sulkeuksissa ollut ovi, jonka ohi tähän päivään saakka olin
välinpitämätönnä käynyt. Näin teidät, rakkaat vanhemmat, yhtäläisinä
kuin seitsemän vuottakin takaperin, ainoana erotuksena vain, että
hiuksesi, rakas isä, olivat harmenneet surusta esikoisesi tähden, joka
kerran oli ollut ilosi, että jalot kasvosi, rakas äiti, olivat surun
tähden uurtuneet ja vartalosi ylen raskaan kantamuksen alla
koukistunut. Näin teidän istuvan hiljaa ja murheissanne pienessä
huoneessa koulumestarin talossa ja kuulin teidän kertovan siskoilleni,
että elämänne ikä oli ollut "vähäinen ja paha", ja siihen oli syynä
tuhlaajapoikanne. Soturi-elämäni oli siirtynyt unelmana kauas taakseni,
sotisovan riisuttuani tuntui kuin olisin jälleen muuttunut siksi mikä
olin. Unenhorros, joka oli kietonut minut seitsemän vuotta, oli kuin
pois puhallettu -- tunsin eloisasti samaa sydämen tuskaa, kuin
karatessani luotasi, rakas isä, ja astuessani horjuvin askelin ulos
raastuvan salista. Tässä seisoin taaskin pieni nyytti kädessä, niinkuin
seisoin silloin edessäsi, rakas veljeni Johannes, kun olin päättänyt
paeta luotanne. "Voi, voi, voi!" minä huudahdin, "en ole ottanut vaaria
isäni kurituksesta ja olen ylenkatsonut äitini neuvon, siksi lepääkin
kirous päälläni ja lyhtyni on sammuva pimeydessä. Vanhurskas Jumala,
ole armollinen -- ainoastaan niin kauan kuin vielä kerran saan nähdä
vanhempaini kasvot, kunnes pyydän heiltä anteeksi heille saattamani
sydämen surun, kunnes olen nöyrryttänyt itseni heidän oikeiden
nuhteidensa alla ja kyynelilläni taivuttanut heidät armeliaisuuteen.
Tahdon rientää isäni luo ja sanoa hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt
syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla
kutsutuksi sinun pojaksesi'."
Niin nousin taas ja läksin pitkittämään matkaani -- retkeilin
levähtämättä päivän toisensa jälkeen, niinkauan kuin jalkani jaksoivat
minua kantaa. Voimat vähenivät vähenemistään, mutta koti-ikävä oli niin
valtava, etten suonut itselleni en lepoa enkä rauhaa.
Neljäntoista päivän perästä näin taas Mainjoen. Nyt toivoin piakkoin
pääseväni määrän perille, mutta Jumala oli päättänyt toisin. Makailen
sen sijaan täällä käyttäen hyväkseni joka rauhaisan hetken kertoakseni
teille surullisen elämäni historian. Mitäpä jollen saakaan teitä enää
nähdä!
Saavuttuani Bestenhaida nimiseen kylään vähän matkaa toisella puolen
Wertheimin, sain niin ankaria pistoksia että tuskin voin hengittää. Oli
jo alkanut hämärtää -- kun vaivuin uupuneena tien viereen, ja lämmin
veritulva alkoi taas virrata suusta, niinkuin Breisachistakin
tullessani. Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä, mutta sitte ajoi eräs
maalaismies siitä ohi, ja kuultuansa minun vaikeroivan, hän nosti minut
ajoneuvoilleen ja ajoi etemmä. Minä menin tainnoksiin ja virkosin
eleille vasta tuntikausien perästä. Havahduttuani huomasin makaavani
sängyssä, suuressa tyhjässä huoneessa.
En kyennyt vuoteelta kohoumaan. Viimein tuli huoneesen pieni tyttö --
hän lienee ollut noin kymmenen vuoden ikäinen -- ja nähtyänsä minut
valveilla, hän siirtyi minua lähemmä ja toivotti hyvää huomenta. Kysyin
häneltä, missä minä olin. -- "Wertheimin vaivaistalossa", vastasi
lapsi, "eräs talonpoika toi teidät tänne eilisyönä. Rutto on raivonnut
täällä kaupungissa; tässäkin talossa ovat kuolleet kaikki, paitsi minä,
ja minä auttelen nyt sairaita."
"Kuka sinä olet, rakas lapsi?" minä kysyin.
"Olen isätön ja äiditön lapsi. Isälläni oli vuokralla kreivin omistama
talo, mutta eräänä päivänä tulivat rautapukuiset miehet, sytyttivät
talon tuleen ja tappoivat isän; äiti kuoli ruttoon ja minut pantiin
tänne vaivaistaloon."
"Sinäkin siis tiedät jotakin sodasta kertoa", sanoin; "sota se tuottaa
paljon onnettomuutta niin maalle kuin kansoillekin."
"Ei", sanoi lapsi, "kertoa minä en osaa, mutta _rukoilla_ osaan -- sitä
opetti minulle äitini, ja minä rukoilen joka päivä. Pitääkö minun
nytkin rukoilla?"
"Tee niin", vastasin, ja tyttö pani kätensä ristiin ja luki:
Niin käy, kuin tahdot, Jumala,
Hyv' on sun tahtos ijäti;
Ken pysyvä on uskossa,
Hän apusi saa pian!
Meit' pelasti Sun poikasi,
Siis tyköäs et heitä;
Kun turvaamme
Ja huudamme,
Et hyljää, Herra, meitä.
Sä olet toivon', turvani.
Eloni, autuuteni;
Sun haltuus annan itseni,
Sä tiedät tarpeheni;
Ei tahdottas
Ja tiedottas
Hiuskarva lähde päästä;
Kaikk' armossas
Sä voimallas
Voit varjella ja säästää.
Maailmass' olen kulkeva
Vaivass' ja suruss' aina;
Vaan aikan' kun on erota,
Ja silmän' kiinni painaa,
Sä huomahas
Ja suojahas
Mun sielun' silloin ota,
Mun levossa
Suo erota,
Näin päätä synnin sota!
Niin, Herra, lasten ja imeväisten suusta olet sinä itsellesi kiitoksen
valmistanut. Saman virren olin minäkin lapsena oppinut, ja ikäänkuin
vanhan rakkaan ystävän kehotuksena nuo ihanat sanat tunkivat sydämeeni.
Tytön alottaessa toista värsyä yhdyin siihen minäkin kovalla äänellä,
ja kun olimme viimeisen värsyn lopettaneet, sanoin: "Herra olkoon
kiitetty -- sinun kauttasi, rakas lapsi, on hän ohjannut minut oikealle
tielle. Ja Herra, minun Jumalani on ainoa turvani, ainoa toivoni;
ihmisistä ei ole apua."
"Etköhän sinä tietäisi täällä sellaista hurskasmielistä pappia, joka
olisi halukas virvoittamaan sairaan ihmisparan sielua Jumalan sanalla?"
kysyin.
"Tiedän kylläkin", vastasi tyttö, "vanha pastorimme kävi jo täällä,
mutta te nukuitte silloin, eikä hän tahtonut herättää teitä unestanne;
hän tulee uudestaan iltasella."
Hän tuli todellakin samana iltana ja on nyt kymmenen viikon mittaan
joka päivä käynyt luonani ja ollut minulle rauhattomalle raukalle,
rauhan airuena. Kerrottuani hänelle elämäni vaiheet, kuinka kelvoton
poika olin ollut ja karannut vanhempieni luota, mutta nyt kaikesta
sydämestäni halusin kääntyä takaisin, nöyrtyä vanhempieni edessä ja
pyytää heiltä anteeksi, ja kuinka nyt, kun sairauteni näennäisesti
uhkasi ehkäistä paluuretkeäni, tahdoin kääntyä Jumalan puoleen ja
turvata häneen, että hän antaisi viimeisen toivoni toteentua, niin hän
silmäili minua ystävällisen vakaasti ja lausui: "Se on kyllä hyvää ja
kiitettävää, mutta en tahdo teiltä sittenkään salata, että pahuutenne
pesii vieläkin syvemmällä: teidän täytyy kaivaa _syvemmälle, paljo
syvemmälle_. Se jo, että olette maallisille vanhemmillenne saattanut
paljon surua, on tosin varsin pahaa, mutta paljo pahempaa on vielä,
että olette saattanut _taivaallisen_ Isänne murheelliseksi. Oikein on,
että tunnustatte syntinne isää ja äitiä vastaan, mutta oikeaksi
katumusrukoukseksi saattaa vasta sanoa sitä, joka on Daavidin
ensimmäisessäkuudetta psalmissa ja kuuluu näin: _Sinua, sinua ainoata
vastaan_ minä syntiä tein, ja pahasti tein sinun edessäsi, ettäs olisit
oikia sanoissas, ja puhdas tuomitessas. _Sitä_ katumusrukousta ette
näköjään ole vielä omaksunut. Suokoon Jumala että vielä kerran
näkisitte vanhempanne -- toivon kaikesta sydämestäni teille sitä iloa
-- mutta toisenlaisen halun täytyy tulla teille vieläkin rakkaammaksi,
sen nimittäin, että Jumala antaisi Kristuksen kautta teille syntinne
anteeksi, että hän poikansa esirukouksen tähden, jonka voimaa olette
tuntenut tähän hetkeen saakka, ei kutsuisi teitä pois, niinkuin teitä
varten ei pelastusta olisikaan, vaan ottaisi vielä yhdennellätoista
hetkellä teidät armoihinsa. Ennenkun haette sopua vanhempienne kanssa,
etsikää sitä Jumalan kanssa. Lyökää rintoihinne ja tunnustakaa ennen
kaikkia mitä surua ja tuskaa siitä seuraa, kun hylkää Herran Jumalan
eikä pelkää häntä, sillä vanhempienne halveksiminen johtuu juuri siitä,
että olette halveksinut Jumalaa ja hänen sanaansa. Kun tajuatte tätä
Pyhän hengen kautta, joka silminnähtävästi on tehnyt työnsä
sydämessänne, niin pyytäkää taivaalliselta Isältä anteeksi, sillä hän
ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että syntinen kääntyisi ja saisi
elämän, ja hän on antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen teille
Vapahtajaksi. Älkää enää laiminlyökö etsikkoaikaanne, älkää enää paetko
Vapahtajaanne, joka kulkee perässänne etsien teitä, vaan ajatelkaa sitä
kallista sanaa, että _Jeesus Kristus on tullut maailmaan pelastamaan
syntisiä_."
Niin puhui tämä Jumalan mies, ja Jumala avasi sydämeni, niin että hyvät
sanat putosivat hyvään maahan. Herran kurittava armo oli kärsimysteni
kautta ikään kuin terävällä auranvantaalla piirrellyt syviä vakoja
sydämeni peltoon, ja noihin vakoihin sinkosi jumalaisen sanan siemen ja
rupesi orastamaan. Minä olin kauan näkevin silmin ollut sokea,
huikentelevaisuudessa ja jumalattomuudessa samonnut turmion tietä,
mutta viimeisenä hetkenä, kun oli minun ja helvetin väliä vaan askeleen
mitta, otti Herra peitteen silmiltäni -- minä havaitsin vaaran ja
ojensin jalkani elämän tielle. Minä olen se pahantekijä, joka omien
pahain tekojensa tähden on saatettu ristiin, mutta Hän, joka kerran
kärsi, vanhurskas syntisten edestä, on minullekin sanonut: Totisesti
minä sanon sinulle: tänä päivänä olet sinä minun kanssani paratiisissa.
Siitä käsin olen usein huokaillut, usein vaikeroinut ja usein kärsinyt
epäilyksistä ja ahdistuksista. Usein on sieluni, kuten psalmissa
sanotaan, ollut murheissansa minussa ja elämäni on ollut sangen likellä
helvettiä. Olen huokaillut itseni väsyksiin asti, Daavidin lailla olen
uittanut vuoteeni yli yötä ja kastanut leposijani kyynelilläni, mutta
alati ja yhä uudestaan olen saanut tuntea Herran ja Vapahtajani sanan:
Älä pelkää, minä olen sinut lunastanut, minä olen kutsunut sinua
nimeltä: sinä olet minun. Siksi tunnen sanomatonta rauhaakin. Oi, minä
olen havainnut, että Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi
kuin kaksiteräinen miekka, olen nähnyt, että se tunkee lävitse, siihen
asti kuin se erottaa sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet, mutta olen
myöskin kokenut, että se on voide, joka Gileadissa parantaa kaikki
haavat. Jumala siunatkoon sua, Olavinpoika, ettäs vielä kerran olit
laupias samarialaiseni ja annoit öljyä ja viiniä myös puutteenalaiselle
sielulleni. Oi, Jumalani, minulla oli sydämessäni paljon surua, mutta
lohdutuksesi saattoi sieluni iloiseksi.
Jumala on todistajani, miten hartaasti yhä edeskin päin toivon vielä
kerran näkeväni teitä, rakkaat vanhempani, kuullakseni anteeksi
antamuksen sanat teidän omilta huuliltanne, mutta voi, voimani
hupenevat päivä päivältä, ja näyttää niinkuin Jumala olisi päättänyt
toisin. Mielelläni toki mukaudun Jumalan neuvopäätökseen. Jos hän on
osottanut minulle suurinta armoa, sitä armoa, että synnin kahleet,
joihin olen ollut kytkettynä, minusta raueten kirpoavat, niin en tahdo
nureksia, ellei hän tätä vähempää armoa minulle sallisikaan. Kun olen
saanut hyvää Jumalalta, enkö ottaisi vastaan pahaakin?
Miksikä mä valittaisin?
Minulla
Tallella
Kristus on, pois ken sen saisi.
Minullen,
Uskon sen,
Taivaissa suo autuuden.
Siispä eläkää jalosti, rakkaat vanhemmat! Palkitkoon Jumala teille
jokaisen jumalaisen sanan siemenjyvän, jotka aikuisimmasta
lapsuudestani sieluuni istutitte -- ne ovat viimeinkin puhjenneet
oraalle, saatuansa murheiden viljavoittavista sadevihmoista idinvoiman.
Anteeksi, oi anteeksi antakaa kaikki mitä olen rikkonut teitä vastaan.
Kummoinenpa onkaan oleva ilonne, kun Herran suurena päivänä näette
koolla koko pienoisen lauman, joka täällä alhossa oli uskottu
kaitsentoonne -- koolla siellä, missä Ylipaimen on antava teidän löytää
kadonnut lampaannekin. -- Ja te, rakkaat siskot, muistelkaa taas minua
rakkaudella, ja rukoilkaa, että Jumala varjelisi teitä poikkeamasta
sille tielle, jota minä vaelsin, sillä sitä tietä kulkevilla on sanottu
olevan: _Lyhyt virsi, pitkä hirsi_.
Kymmenen päivää olen kyhännyt tätä kirjettä ja kostuttanut sitä
runsailla kyynelillä. Tänään minun täytyy se lopettaa, -- silmäni ovat
himmenneet, käteni vapisee eikä enää jaksa liikuttaa kynää, ja
ajatukseni hiutuvat sammuksiin kuten lamppu, josta öljy on
loppumaisillaan. Tervehtikää niin ikään kaupunginvoutia ja sanokaa,
että pyydän anteeksi häneltä kaikkea sitä pahaa, mitä olen hänelle
matkaan saattanut. Hän osotti aina minua kohtaan sangen suurta
hyväntahtoisuutta eikä suinkaan ole kieltävä kuolevaisen viimeistä
pyyntöä. Isä, kun tämä kirje saapuu käsiisi, niin toimita että pastori
lähinnä seuraavana sunnuntaina, niinkuin tavallista on, ilmoittaa
saarnatuolista, että Valentin Gast on Herrassa nukkunut, ja koska eriän
täältä katuvaisena, mutta armoitettuna syntisenä, uskossa Vapahtajaani,
älköön hän olko vastahakoinen lausumaan minustakin nuo tavanmukaiset
sanat: Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen ja suokoon hänelle ja
meille kaikille viimeisenä päivänä riemullisen ylösnousemuksen.
Nyt vasta voin sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos
ijän! Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto.
Kuudesta murheesta on Herra minut pelastanut, ja seitsemännessä ei
minua mikään vaara voi enää kohdata. Herra meidän Jumalamme, joka
vitsallaan ja sauvallaan kuljettaa minua nyt pimeän laakson lävitse,
johtakoon hän teitäkin, isää, äitiä ja siskoja siihen asti, kun saamme
nähdä toisiamme taivaallisessa Jerusalemissa, ylhäisessä kaupungissa.
Siihen asti voikaa hyvin ja muistelkaa minua rakkaudella, sitä pyytää
uskollinen poikanne
Valentin Gast,
kadotettu mutta jälleen löydetty.
3 p. Kesäkuuta 1639.
J.K. Jos Herra näkee hyväksi vielä kerran vuodattaa vähäisen öljyä
eloni lamppuun, joka nyt on sammumaisillaan, niin lähden heti
kotimatkalle. Siitä, että retki on tuleva minulle rasittavaksi, en pidä
lukua. Jos en saavutakaan toiveitteni päämaalia ja jos viimeinen
hetkeni äkkiä kohtaa minua matkalla, niin on kristityistä ihmisistä
kuitenkin joku saattava teidän käsiinne tämän kirjeen -- mitä vähäistä
säilynnäistä minulla vielä on, saakoon hän ne palkkiokseen. Jos taas
kuolen _täällä_, on Wertheimin pastori varmaan toimittava teille
kirjeen, niin pian kuin keisarin väki jättää tiet avonaisiksi. --
Nähnenkö vielä teitä? Jospa joku taitaisi sen minulle sanoa! Ulkoapäin
päättäen näyttää tilani joskus vähän paremmalta, mutta mato jäytää
salassa.
Tapahtukoon kumminkin Herran tahto! Amen, Amen!
Kahdeskymmenestoinen luku.
Valentinin kuolema.
Ei nuoruuteen voi turvata,
Ei terveyteen täällä:
Vanhemmat usein lapsensa
Saa nähdä paarein päällä.
Ei meiltä kuolo kysele:
Pois täältä josko soisimme,
Vai jäämään oisko halu.
Sittekun yön hiljaisina hetkinä olin lukenut poikani kirjeen, ymmärsin
selvemmin kuin koskaan sen raamatun sanan, että Jumala loppumattomassa
hyvyydessään tekee paljo yli sen kuin voimme pyytää tahi ajatellakaan.
Elämäni raskaimmista hetkistä, kyynelten ja epätoivon yöstä oli Herra
antanut suloisen kirkkauden puhjeta. Poikani lankeemus oli Jumalan
armosta kääntynyt ylösnousemukseksi, ja sieluni riemuitsi Jumalassa,
Vapahtajassani.
Silloin tulin myöskin aatelleeksi rakkaita omaisiani ylhäällä taivaassa
-- vaimoani, tyttäriäni ja Johannesta -- kuinka he jo aikaa ennen, kuin
olin tuon Herran kirkkauden nähnyt leimahtavankaan, kun minä vielä
kuljin täällä alhaalla surren ja itkien, jo olivat täynnä riemua
ylistäneet Herraa Valentinin pelastuksesta, sillä taivaassa on
suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin
yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka parannusta eivät
tarvitse. Tähän asti olin aina ajatellut ikimenneitä rakkaita omaisiani
murhetaakasta vapautuneiksi, nyt näin heidät lisäksi vielä
_autuainakin_, vaatetettuina valkoisilla vaatteilla ja kantaen palmuja
käsissään. Samalla valtasi minutkin sanomaton halu seurata mukana, kun
poikani Valentinin oli määrä lähteä kotiin. Mutta Jumalan ajatukset
eivät olleet minun ajatukseni -- vanhan mitättömän rungon tuli seista
kuuhottaa jonkun aikaa tuulessa ja myrskyssä vielä jälkeen senkin, kun
sen kukkea latva ja oksat olivat karsitut.
Vielä kolme päivää sain hoitaa rakasta poikaani enkä poistunut hänen
vuoteensa ääreltä en yöllä enkä päivällä. Juttelin hänelle äidistään ja
siskoistaan, leikkitovereistaan, jotka melkein kaikki järjestään olivat
suistuneet ruton ja muiden onnettomuuksien uhrina, rukoilin hänen
kerallaan ja luettelin hänelle semmoisia raamatun sanoja ja sydämen
huokauksia, joiden tiesin virkistävän sairaita ja kuolevaisia.
Kolmannen päivän iltasella huomasin hänen viimeisen hetkensä tulleen,
ja jätin hänet silloin uskollisen Jumalan käsiin, rukoillen että hän,
joka armossa oli ohjannut poikani takaisin elämän tielle, tekisi hänen
lähtönsäkin täältä maailmasta siunatuksi. Valentin oli täydessä
tajunnassaan, mutta kotiatulostansa asti olivat hänen ajatuksensa
saaneet korkeamman lennon, kuten useasti nähdään sairaissa ja
kuolevaisissa, ja hänen sanansa olivat kuin veisuu "ylemmässä kuorissa"
ja tuntuivat minusta melkein profeetallisilta, mikä on varmana merkkinä
siitä että sielu on valmis kiitämään yli rajan, sillä ihmissielun laita
on sama kuin harpun, jonka kieliä jännitetään ylenkovasti, liian
korkeaan vireesen: ne katkiavat pian.
Poikani makasi vuoteella, ei nukkuen, ainoastaan raukeana, sillä hän
oli paljo puhunut päivän pitkään ja muun muassa ilmoittanut tahtovansa
tulla haudatuksi äitinsä, siskojensa ja Veit vanhuksen viereen; minä
rukoilin konsa ääneen, konsa ääneti, aina sen mukaan koskiko rukous
häntä vai itseäni.
Yhdentoista aikana yövahti Hannu Ebeling, joka kulki tavallisella
kiertoretkellään kaduilla, seisattui ikkunamme alle -- hän oli puheena
olevina päivinä usein käynyt tervehtimässä poikaani -- ja lauloi
tuntimäärän huudettuansa, seuraavan ajatelman:
Yksitoista oppilasta
Pysyi uskollisena --
Herra meidän loppuun asti
Pysyä suo vahvoina.
Silloin aukasi poikani silmänsä, ja muistaen pastori Theodorikuksen
pitämää saarnaa hänen ripillepääsöpäivänänsä, hän sanoi: "Ne
yksitoista, jotka yhdessä minun kanssani kävivät Herran ehtoolliselle
ja tekivät Herralle Jeesukselle uskollisuuslupauksensa, ovat pysyneet
uskollisena ja menneet Herransa iloon, mutta minusta -- oli vähältä
tulla Juudas, jos ei Herra Jeesus armossa olisi lempikatsein minuun
katsonut ja sen kautta tehnyt minusta Pietarin; hän on katsonut
karvaita kyyneliäni ja jälleen ottanut minut liittoonsa; nyt saan pian,
jopa hyvin pian yhdessä yhdentoista veljeni kanssa, jotka ovat edeltä
käsin entäneet, viettää suurta ehtoollista ja syödä leipää Jumalan
valtakunnassa. -- Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!"
Ajattelin rukousta, jonka sinä päivänä olin noiden kahdentoista edestä
Jumalalle lähettänyt, ja kiitin Herraa siitä, että hän oli rukoukseni
kuullut.
Sen jälkeen makasi Valentin hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat
ikään kuin rukouksessa, ja kätensä hän oli pannut ristiin. Puoliyön
tienoossa hänen hengityksensä kävi raskaaksi ja korisevaksi, hän ei
enää voinut puhua, puristi ainoastaan aika ajoin kättäni ja viittasi
ylös päin taivainen loiste silmissään. Hänen kasvoistansa kuvastui niin
vakaamielistä rauhaa, että minusta tuntui, vaikka olinkin hyvin
murheellinen, ikäänkuin olisin seisonut _voitonsankarin_, enkä
_kuolevaisen_ vuoteen äärellä.
Kello löi yhtä. Silloin Valentin pidätti hengitystään ikään kuin
kuulostaakseen kadulta läheneviä askeleita -- taaskin vanha yövahti
seisoi ikkunaimme alla huutaen tuntimäärän ja, luultavasti Valentiniani
tarkottaen lauloi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
O Isä rakas, armostas
Suo meille loppu autuas!
"Uskollinen Jumala!" huudahti poikani, silmäsi minua vielä viimeisen
kerran ja vaipui takaisin päänalukselle. "Amen", lisäsin siihen minä ja
kumarruin hänen puoleensa -- hänen sydämensä oli sykähtänyt viimeisen
kerran.
Seisoin kauan aikaa liikkumatonna rakastetun poikani vuoteen vieressä
katsellen hänen vielä kuoltuaankin kauniita kasvonpiirteitään, jotka
olivat juurikuin ilmetty jäljennös hänen ikimenneestä äidistään, ja
huusin sydämessäni Herran puoleen.
Äkkiä häiriintyi juhlallinen hiljaisuus siitä, että kadulta alkoi
kuulua meluavia ääniä ja hevosjalkain töminää. Jo monta päivää
perätysten oli sotaväkeä suurissa joukoissa kokoontunut Würzburgin
tienoille, sillä ruotsalaiset varustautuivat tappeluun ja
Ochsenfurthista kulkeva ratsuväen eskadroona retkeili paraikaa
kaupunkimme lävitse. Sotajoukko seisattui aukioimelle kentälle kirkon
edustalle ja musiikki soitti marssia -- samaa marssia, joka kerran oli
saanut katkeria kyyneliä vierimään poikani Valentinin silmistä, kun
hän, joka silloin vielä oli melkein lapsi, ikävöivin katsein seurasi
poiskulkevia sotureita. Silloin syvän liikutuksen tunteet valtasivat
sydämeni ja äänekkäästi itkien huudahdin: "Voi sua, Valentin parka!
Mitä on tullut korkealle tähdänneistä nuoruuden unelmistasi? Kuolo,
jota niin halusit, kuolo taistotantereella ei sinua tavannut, vaan on
vienyt sinut kotia pieneen kammioosi ja siellä vasta lausunut 'tule'
sanansa, antaaksensa sinun maistaa sitä sen täydessä karvaudessa. Mutta
kumminkin, kuinka suuri syy onkaan minulla, Jumalani, sinua kiittää,
että olet lannistanut hänen ylpeytensä ja vastoinkäymisen sauvalla
vienyt hänet armosi viheriöitsevälle niitylle, että minulle halvalle,
kovan koetuksen kestäneelle miehelle suotaisiin lohdutus nähdä hänen
lähtevän rauhassa täältä ja että tietäisin hänen taas kerran löytäväni.
Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty!"
Tähän tapaan puhellessani ja rukoillessani astui Ebelingin Hannu
sisään. Nähtyänsä Valentinin kuolleena hän istuutui viereeni ja alkoi
kerallani itkeä; loppuosan yötä hän viipyi niin ikään luonani ja koki
lohduttaa minua monilla lemmellisillä sanoilla.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Toinenkin Jumalan tuomio.
Laaksot ja kukkulat eivät tapaa toisiansa,
mutta ihmiset kylläkin.
_Sananlasku_.
Aamusella tuli pastorilta sana, että ottaisin rippiastiat ja lähtisin
hetikohta hänen kerallansa Eibelstadtiin; muudan sotamies oli pudonnut
hevosen selästä, ja kun hänet nostettiin maasta, niin hän oli jo
kuoleman kielissä ja halusi nyt Ehtoollista. Kiiruhdin noudattamaan
käskyä eikä aikaakaan niin olimme pastorin kanssa jo matkalla
Eibelstadtiin.
Ratsumies, joka oli käynyt noutamassa pastoria, seurasi mukanamme ja
kertoi matkalla, että kun hän toverinsa kera kello yhden ajoissa yöllä
retkeili kaupunkimme läpi, oli portinvartijan tuvanovi, joka muutamia
päiviä sitte oli maalattu valkeaksi, ollut auki, yksi hevosista oli
säikähtynyt valkoista väikettä, karahtanut pystyyn ja viskannut
selästänsä miehen, jonka pää oli käynyt pihtipieleen ja vallan pahoin
ruhjoutunut. Heidän oli täytynyt ottaa loukkautunut mukaansa, mutta
hänellä ei ollut monta hetkeä jälellä, jonkatähden ratsumestari oli
lähettänyt noutamaan pastoria.
Eibelstadtiin tultuamme vietiin meidät vapaaherra von Greifenklaun
taloon. Siellä makasi sängyssä haavoittunut ratsuri äänekkäästi
valittaen. Viritettyäni tulen kynttilöihin ja asetettuani rippiastiat
esiin, tahdoin jättää pastorin sairaan kanssa kahdenkesken ja menin sen
vuoksi raastuvan eteiselle torille, jättäytyen surullisten ajatusteni
valtaan.
Keskellä toria oli ruotsalaisten lippu pystytetty, ja joukko sotamiehiä
seisoskeli tahi makaili sen ympärillä, mutta minä en sen tarkemmin
kiinnittänyt siihen huomiotani -- ajatukseni liikkuivat kuolleen luona.