Mä tulen Vienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä, missä Tundran
tytär Pinega lankeaa Vienanvirran sylihin, näin rantatörmällä
hautakummun. Maantie kulkee kummun sivuitse. Sitä katsellessani, tulla
siihen karahutti uhkea troika. Aisahevonen tepasteli ylpeästi, pää
pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun sen kannettavaksi oli
uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia.
Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin
voiminsa ponnistaen, ja pyrkivät aisahevosesta edelle; vaan mikä
auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä
kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaili
ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskautteli katehia selkään. -- Reen
kuomussa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos
ja kysyi mitä tuo olisi. -- »Kah se on kurgan, herraseni», vastasi
kyytimies. »Se on niitä Tshudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin
asui rikas ja mahtava Tshudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat
täynnä, ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne
alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät
ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan
vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä
nytkin. -- Jos isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et
löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin Juhannus-aattona,
niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat
tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria
kallistamassa. -- Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole
nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! Yrittihän kerran
Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteita anastamaan; vaan mitenkäs
hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan
tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!»
Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta
näistä Tshudi-haahmoista, kyytimies risti silmiään ja sivalsi
troikkaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen, ja nuolena katosi
reki metsään.
Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten
aikain haahmoja alkoi häämöitellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen
käynyt, käynyt silloin koska Tshudi vielä oli tämän maan ainoana
haltijana. -- Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli
kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalleita,
sillä vene oli melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi
joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Veneessä
makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä
tulevia Tshudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti
heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan temppelissä
kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartijatkaan
enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä, ja mikä
hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! -- Muu
väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana
lämmin, puna-kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja.
Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuaallisesti. Mitä hän unessa
näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli
semmoisen tulen sytyttänyt, ett'ei sitä olis saattanut sammuttaa
Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. -- Hänen kotinsa oli
köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden
oli
Vierryt maille vierahille,
Kulkenunna kaukaisille
Hopeiden helisevien,
Kullan kiiltävän hakohon.
Nyt hän oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä
kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki -- se hänelle kavahti
kaulaan -- se huusi hänen nimeään -- hän heräsi. -- -- Ei häntä armaan
käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut -- se oli vanhan uskollisen
palvelijan kova käsi, äreä ääni, joka hänet unesta herätti. »Ylös
isäntä! Turjalainen on päällämme!» -- Nuori päällikkö kavahti
jaloilleen ja töytäisi teltasta ulos. Siellä jo riehui taistelu
tuimimmillaan. -- Vartiat kun nukkuivat, oli Turjan vikingejä kenenkään
älyämättä karannut päälle. -- Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit
tekivät kuitenkin lujaa vastarintaa. Vikingein etupäässä tappeli nuori
uros, rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypäri päässä. Mihin tapparansa
iski, siihen kaatui mies kuin honka ukkosen nuolesta. -- Häntä vastaan
riensi Bjarmein päällikkö; kohta he seisoivat vastakkain. Bjarmin
miekka välähti ilmassa, -- mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi.
-- »Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!» huusi vikingi.
Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. Tässä on
hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Vaan
hänen kyynel-lähtehensä on jo kauan kuivana ollut! -- Koko Bjarmin
kansa on jo ammoin rauennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa
muistossa, tarinoissa!
Kahdeksas ilta.
Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi,
nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat
köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä
kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota
kerran käydä katsomassa. -- Oli kirkas talvi-ilta. Tarkastellessani
kaikkia keksin pikkuisen puoli-hajonneen mökin ikkunasta valoa.
Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia
kukkia, vaan oli sija kuitenkin läpi-tirkistelläkseni mitä sisällä
tapahtui. -- Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut
sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni
kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla
vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla,
mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli
sääli nähdä. -- Vuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänet tunsin: hän
on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. -- Hän näytti
kuolevaiselle kuinka tämä synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut
ja kuinka katumalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui, ja koreina
kukkaisina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli
kaukana -- hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden
pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas
kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne, ja
jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossani niin eriskummallisesti,
kasvaen hirveän suuriksi! -- Työnsä tehtyään pappi läksi pois, ja kohta
sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän
lempeästi tervehti sairasta. Sitten istausi hän vuoteen viereen, juuri
siihen, missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän
puhui samaa kuin pappi, vaikk'ei niin koreilla lauseilla, -- mistäs
köyhä, oppimaton akka net olis saanut, -- puhuipa sydämensä tunnosta,
vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli
hartaasti; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä
rauhallisemmaksi...
Ikkunalla oli avattu kirja. -- Mä katsahdin ja luin: Jos ihmisten ja
enkelein kielillä puhuisin eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin
kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen! --
Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja
minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olisi
minulla rakkautta, niin en mitään olisi!