Voitolle pääsi vallat Pohjolan,
Pimeni päivä kansan Väinämöisen,
Riehahti myrsky raivoamahan,
Kauhullaan enentäen kauhun öisen;
Toisistaan Karjalaiset eksyi pois --
Yöll' erottaa ken tietä voinut ois?
Muruksi murtui Sampo -- vapaus --
Ja kahtia myös Karjalakin katkes;
Nous eri vallat, eri uskomus,
Ja heimouden side vanha ratkes;
Vel' oma muuttui tuntemattomaks;
Vapaana oltiin yks -- nyt orjaa kaks.
Sokeina vastatusten syöstihin;
Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.
Er' elo ol' ja kuolon toivokin,
Yhteinen ainoast' ol' enää hauta. --
Kuink' erottaa näin voipi ihminen,
Mink' itse Luoja liitti yhtenen!
Kohosi silloin torni korkea
Äyräälle myrskyn raatelemain rantain,
Kohosi tulitorni, leimua
Kirkasta, kauas paistavaista kantain.
Halua ihmeellistä herättäin,
Vastustamattomasti viehättäin.
Molemmat riensi kohden valkeaa --
Uus elon toivo kaiken rinnan täytti --
Vihollisen he keksi siellä -- haa! --
Mut tuli nyt nuot kasvot selvään näytti
Ja kädet miekkoineen jo nostetut
Taas alas raukeni kuin halvatut.
Ja silmät kauan umpisokeat
Nyt ihmein näki kaikki selvällehen,
Hetkessä haihtui vihat katkerat,
Käs käteen yhtyi liittoon ikuisehen.
Omaksi veljekseenhän Savon mies
Nyt karjalaisen urhon jälleen ties.
Ja Väinön kansaa kaikkea nyt vie
Yhdessä yhtä tietä taas tää valo. --
Kysytkö: mi se tulitorni lie?
Ma vastaan: se on Savon linna jalo,
Ja leimu siinä kirkaspaisteinen,
Se lemp' on _yhteisehen Suomehen_.