Kaikilla suurilla herraskartanoilla on avarat pihansa, on kujansa ja
veräjänvartijansa. Niinpä on Viipurin kaupungillakin. Merestäpäin
lähetessäsi »suolakaupunkia», on sinun ensin mentävä Uuraan kapean
kujan kautta, jonka suun vieressä Suonionsaari pöyhkeilee koreassa
kuusikko-univormussaan. Kujan läpi soluteltuasi aukeaa eteesi avara
etupiha, josta leveä salmi Lihaniemen ja Keihäsniemen välillä julkisena
porttina viepi avaraan sisäpihaan; sen perältä vasta paistaa sinulle
vastaan Viipuri valkein tornineen, muureineen.
Mutta tällä kertaa, hyväntahtoinen lukijani, en huolikaan sinua vaivata
noin pitkälle matkalle. Seisahtukaamme jo puolitiehen Uuraan veräjän ja
Lihaniemen portin välillä, ja kääntäkäämme silmät vasemmalle.
Sielläpäin on piha huonosti lakaistu, rikkoja täynnä; siinä on luoto
luodon, saari saaren vieressä, niin tiheissä ryhmissä, että luulisit
olevan yhtä mannermaata, jos ei niiden takaa toisinaan välkähtäisi
silmiisi jonkun selän tai lahden pinta. Oikea mannermaa, se on paljoa
perempänä, tuo sinervä metsä-reuna taivaan rannassa.
Yhtä näistä saarista on meidän tarkemmin katsastaminen. Merelle päin on
se kääntänyt paljaan, kovan kalliorintansa ja salakareista rakentanut
peloittavaisia etuvarustuksia ympäri rantansa, ikään kuin tahtoisi se
outoa uhata: Jos vainoa tuot, niin älä lähene! Vaan ihan toisennäköinen
on se saaren puoli, joka antaa manterelle päin. Siinä on kukoistavat
niityt, siinä aaltoilevat pellot, siinä käköset laulaa viherjässä
lehdossa. Piispansaari on tosi suomalainen luonteeltaan; outoa hänen
nurja ja köyhä ulkopintansa peloittaa; mutta puikahdapas siitä
huolimatta hänelle sydämeen, niin totta siinä viihdyt ijät päiväsi.[13]
Oli ihana aamu lopulla heinäkuuta 1811. Piispansaaren suuri rantaniitty
kihisi väestä. Kaikki olivat ahkerassa toimessa ja työssä ikään kuin
olisi talon kaikki heinä vielä tänään ollut latoon saatava. Reimat
pojat paitahihasillaan viikatetta heiluttivat. Vaatteet olivat
läpikastuneet ja järein pisaroin tippui hiki pitkin kasvoja; vaan
iloisesti loilotellen astuivat pojat rivakasti edelleen ja viuhahtain
kaatui heinäkorret heidän tieltään. Miesten jäljessä astui vakavat
naiset ja iloiset neidot, haravoiden luokoheiniä. Tuolla koivikon
liepeellä riippui puitten oksista eväskontit ja maitohulikat, liiat
takit ja kaulahuivit. Puiden juuressa liikkuivat nurmikolla
pienokaisten joukot; mitkä heittivät kuperkeikkaa, mitkä honkaa
seisoivat, mitkä tavoittelivat toisiansa koivuin välissä. Kaikkein
pienimmät makasivat Egyptin muumioiden tavalla käärittynä pehmeiden
heinäkekoin päällä. Talkoota pidettiin Piispansaaren vankassa talossa.
Itse talo näkyi tuolta kuusikko-mäeltä. Sieltä juuri oli tulemassa
talon isäntä, kylän-vanhin eli »taarosta» Heikki Piispa. Toisessa
kädessä hänellä oli suuri viinapullo, toisessa ryyppylasi. »Hei pojat!»
huusi hän, likemmäksi tultuansa, »tulkaas maistelemaan! Ulisee
voitelemattomat saranat!» Kahdesti ei tätä käskyä tarvittu lausua;
viikatteet samassa olivat maahan paiskatut ja miehet koolla
virvoituslähteen ympärillä. Naisetkin työstään huoahtivat; äidit
menivät pienosiaan katsomaan, ja tytöt istahtivat nurmikolle, nauraen
ja toisiaan sysäillen.
Näissä toimin ollessansa ei väki ollutkaan huomannut, kuinka pienoinen
vene pujahti ilmi niemen takaa ja tuli, niin että vesi kokassa pursui,
niityn rantaa kohti. Veneessä oli kaksi miestä. Toinen airoja
notkisteli, toinen istui perässä, melalla ohjaellen veneen kulkua. Kun
jo olivat liki rantaa joutuneet, kenenkään heitä keksimättä, veti
perämies istuinlautansa alta viulun ilmi ja vingahutti sitä pari kertaa
kimakasti. Sepä käännähyttikin kohta kaikkein silmät rantaan päin.
»Viulu-Pekka!» huudettiin iloisesti niinkuin yhdestä suustansa. »Mutta
kenpäs sitten tuo toinen on? Eihän se ole meidän kylän miehiä!»
Koko joukko riensi alas tulijoita vastaan ottamaan, jotka juuri
vetivätkin veneensä maalle. Tuntematon oli pitkä nuorukainen, jonka
solakka vartalo ensinäöltä ei näyttänyt kovin väkevältä; mutta tarkempi
silmäys pian vakuutti, että kyllä noissa jäsenissä oli jäntevyyttä, ja
että, mitä puuttuikin, sen kimmoisuus ja vikkelyys täysin määrin
palkitsivat. Kiiltävä nahkahattu vähä kallelleen pantu mustain kiharain
päälle, päivettyneet kasvot ynnä vapaa ja rivakka ryhti kaikissa
liikunnoissa ilmoittivat merimiestä, vaikka ei olisikaan huomannut
tuota omituista, vähän keikkuvaista käyntiä. -- »Kah, Antti Lepikkö!
Oletkos sinä taas omille maille tullut? Mikä tuuli sinut on tänne
ajanut? Mitä kuuluu?» kaikui nyt vieraalle vastaan joukosta.
Iloisesti päätä nyykäytellen muille astui nuori merimies ensiksi talon
isännän eteen. »Jumal' auksi, kummi, terveisiä paljon äidiltäni
Porkassa!» -- »Kiitoksia, kiitoksia, ja tervetultuas tänne, poikaseni!
No missäs sinä olet niin kauan kuljeksinut maailmalla? Johan siitä
taitaa olla viisi vuotta, kun läksit merelle?» Näihin kysymyksiin ei
ukko saanutkaan mitään vastausta, sillä nuori merimies jo oli
toiseenpäin kääntynyt, eikä kuullut niitä. Kääntäkäämmepä mekin silmät
samaan päin. Siinä seisoi Anni, talon tytär ja emännyyden haltia. Hän
oli näöltään semmoinen kuin Viipurin tyttöset tavallisesti ovat.
Kauniiksi ei häntä varsin sopinut sanoa, siksi oli nenä kovin nykerö,
kasvot kovin kuun muotoiset, tukka kovin liinaharja ja varsi liian
matala. Mutta ken tuon pienen tallukan näki punaposkin häärivän talon
askareissa, jotka äidin kuoltua olivat hänen hallussaan, ken varsinkin
näki hänen pienen suukkosensa vetäytyvän suppuun hymystä, ja silmistä
loistavan viattomuuden puhtaan ilon, sitä jo kovin arvelutti eikö ollut
väärin tuominnut, kun ensi silmäyksellä päätti Annin ei kauniin olevan.
Anniin oli nyt nuori merimies kääntynyt. Hän kättä ojentaessaan ei
virkkanut muuta kuin: »Hyvää päivää, Anni!» eikä tyttökään siihen muuta
vastannut kuin: »Tervetultuasi, Antti!» Mutta ken sitä ymmärtää, mitä
tytön punastuvat posket ja kahden nuoren silmät puhuvat, se näistä
lyhyistä tervehdyssanoista paljon enemmän kuuli, kuin mitä ne olivat
sanovinaan. Hän siitä kuuli toivovaisen kysymyksen: »Vieläkös mua
muisteletkaan, Anni?» Hän kuuli kainon, vaan vakavan vastauksen: »Ällös
huoli, kaikki on entisellänsä!» Yksi tämän salakielen ymmärtäjä
näkyikin olevan joukossa. Hän sen hyvin ymmärsi; synkkä viha välähti
hänen silmistään ja käsi kopristihe nyrkiksi. Se oli Ahokkaan Matti,
rikas talonpoika tuolta mannermaalta. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin
Anttikin ja näytti paljon vahvemmalta. Mutta hänen liikuntonsa olivat
laiskat ja veltot, ja peräti vailla sitä jäntevää rivakkuutta, joka oli
niin viehättäväinen nuoressa merimiehessä. Matin hiukset olivat
keltaiset ja riippuivat pitkinä, suorina alas silmille, jotka,
tavallisesti vähän uneljaalta näyttäen, toisinaan kuitenkin
välähtelivät ilkeällä loistolla.
Muuta väkeä tervehtiessään Antti nyt Matillekin kättä tarjosi; vaan
tämä ei ojentanutkaan omaansa vastaan eikä virkkanut yhtään sanaa
tervehdykseksi. »Vai olet sinä vieläkin äissäs,» naurahti merimies,
»siitä kun sinua viime kerta vähän uimaan opetin, koska taas olit
käynyt koukkujani kokemassa! Mutta», lisäsi hän vakavalla ja
hyväntahtoisella äänellä, »älähän siitä enää, sovitaan nyt pois vaan!
Enhän minäkään muista silloista eikä noita muita koiruuksia, mitä ennen
aikaan olet tehnyt minulle». Mutta Matti yhä vaan seisoi liikahtamatta,
ääneti jörötellen eteensä. Merimiehen otsa vetihe ryppyihin, mutta
samassa se jälleen sileentyi, ja pois kääntyen sanoi hän: »No jos et
sopia huoline, niin ole vaan sopimatta. En minä siitä kovin säikähdy!»
Isännän tuoma ryyppy oli ollut kutsuna ruoalle. Päivä olikin jo
kallistumassa läntiseen rantaan päin, ja luo'olla olevat heinät
kekoihin koottua, läksi nyt koko joukko taloon päin astumaan,
etunenässä Viulu-Pekka, joka täysin voimin veti marssia. Kun sitten
siellä oli tarpeeksi maisteltu talon rokka- ja puurovateja ja
oluttuoppein pohja oli saatu näkymään, kannettiin pöydät ulos talon
suuresta tuvasta, Viulu-Pekka sävelsi soittoaan ja pian järisi ja
notkui lattian laudat tanssijoiden polkiessa.
Vanhat miehet, joista ei enää polven notkistajoiksi ollut, vetäysivät
isännän kammariin. Siellä he pöydän ympärillä istuen juttelivat siitä
ja tästä, vuoden tulosta ja ilman vaiheista, viljan hinnasta Viipurissa
ja rahdin vedosta Pietariin, laskettiinpa siitäkin juttuja, kuinka
nykyinen kirkkoherra oli rahvaan mies, jonka neuvo aina oli valmiina
kaikille seurakuntalaisille, vaan nykyinen nimismies kova herra, jonka
puheille ei ollut menemistäkään muutoin kuin »kyökin kautta». Mutta
näistä aineista viimein tuli loppu ja ukot jonkun aikaa istuivat
ääneti, piipunnysistänsä savua tuprutellen ja välistä kallistellen
pöydällä olevia viinalaseja.
»Kuulkaattenpas», virkkoi viimein taaskin muuan mies, isäntähän
kääntyen, »kuulkaattenpas, taarosta, tehän te välistä liikutte herrain
parissa ja kuulette mitä he juttelevat. Tottahan voinette meille sanoa,
onkohan siinä perää, mitä eilen kuulin Tepanovan puodissa, että muka
sota taasen olisi tulossa?» Taarosta ei tähän kysymykseen kohta
vastannut. Umpimieliseltä näyttäen, kuin olisi koko maailman
salaisuudet hänelle uskottu, sillä ehdolla ettei hän saisi niistä
hiiskua kellekään, istui hän jonkun aikaa ääneti. Mutta lopuksi, koska
hän mielestänsä oli kylläksi näyttänyt, minkä suuren armon hän
kertomisillaan osoitti, tempasi hän piipun hampaistaan, otti oiva
ryypyn lasistansa, rykäsi pari kertaa ja puhkesi viimein sanoiksi:
»Voipi olla perää, ja voipi olla ilman, eihän siitä vielä tiedä muut
kuin kuninkaat ja keisarit ja Herra Jumala. Mutta niinhän arveli
kirkkoherrakin, kun pyhänä kävin hänen luonansa, ettei taida olla
rauhaan luottamista». -- »Ja tänne Suomeenko sodan pitäisi tullakin?»
kysyivät miehet kiireesti. -- »Tottahan se mahtanee tulla tännekin,
koska sitä kuuluvat hankkivan meidän armollista keisariamme vastaan».
-- »No Ruotsalainenkos se taaskin pyrkii tappeluun?» -- »Ei siitä niin
suurta hätää, jos se vaan Ruotsalainen olisi; mutta kuuluupa tuo
pääpiru itse, Ranskan keisari Punaparta, olevan keisarillemme
vihoissaan.» -- Suomenkin syrjäisiin ääriin oli tuon suuren nimen maine
levinnyt, suurennellen hänen tekonsa jättiläisen töiksi. Kumma siis ei
ollut jos peloittavainen sotasanoma tästä tuli vielä peloittavammaksi.
»Punaparta, vai Punaparta», arvelivat ukot, päätään pudistellen, »no
sitten Jumala armahtakoon meitä ja meidän armollista keisaria. Sehän se
on, joka kun vaan kerran paukahuttaa kanuunansa, niin siinä jo lentää
linnasi pirstoiksi ja kaikki väkesi maassa kellettää verissään!» -- »Ja
sitten kuuluu hänellä semmoinen taika olevan miekkansa ponnessa, että
kun sillä vaan keikahuttaa, jo samassa nousee ylös eheänä kaikki, mitä
hänellä on tapettu väkeä».
Näillä ja muilla senkaltaisilla ilmoitettua kauhistuksensa, miehet
vaikenivat ja istuivat jonkun aikaa tuskallisessa äänettömyydessä.
Kaikilla oli nähtävästi joku peloittavainen ajatus mielessä, vaikkei
kukaan sitä tahtonut ensiksi ilmi lausua. -- Kaikista vieraista
laitoksista, jotka Viipurin lääniin olivat tunkeutuneet, sen Venäjän
kuvernementtina ollessa, ei mikään kansan mielessä ollut niin rasittava
ja kammottava kuin sotamiesten otto. Virkamiesten ryöstämiset ja
väkivaltaisuus, raskaat päivätyöt ja pieksemiset herrain hoveissa
olivat kyllä vaikeat kärsiä, vaan paljo parempi ei ollut kansan tila
ollut ennenkään näillä äärillä, ja yhdessä kärsien taidettiin kuitenkin
lohdutella toinen toistansa. Mutta pahempaa oli sotamiehen-otto. Satoja
nuoria miehiä temmattiin joka kerta omaistensa keskestä Venäjälle
vietäväksi, ja niistä oli vaan harvat nähty tulevan takaisin, nekin
harmaapäänä, vaivaisena. Muut kaikki menehtyivät kaukaisissa
maanäärissä ventovierasten keskellä, missä tuskin milloinkaan kuulivat
kotokieltänsä ja harvoin näkivät edes jumalanpalvelusta toimitettavan
kotona opitulla tavalla. Sentähden Viipurin läänin talonpoika
pelkäsikin sotapalvelusta niinkuin kuolemaa, ja moni nuori mies, siitä
säilyäksensä, karkasi rekryytin-otto-aikana kolkkoon korpeen piilemään
tai silpoi peukalon poikki oikeasta kädestänsä.
Tätä muistamahan oli sotasanoma tietysti miehet saattanut, ja
tuskallisella, pelkääväisellä sydämellä he nyt arvelivat, ketä heistä
oli kova onni kohtaava, että täytyisi antaa poikansa surman suuhun.
Taarosta yksin ei näkynyt ottavan osaa miesten synkistä ajatuksista;
hänen näkönsä oli levollinen, melkein iloinen, ja sen takana nähtäväni
piili joku tärkeä salaisuus. Jonkun aikaa vierastensa mieltä
pinnistyksessä pidettyä, hän vihdoin taaskin puhkesi sanoihin. »Kyllä
arvaan, miehet», lausui hän, »mitä te niin synkeinä istutte ja
tuijottelette, ikään kuin olisi teillä nuora kaulassa! Te arvelette
että punakaulukset kohta tulevat meiltä poikiamme tempaamaan! Eikös
niin? -- Vaan älkääs toki vielä kovin hätäilkö! Paljon vielä voi siksi
muuttua!» Hartaimmalla uteliaisuudella kääntyivät kaikki silmät
puhujaan, joka pään nyykähyksellä vakuutti puheensa todeksi. »Niin,
mitä te virkkaisittekaan, jos ei tulisi tänä vuonna eikä enää ikinä
sotamiehenottoa tässä maassa!» -- »Herra Jumala, kuinka se olisi
mahdollista?» -- »Uskokaa pois vaan, miehet, kyllä se on totta. Samassa
kun kirkkoherra mulle sotasanomat jutteli, hän myös lohdutukseksi sen
lisäsi, että rekryytin ottoa ei Suomessa enää pidä tapahtuman, koska
armollinen keisarimme, jota Jumala siunatkoon, kuuluu aikovan panna
tämän Suomenmaan jälleen yhteen Ruotsin[14] kanssa, niinkuin se on
ollut ennen, ja sitte saamme Ruotsin lain, ja Ruotsin laki ei salli
rekryytin-ottoa». Mahdoton on kuvata sitä riemua, mikä tästä sanomasta
nousi. »Vai Ruotsin lain me saisimme! Ei herrat enää saisi meitä pitää
orjinaan eikä piestä niinkuin koiria! Ei enää sotamiehiä meistä oteta!»
huudettiin kohti kulkkua ja nuot muuten hiljaiset ja tyynet ukot olivat
ikäänkuin tulena ja leimuna.
Ahkerissa puheissaan he eivät olleet yhtään huomanneet mitä viereisessä
tuvassa tapahtui. Vasta kun riemunsa jälleen alkoi vähän asettua,
kuulivat he että siellä oli aika meteli. »Mitä juukelia tuossa on?»
huusi isäntä, kavahti rahilta ja riensi tupaan; hänen jäljestänsä
tulivat muutkin miehet. Tanssituvassa heitä kummallainen näkö kohtasi.
Ilo oli loppunut, viulun äänet vaienneet, miehet seisoivat kahtena
joukkona vastakkain, kiroten, uhkaillen ja nyrkkiä toisillensa
pudistellen; toisen pienemmän joukon etunenässä seisoi Matti, Antin
puolella oli isompi parvi. Naisväki oli nurkkiin paennut ja odotti
siellä itkien ja voivotellen mitä asiasta syntyisi.
»Mitä juukelia tämä on?» tiuskasi taarosta tupaan astuttuansa
uudestaan. »Kuka on talossani tohtinut nostaa tappelua?» Kymmenin äänin
huudettiin vastausta siihen ja toinen yritti toista äänellänsä voittaa,
niin ettei sekamelskeessä voitu sanaakaan eroittaa. Suurin vaivoin sai
taarosta viimein melun masennetuksi, ja tiedustelluksi riidan alun ja
syyn.
Nuoriso oli, niinkuin jo tiedämme, ukkoin lähtiessä jäänyt tanssimaan.
Antti ei siihen kuitenkaan ollut ruvennut, vaikka kyllä olis voinut
monen sievän tytön katsannosta lukea: Voi jos tuo reima poika tulisi
minua vähän tanssittelemaan! Hänen ympärilleen oli keräynyt muutamia
vanhoja tuttuja ynnä muita kyläläisiä, jotka halusivat kuulla missä
main hän oli käynyt ynnä mitä kummia siellä oli kuullut sekä nähnyt.
Antti olikin ruvennut juttelemaan, jutteli oikein aika lailla,
mahdollisia ja mahdottomia sekasin niinkuin merimies-veitikoilla on
tapana. Hän kertoeli kummasteleville kuulijoillensa siitä korkeasta
aidasta, joka on rakettu maailman äärimmäistä rajaa myöten, hän jutteli
niinkuin proveetta Juonas asuneensa pari päivää valaskalan vatsassa,
hän puhui Pharao kuninkaan vaunun pyörästä, joka Punameressä muka oli
tarttunut ankkurin hampaasen. Kaikki nämät jutut kuultiin suurella
ihmeellä, vaan uskottiin kuitenkin täydeksi todeksi. Mutta kun Antti
lopuksi rupesi latelemaan kuumista maista, missä ei muka pitänyt olla
koskaan jäätä eikä lunta, silloin kuulijat lopuksi kaikki tyrskähtivät
nauramaan ja huusivat hänelle: »Jopas nyt, Antti parka, panet omiasi!
Luuletkos meitä niin tuhmiksi että tämmöisiä uskomme!»
Antin tarinoidessa oli hänen kuulijainsa joukko yhä karttunut ja
tanssijoiden rivit saman määrän harvenneet. Nyt juuri läheni Mattikin,
joka oli kovasti äissään siitä kun kaikkein piti tunkeuta merimiehen
ympärille. »Mitäs te viitsittekään kuullella moisen valehtelijan
loruja? Tulkaatte pois tanssimaan ja antakaatte hänen jaaritella
yksinään!» -- »Loruja on monellaisia», naurahti merimies, »on lystejä,
on ikäviäkin; ja mitäs minä siihen voin, jos maanmoukka, joka kaiken
ikänsä on kotinurkassa nuhjustellut, ei osaa laatia edellistä laatua.
-- Mutta tehkäämmehän vaan Matille mieliksi, koska hän niin haluaa, ja
menkäämme tanssimaan!» Niin sanoen jätti Antti kuulijansa siihen ja
astui poikki lattian suoraan talon tyttären tykö. Matti sen huomattuaan
ennätti edelle, vaan Anni kääntyi hänestä pois ja meni merimiehelle
vastaan. Tyhjin toimin täytyi Matin paikallensa palata ja siinä hän
mutisi itsekseen: »Ei siitä niin suurta väliä olekaan, jos sen nyt veit
minulta, mutta yritäppäs, tyhjätasku, tulla kilpaa kosimaan, niin saat
nähdä kuka viimeiseksi nauraa!» Sillä hän lohdutti itsensä eikä ollut
näkevinäänkään Antin ja Annin tanssia. Mutta kun he nyt toisen kerran
pyörivät valssissa hänen sivutsensa, hän ei kuitenkaan enää malttanut
mieltänsä, vaan ojensi jalkaansa vähäisen. Siihen Antti kompastui ja
meni kellelleen lattialle. »Tahallaankos sen teit, lurjus?» huusi Antti
vihastuneena nousten. -- »Jalka on minun omani eikä laki kiellä
ojentamasta sitä milloin tahdon». -- »Mutta minä neuvon sinua ihmisille
ämmänkoukkuja panemaan!» Riita yhä kiihtyi, muutkin miehet siitä
tulivat osaa ottamaan, useimmat Antin puolta pitäen, vaan muutamat
kuitenkin lyöttäytyen Matin puolelle, koska tahtoivat tuon rikkaan
miehen kanssa pysyä suosiossa, taikka siitä syystä että Antin sana
»maanmoukka» heitä oli suututtanut. Oli juuri tulla aika tappelu, koska
vanhat miehet astuivat sisälle. Isännän sanat saivat nyt kyllä riidan
asettumaan, vaan ilo ei kuitenkaan enää palaunut, ja vähän ajan perästä
hajosivat vieraat kukin kotiinsa.