Heräsi sotavanhus unestaan,
Ja katsoo ympärinsä kummastellen:
Mi pauhu täällä, mitä hurraellen
Näin joukot vilskuu hänen muureillaan?
Miks täynnä laivoja näin salmi kiehuu,
Ja liput mastoiss' ylpeästi liehuu,
Ja tykit paukkuu, kaiut herättäin
Ylt' yli saloin sinisiintäväin?
Vaarassa onko jälleen isänmaa?
Sotako rannalla taas liikkuu täällä?
Vihollisjoukotko taas valloittaa
Yrittää Savon turvaa ryntäämällä? --
Ja ukko silmänsä luo ympärilleen
Tykittömille vallivaruksilleen.
Ja miss' on Savon kaikki sankarit?
Ne oisko pelkurit tai petturit?
Oi, ällös, ukko, olko milläskään,
Unia näet vaan menneist' ajoistasi!
Ei sodan myrskyt enään ikinään
Uhkaile armasta sun Savoasi.
Rauhattomuus jo päättyi, nyt on rauha;
Työ ahkera tai ilo vaan nyt pauhaa,
Ja kansa riehuva tää summaton
Sukua Suomen, omaas, se kaikk' on.
Et ole enää rajanvartija;
Maan raja siirtyi kauas länteen, itään.
Rauhassa nuku, sull' ei virkaa mitään.
Vaan ei -- ei vielä -- vielä virkana
Tok' yks ois sulla -- suoja muinaisuuden!
Rajalla ajan vanhan, ajan uuden
Nyt seisot vahtina, ett' unohtaa
Tää polvi nuor' ei isiänsä saa.
Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus,
Teit' uusia nyt astuu nuori kansa;
Se oikein on -- mut ain' uskollisuus
Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!
Sä, ukko, kerro kuink' es'-isät kesti
Paikaltaan horjumatta urhoisesti!
Karkaise työhön näin tää nuoriso,
Lujaksi kuin sun allas kallio!
Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi.
Emonen Satakunta
Ilmoille pojan loi,
Ja sadan miehen voiman
Hän kantamalleen soi;
Sit' äidinrinnoin sadoin
Imetti, kasvatti;
Näin vahva jättiläinen
Pojasta sukesi.
Vaan ikäv' on hänen mielessään,
Hänt' ei koti hiljainen tyydytäkään.
Siis ulos maailmalle
Tää poika reutoutui:
Hän kiersi sadat saaret,
Hän sadat salmet ui;
Ja kaikki rannan koivut
Hänelle hymyili,
Ja kaikki lehdon linnut
Sulolla lauleli.
Vaan ikäv' on hänen mielessään,
Hänt' ilo, lempi ei tyydytäkään.
Rinnassa miehuus kuohui,
Se toivoi taisteluun,
Se riehuvaisna paloi
Voimainsa koitteluun.
»Ah urhon jalon, vahvan
Jos kerran kohtaisi,
Kas silloin maksais elää,
Kuollakin kelpaisi!»
Näin ikäv' on hänen mielessään,
Hänt' ei huvi kuuluton tyydytäkään.
Vaan rientäissään hän viimein,
Mit' etsi, löysi jo:
Edessä tuossa vankka
On Tammerkallio.
Sen kivirinta luja
Tien sulkee kokonaan;
Ei taivu hän, ei väisty,
On valmis sotimaan.
Ja jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa tässä sai täyttymään.
Ja rinta rintaa vasten
Nyt painia he lyö;
He päivän kaiken koittaa,
Eik' eroita heit' yö.
Kiihkoissa katsos kuohuu
Jo vaahti valkoinen!
Kauaksi pauhu kuuluu
Kuin jyske ukkosen.
Hei jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa tässä sai täyttymään.
Näin vuosisadat pitkät
He yhä taistelee,
Näin koskaan voittamatta
He toistaan koittelee:
Ei uuvu veden voima,
Ei murru kallio;
Vaan järven jättiläinen
Se viimein suuttuu jo.
Taas ikäv' on hänen mielessään,
Tuo turha leikki ei tyydytäkään.
Saapuipa silloin siihen
Kustaavi kuningas;
Tuoss' jättiläisen keksi
Silmänsä nerokas:
»Hei, poika, suotta kuluu
Noin voimas päivät, yöt!
Mun palvelukseen' tule,
Saat tehdä tosityöt.
Tuo hyödytön pauhu on houraus,
Vaan miehen työllä on tarkoitus!»
Nyt käteens' jättiläinen
Sai sadat rattahat;
Hän kaikin voimin vääntää,
Ne pyörein juoksevat,
Ne vanuttaa, ne takoo,
Ne kutoo ratisten,
Ja leivän tarpeet hankkii
Tuhatten ihmisten.
Nyt jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa viimein sai täyttymään.
Jo sata vuotta vääntää
Hän tuossa päivät, yöt,
Ja yhä kaunistuupi
Ja karttuu hältä työt;
Ja maine, jota toivoi
Suurista sodistaan,
Sen monin kerroin saa hän
Nyt työstään, toimestaan.
Ja jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa kaiken sai täyttymään.
Oi kaukaa häämöittävä,
Sä aika tuleva,
Kun auraks muuttuu miekka,
Työkoneeks kanuuna.
Kun vert' ei vuodatella,
Vaan työllä kilpaillaan,
Kun suosio ihmisill' on
Ja rauha päällä maan,
Oi aika sä toivottu, kaivattu,
Kas täss' esikuvas on siunattu!