Siitä jo on kauan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläkin hirvittää minua
sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nnen vuoden siitä kun
rakkauden opin saarnaaja syntyi tähän maailmaan. Mä katselin
Vienanmeren rantoja, siellä, missä se on kaivanut Kannanlahden syvälle
Suomen maan povehen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on
nimenä Kannanlahti. -- Kesä oli kauneimmillaan; sydän-yölläkin paistoi
ja lämmitteli päivä. -- Pietarin juhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella
tantereella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki koolla. Nuoret
pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat
koettelivat voimiaan. Voi miekkoista sitä, ken voittajaksi pääsi!
Hurraa huusivat hänelle kumppalit, ja neitosetkin kisansa kesken
heittäen, lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän-luontejaan.
Vanhat, hongikon suojassa istuen, katselivat tätä menoa ja muistelivat
muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja
notkutella. -- Vihdoin uupuivat nuoretkin voimat ja lähdettiin levolle.
Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies,
joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän
naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin
olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi
miehiä, julmannäköisiä kuin edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs
kädessä. Hiljaa hiipien he lähenivät kylää; kohta leimahti joka
kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat.
Palavista huoneista karkasi puoli-alastomia ihmisiä pelosta hurjana;
vaan minne pakenivat? Takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei
säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli, kunne kädet
väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerjinnyt nousemaan, kun somien
asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden
seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli
venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä
ryöstettyä saalista. -- Ja kuka se vihollinen oli, joka niin
armottomasti oli menetellyt? Kuule, ja hirmu on jäykistyttävä jäsenesi!
-- -- Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot -- ne oli Suomen kieltä; mä
kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa -- se oli
Suomea! Voi hirveätä ja onnettomuutta! Veljet veljiä raatelee! Eri-usko
ja erivaltaajat ovat heidät niin vierastuttaneet, ett'eivät tunne
toisiansa. -- Kuinka taitaa ihminen eroittaa, minkä Jumala on yhteen
luonut!
Kuudes ilta.
Mä äsken kuljin Viipurin ylitse, sanoi kerran kuu, ja silloin johtui
muistooni, mitä nyt sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla,
illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että
olis luullut etelämpänä, Saksassa, olevansa.
Eikä ollut muutenkaan Viipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut,
pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Joka paikassa
vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Veden pinta oli ihan
peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia
kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja
iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja
pamahutteli sampanja korkkejansa ilmahan.
Viipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhlapuvussaan; se oli
helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Viipuriksi
ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä
asemallaan. Vaan sekin oli valaistuna: ikkunoista ja ampumareijistä
liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kuin
olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. --
Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut,
koska Viipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein
suuria ihmisjoukkoja koossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta,
Vuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat
välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi ja päälliköt kallehissa
vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehoittamassa.
Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot, itse
ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissään ja
suruissaan seisonut. --
Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Viipuri tullut Karjalan
ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Vuokselta sekä
Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa, sota mielessä,
vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin
vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Viipurin kruunausjuhlaa, Saimaan
kaivannon avausjuhlaa.
Ja Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen
ajan palauneen: ilo loisti yhä kirkkaammin, -- yht'äkkiä se leimahti
ulos, -- torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu,
avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, maailmoille, että
Viipuria taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!