Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan,
Andersen'in, kirja »_Billedbog uden billeder_». Mä ihastuin jo
ensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti.
Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä maata
pannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen
noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin
ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden
peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon
kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.
Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei
meillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. --
Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! -- lieneekö näillä
poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai
onkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon
valolta pääse ensinkään näkyviin. -- Vai pitäneekö hänkin Suomen
kieliraukkaa niin halpana, ett'ei sillä huoli huuliaan pilata? --
Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli
noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- -- vaan
minusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa
vieno ääni kuiskahtanut korviini: »Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te
ihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä
pakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun
minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä,
joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita
kuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja
suloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella
kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että
kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan
ihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä
väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei
maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja
jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe,
teillä on ääni ja ette laula!»
Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta
seuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa
kuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle
juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia,
milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä
kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään
tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos
ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä
muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on
lohdutuksenani, että »kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha
lapsi». Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla
on tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita.
Ensimmäinen ilta.
Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin
äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri
laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu
maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä,
naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista
seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi
palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: »huomenna olemme
Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan.
Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä
me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!» --
Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa
seisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen
edessään verevä mies. Mies virkkoi: »Huomenna olemme Amerikassa;
huomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa
köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!» Vaimo nosti
vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset
karskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen:
»huomenna saamme vehnästä». Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: »Amen,
suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!»
Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli
sieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. --
»Huomenna olemme Amerikassa!» huusi hän riemuiten. »Terve, tuhannen
terve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa,
elähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää
voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken
yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan
vapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!» --
Pimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja
ojensi itsensä suoraksi: »Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne
kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi,
vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa
murhaajaa! -- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa
tein! -- Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut
anteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!»
Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen,
alkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle
makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut
yövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkea tätä katsellessa en ollut
älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan
rannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja
esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä
seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen
jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei
ilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan,
koska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle:
taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan,
arvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi
kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa
aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan -- se oli laivan hylky;
mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa;
ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu!
Huomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat
päässeet toivonsa perille: -- he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei
köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta.
Toinen ilta.
Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:
Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen
maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin
Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään
povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen
Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli
kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli
lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan
tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden
ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli kuoleman ja
yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille.
Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt
kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä
säteinään.
Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa
istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa
olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja.
Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen
kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä
vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti
mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli
kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta
katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui
ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia
nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta
kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi
liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen
edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä,
kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he
lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä;
hänen huuliltaan kuului rukous: »Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä
olemme luvanneet!»
Minä silloin näin lupauksen, -- nyt se oli täytetty. Se rakkauden
kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut
sammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta
ventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun,
kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. -- Ulkona oli kylmä talvi
ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! -- Sinä
jo arvannet ken se oli! -- Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa
lukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Castrén.
Kolmas ilta.
Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta
muistooni johtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhoittamaan. Se oli
vuonna 1415. Mä kuljin Kostmitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse.
-- Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut ajanut pimeyttä
pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä vanhoja
ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niistä pujahutin säteeni
tiedustelemaan mitä sisällä oli. Pienessä kammiossa makasi mies
huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli
kalvakka; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen
unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.
Oven saranat ulvahtivat; makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä:
kaksi rautapaidassa, keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa,
mutta päässä punainen kardinali-hattu. -- Kardinali lausui vangille:
»Pyhä pappi-kokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta
pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä
viimeisen kerran tarjoo sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!»
Hiljaisella, vaan lujalla äänellä vastasi vanki: »Minä uskostani en
taida luopua, sillä se on tosi!» -- Vihan leimaus välähti toisen
silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: »katso!» ja viittasi
sormellaan ulos ikkunasta. Vanki katsoi ulos. -- Torilla oli näin
aikaiseksi tavaton liike. Väkeä siinä vilskui; mitkä kantoivat
keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin
ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta
joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja
viittaelivat milloin rÖykkiölle, milloin tornille päin. -- »Tiedätkö
mitä tuo merkitsee?» kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti
silmiin. Vaan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista
kauan oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki
huusi: »Hanhen[9] te poltatte, mutta katsokaa, tuossa jo leutävi,
rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Väkevä
siipensä sujahtaa, ja komeat linnanne, kirkkonne rojahtavat
raunioiksi!»
Heidän näitä puhuessaan oli päivä valjennut valkenemistaan. Taivaan
itäinen ranta rusoitti ja hehkui, kuin olisi ollut veressä ja tulessa.
Yht'äkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja
tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat
sen tieltä. -- Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli
loppunut.
Neljäs ilta.
Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin
tarinoita Amerikan uudis-talolaisista. Sinä olet mielessäs seurannut
heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa
heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; sinä olet
vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heidät unesta herätti;
heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita
kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin
sydäntäsi. -- Mutta tiedätkös että omassa kotimaassas, ehkä omassa
pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria
vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa?
Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut
sanaakaan!
Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja
valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi
huvikseni kuljin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkaani. Mä
satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä
tää Suomen kirkkain järvi ahtaana mutalampena lietereunojen sisällä.
Peninkulmien avaralle ulottui vielä valtansa, ja pitkät, tasaiset
lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. -- Tänä yön
hetkenä se kuitenkaan ei ajatellut aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä,
sileänä peilinä. Välistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja
väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä
ihanata seutua ihaelemassa, ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet
eräälle korkealle vaaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Ylt'ympärillä,
niin kauas kuin silmä kannatti, vaaroilla, laaksoissa, seisoi vielä
männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä
vaara oli erinäköinen. Paikoittain rehoitteli sen kupeilla nuorta
koivikkoa paikoittain punerteli, sinerteli aho marjoineen, kukkineen;
tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa
heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä
olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä
kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Vaaran
niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että sinä,
kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan
ihmisen asunnoksi. Vuolemattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien
nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita
tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt.
Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut
todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi
ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli
ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Vaan päätä
itse!
Minä jo olen kauan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran
näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui
mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmoittihe voimaa
ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta
naitua läksi hän vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa
raivaamaan. Ensi kesän he asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki
kohosi, huononlainen kyllä -- eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi
kerjitty eikä kyetty saamaan -- vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman
katon alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni
yhä loitommalle. Hänen sijaansa siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää
orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukunta lintujen lauluihin, ja
mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärille.
Vaan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Mennä kesänä oli kontio
kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuljeskelivat
hänen kankaitansa; viime talvena oli täytynyt myödä ainoa jäljelle
jäänyt lehmä kaupunkiin, koska halla oli syksyllä viljan vienyt. Lehmän
hinnasta saadut jauhot oli petäisellä sekoitettu, eikä sittenkään
riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä
kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat
kaikki rauhallista unta, ja| huolettomuutta, melkein ilollisuutta
ilmoittihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta
päästiin uutiseen. Paitsi talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta;
he olivat orpolapsia. Isän ja äidin oli heiltä tauti tänä kesänä
ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron armoilla.
Näitä katsellessani alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? --
Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi
lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko
seudulle valkean sumu-peitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka
tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä
peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti,
se kuoletti.
Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljaansa
ihaelemaan. -- Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi;
päänsä painui rinnalle; mielenliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta
viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä
oli nähneet? -- Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon
säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha
henki itse ollut irvistelemässä.
Huuto oli vaimonkin herättänyt; hän tuli ulos ... kauan aikaa ei
kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä
virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui; hän pani
kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: »Herra on antanut, Herra on
ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikkisesti!» »Amen!» sanoi vaimo
kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät he
takaisin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. »Isä, meillä on
nälkä!» huusivat he vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän
suuta; mutta hän hillitsi itsensä. Vakaasti otti hän kaapista viimeisen
leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat
syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies epäili
hetken, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne
heille. Sen tehtyään kääntyi hän vaimoonsa ja virkkoi: »Huomenna täytyy
meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei ole pysymistämme enää!»