meidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku
luostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me
vilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa.
Tarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla
vaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin
ajan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin
epätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. »Sepäs olisi
kelpo paikka rosvoille!» kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin
hän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti
kuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi
olennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot
kädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät
tiheään vaunuin ympärille. »Astukaa ulos!» käski meitä päällikkö
lyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti
parvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari
laukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme
pajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain.
Kuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen,
naurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta
äkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä
naishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä.
Asia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton
ryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi
miehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä,
ja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin
legionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka
heitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon
kaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai
pahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä
leikistä.
Nyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme
ne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht'äkkiä yksi, joka oli vaan ollut
pyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi
juoksemaan.
»Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!» huusi
kreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. »Sitä ei saa päästää pakoon».
Niin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli
tavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo
tuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten
läksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet
maahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt
henkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä
mielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle,
kuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja
itse osaksi astuin vieressä. -- Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi
meidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi;
mutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä
piiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun
seuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan,
oli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet
tietymättömiin vuoren vinkaloihin.
Näin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin
olin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli
ystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin
kohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta.