Piispansaaren ja Porkansaaren välillä on kapeanlainen salmi, sekin
kolmella pienellä luodolla niin tukittu että äkkinäinen tuskin voi
keksiä väylän, joka sisälahteen viepi. Yhdessä näistä luodoista, joka
oli tiheällä viidakolla peitetty, näkyi pari viikkoa ylläkerrottuin
tapausten perästä onkimies.
Aurinko oli mailleen menemässä; tuuli oli jo uneen viihtynyt ja
ainoasti hienoista väreistä, joita sen hiljainen hengehtiminen piirteli
lahden pintaan, taisi päättää sen vielä hengissä olevan; vedet tuolla
hohtivat kirkkaana iltaruskon purpurasta ja kullasta, täällä makasivat
mustana, umpisalaisena rantahongikkojen pimeässä varjossa. Päivän äänet
oli vaienneet; ei kuulunut mitään muuta kuin ruisrääkän rätinä pellossa
ja sorsapoikuuksien pulikoiminen ruo'istossa, joita emät kaakotellen
kutsuivat hyville ruokapaikoille.
Oli yksi noita kesä-iltoja, jolloin ei kylliksensä saa istuneeksi veden
partaalla, äänetönnä ihaelemassa luonnon rauhallista ihanuutta, jolloin
maailman puuhat ja hyörimiset meiltä unhottuu, mielemme myrskyt viihtyy
ja kaikki mitä on riitaista, soinnutonta sydämessä jälleen sulautuu
yhteen suloiseen sovintoon.
Mutta onkijaan ei illan ihanuus näkynyt vaikuttavan yhtään. Hänen
silmänsä ei ihaellut suloista näköä hänen edessään; eikä se myöskään
tarkkaellut tointa, jossa hän oli olevinaan, sen selvästi todisti
kaislaan takertunut ongen siima. Hänen silmänsä levottomasti
juoksenteli pitkin rantoja, lahden kaikkia perukoita myöten, ikään kuin
näätä saaliin haolla pujotteleikse kivien ja kantoin välitse.
Yht'äkkiä raikahti Piispansaaren puolelta heleä tytön ääni, joka rupesi
tuttua kansanlaulua rallattamaan:
Ikävä on ilta ja päivä on pitkä,
Surutonta hetkeä en muistakaan;
Voi mikä lienee tullutkaan,
Kun ei minun kultani kuulukaan!
Laulu vaikeni jälleen ja hetken oli kaikki ääneti, vaan sitten risahti
lepistö Porkansaaren rannassa, siitä astui näkyviin nuori mies, työnsi
veneen vesille ja istahti soutamaan. Se oli tuttavamme Antti Lepikkö.
Onkija oli laulun kuullessansa kyykistynyt kiven taaksi piiloon, ja
nyt, kun näki venheen poikki salmen kiitävän, hän pudisti nyrkkiä
soutajalle ja mutisi hillityllä vimmalla: »Niinpäs olikin kuin
arvasin!» Veneen ohitse mentyä hän nousi piilostaan ja hiipi hiljaa
kontaten luodon toiseen päähän, joka antoi Piispansaareen päin.
Salmi oli tässä tuskin kaksikymmentä askelta leveä; sen takana rannalla
istui nyt nuori merimies ja hänen vieressään tyttö, jonka sala-kuulija,
Matti, kovin selvään tunsi -- Anniksi. Illan hiljaisuudessa kuului
jok'ainoa sana, minkä he puhuivat.
»Anni», virkkoi nuorukainen vähän moittivalla äänellä, »minä jo luulin
ett'et tulisi enää ikinä puheilleni, koko viikon olen joka ilta käynyt
rannalla ja turhaan odotellut merkkiäsi. Niin vähänkös sinulla on halua
minua näkemään, ett'et edes joskus ole tullut tätä lyhyttä väliä?» --
Tyttösen silmät täyttyivät kyyneleistä. »Jumala sen tietää», vastasi
hän innollisesti, »että minä matkan pituudesta en lukua pitäisi, vaikka
olisi sitä kymmenenkin tämän vertaa. Mutta minä en ole millään keinoin
päässyt ja» -- lisäsi hän itkusta raukeavalla äänellä, »saa nähdä
päässenkö koskaan enää täällä käymään». -- Nuorukainen kavahti
paikaltaan. »Mitä? Et pääsisi enää koskaan tänne? Kuinka niin? Mikä on
tapahtunut?» -- Tyttö masensi murheensa, pyyhki kyynelet silmistään ja
kertoi: »Tiedäthän, Antti, että tuo Ahokkaan Matti aina on hännitellyt
perässäni. Tähän asti hän Jumalan kiitos ei ollut vielä mitään
virkkanut. Mutta koska viime kerta täällä käytyäni tulin kotiin, niin
siinä istuu Matti tupakoimassa isän kanssa ja molemmilla on niin
kummallinen näkö. 'Anni', huusi minulle isä iloisesti vastaan, 'Anni,
tässä on sulle tulleet kosijat ja aika pohatat lisäksi!'» -- Merimies
puristi tyttöä käsivarsillaan, ikään kuin olisi joku jo ollut siinä
ryöstämässä sitä häneltä. Anni jatkoi: »Minä tuskissani en saanut
sanaakaan suusta, hyrähdin vaan itkuun. Mutta isä virkkoi: 'No, no,
ainahan tuolle naisväelle heruu vedet silmiin, kun jotain outoa
kuulevat, oli se sitten hyvää, taikka pahaa!' -- 'Mutta isäkulta', sain
minä viimein vastanneeksi, 'minä vielä olen hyvin nuori naitavaksi ja
kuinka te sitten tulisitte toimeen täällä, kun en olisi emännöimässä!'
-- 'Hui hai', nauroi vaan ukko vastaan, 'kaikkia ihminen katuupi, vaan
ei nuorna naimistansa, ja mitä talon hoitoon tulee, niin me Matin
kanssa tässä olemme arvelleet, että hänen olisi parempi antaa oma
talonsa arennille ja muuttaa tänne, sillä tää talo se on kuitenkin
parempi ja suurempi. Ole nyt vaan iloisena, tyttöseni, sillä onnestasi
on hyvä neuvo pidetty'. -- Siihen se asia sitten jäi, sillä minä en
tohtinut virkkaa isälle mitään rakkaudestamme; vaan lähtiessään Matti
porstuassa katsoa tuijotti minua ilkeillä silmillään ja sopotti: 'Kyllä
minä tiedän asiain laidan, Anni, mutta kun kymmenen vuotta olemme
yhdessä eläneet, niin sinä joka päivä kiität onneasi, kun pääsit
rikkaan talon emännäksi, etkä tuommoisen merimies-rentun'» -- »Tulen
korvettava», mutisi Antti, -- »'akaksi joka lopuksi joutuu
ruotuvaivaiseksi'. -- Ja sitten hän vielä hiljemmin lisäsi: 'Muuten
minä pelkään että tämmöiset kävelyt myöhään illalla eivät ole oikein
terveelliset morsiamelleni.' -- 'En minä morsiamenasi ole', intin
hänelle vastaan. -- 'No, no', nauroi hän, 'minä ei olla, siksi vielä
tullaan ja emännäkseni myös, ja nyt hyvästi!' -- Sen perästä en ole
enää tohtinut niin tiheään käydä täällä, sillä jos isä siitä saapi
tietoa, hän kovin suuttuu; hän kyllä pitää paljon sinusta, vaan ei hän
ottaisi sinua vävyksi sentähden että olet -- köyhä». Anni vaikeni ja
peitti itkien silmät käsillään.
Mutta Antti tarttui häntä käsiin ja virkkoi iloisella mielellä: »Entäs
jos minä en olisikaan niin köyhä kuin te luulette, ja jos voisin tulla
rikkaammaksi kuin koko Mattikaan!» -- Salmen toisella puolella risahti
kovasti. -- Anni katsahti kummastuneena puhujaan. -- »Niin, Anni»,
kertoi tämä, »kuules mitä nyt sulle juttelen. Viime syksynä palvelin
englantilaisessa laivassa. Se rikkoutui kariin, me laskimme veneen
veteen ja yritimme maalle soutaa. Mutta laine veneen kumosi. Minulle
silloin sattui airo käsihini, jolla pysyttelin itseäni veden pinnalla.
Muista kumppaleistani en ole nähnyt koskaan mitään, mutta katteinin pää
ilmautui vähän ajan perästä likellä minua. Se oli kohta jälleen
uppoomaisillaan, sillä kariin kolahtaessamme oli raskas parsi pudonnut
hänen toisen käsivartensa päälle, niin ettei hän tainnut muuta kuin
toista käyttää. Minä silloin riensin hänen luoksensa, nostin hänet
airolleni ja sidoin siihen kiinni, koska hän ei itse jaksanut kiinni
pitää. Parin tunnin päästä aamu valkeni ja rannasta tuli ihmisiä meille
avuksi.
»Koko viime talven on katteini parka sairastellut tämän kohtauksen
seurauksia ja tällä jouto-ajallaan on hän kiitollisuudesta opetellut
minulle niitä tietoja, jotka merimiehelle ovat tarpeen. Nyt olen
perämiehen virkaan päässyt ja muutamien vuosien perästä heittää
katteini laivansa kokonaan haltuuni. Sen lisäksi on hän naimaton ja on
ottanut minut ottopojakseen sekä perilliseksensä. Näetkös nyt että voin
tulla paljon rikkaammaksi Mattia!» Anni kavahti merimiehelle kaulaan.
»Lähtekäämme, rientäkäämme paikalla tätä isälle ilmoittamaan, niin minä
kohta pääsen Matista ja kaikki tulee hyväksi!» -- »Maltas vähäisen»,
hillitsi häntä merimies, »siinä on vielä pieni temppu, jota en ole
kerinnyt mainita. Perämiehen tutkinnon seisottuani minulla oli
semmoinen kiire tänne tulla, etten ruvennut todistuspapereitani
odottamaan. Net tulevat muutamain viikkoin perästä otto-isäni muassa,
joka silloin laivallansa tuopi tänne tavaraa ja noutaa minut. Sitä
ennen en tahtoisi astua pyyntöineni isäsi eteen, sillä hän voisi luulla
minua valehtelijaksi, koska minä en millään voi todistaa sanojani. Ole
sinäkin vielä aivan vaiti tästä asiasta, ja koeta vaan kaikellaista
estelemistä ja viivykkiä keksiä, joilta muka ei sinun sovi vielä mennä
kuulutuksille Matin kanssa».
Matti oli kaiken tämän kuullellut ja hänen muodostansa olisi voinut
lukea sitä vimmaa, joka kiehui hänen sydämessään. Mutta yhtähyvin hän
kykki piilossaan äänetönnä; ainoasti silloin kun Antti mainitsi
olevansa rikas, niin hän äkillisessä kummastuksessaan liikahti. Nyt kun
hän näki pariskunnan nousevan ja eroovan, hän taas hiipi takaisin
entiselle paikallensa, sieppasi pyssyn maasta, veti hanan vireesen ja
pani toista kruutia sankkiin. Pian tulikin Antti näkyviin, soutaen
takaisin oman saaren rantaan. Matti ojensi pyssynsä soutajaa kohti,
tähtäsi hetkisen -- vaan sitten laski hanan jälleen alas, pani pyssyn
pois ja mutisi itsekseen: »Nyt minä vuorostani voisin sinut uimaan
opettaa, koska sinä käyt minun koukkujani katsomassa! Vaan enpä huoli
kuitenkaan. Tulikki ammoo kovin kovasti, saattaisi kylään kuulua.
Kyllähän siihen keksitään parempikin neuvo!»