hiukset vaaleahkot, niinkuin ruotsalaisilla useimmilla oli, tervehti
ystävällisesti minua ja kysyi, oliko pastori jo tullut sairaan luo.
Vastasin: "Jo, noin neljännestunti sitten." Ratsumestari jatkoi:
"Pelkäänpä hänen joutuneen syntisniskurin kanssa tekemisiin; minä
tahdoin kumminkin täyttää velvollisuuteni ja kutsutin hänet.
Sotasaarnaajamme nähkääs ei ole vielä ehtinyt saapua ja minä sain,
kulkiessamme kaupunkinne läpi, sattumalta tietää tämän tunnustavan
evankeelista uskoa, vaikka luulin olevamme katoolisen maan keskuksessa.
Mikä on pikku kaupunkinne nimi?"
"Sommerhausen", vastasin.
"Sommerhausen", toisti ratsumestari, juurikuin olisi kaupunkimme nimi
herättänyt vanhan muiston hänessä eloon. "Mahtaneekohan olla kahta
samannimistä paikkaa? Meidän rykmentissä palveli vielä muutamia
kuukausia takaperin sommerhausenilainen rakuuna."
"Hyvin mahdollista", vastasin, "jälkivuosina on sieltä useita nuoria
miehiä antautunut sotapalvelukseen", ja samalla katsahdin torille
sijoittuneisiin sotamiehiin -- nämä olivat Ruotsin rakuunoita, minkä
nyt vasta huomasin.
"Oliko hän kelpo mies se rakuuna?" kysäsin, sydämeni rajusti sykkien.
"Kelpo mies ja urhoollinen soturi, mutta tokkopas hän lieneekään enää
elossa. Seitsemän vuotta palvelimme yhdessä hyvinä ystävinä ja
tovereina, mutta hänellä miesparalla ei ollut onnea. Näettekös tuota
lippua? Sen me kerran kahdenkesken otimme takaisin monta vertaa
lukuisammalta vihollisjoukolta, ja niin totta kuin nyt näette minut
silmäinne edessä olisin minä jo aikaa maannut kolme kyynärää
alapuolella maanpinnan Nördlingenin tappotantereella, jos ei tämän
ystävän käsi Jumalan avulla olisi pelastanut minut. Minä olen nyt
ratsumestari, mutta hän ei ylennyt miksikään, vaan hänen täytyi
murtuneena miehenä erota, eikä luultenkaan enää koskaan palaa kotiin."
"Hyvä herra ratsumestari, älkää panko pahaksenne, jos rohkenen kysyä
mikä teidän nimenne on?" sanoin syvästi liikutettuna, vaikka minun oli
kyyneliltäni vaikea saada noitakaan harvoja sanoja lausutuksi.
"Nimeni on Olavinpoika, Sven Olavinpoika", hän vastasi, "ja olen jo
neljättä kuukautta ratsumestarina Gordonin rakuunarykmentissä, ja
ystäväni, josta vastikään puhuin, oli Gast nimeltään -- Valentinus oli
hänen ristimänimensä. Onko teille tuttu se nimi?" Hyvä Jumala,
tarvitsiko jonkun minulle sanoa, mikä oli poikani ristimänimi!
"Josko se nimi on minulle tuttu?" vastasin. "Sen nimellinen oli oma
poikani! Ja teidätkin, arvoisa herra, minä tunnen. Te olette pojalleni
Valentinille tehnyt paljo enemmän, kuin mitä hän teidän hyväksenne on
voinut tehdä: te olette lähinnä Jumalaa pelastanut hänet iankaikkisesta
kuolemasta."
"Mitä kuulenkaan?" virkkoi ratsumestari, tullen lähemmäksi ja tarttui
molempiin käsiini; "hän siis elää ja on saapunut kotiin?"
"Kyllä", vastasin, "hän on _saapunut_ kotiin -- kolme päivää takaperin
minun, _maallisen_ isänsä luokse ja _maalliseen_ kotiinsa, ja viime
yönä, kun te torvensoitolla kulitte kaupunkimme läpi, _taivaallisen_
Isänsä luokse ja _taivaalliseen_ kotiinsa. Viime hetkeen saakka siunasi
hän teitä."
Minun täytyi nyt juurtajaksain kertoa mitä tiesin poikani kotiintulosta
ja viimein hänen kuolemastaan. Ja kun uudestaan isänsydämeni syvyydestä
kiitin häntä, että hän oli niin hellästi vaalinut poikaani sekä ruumiin
että sielun puolesta ja sen kautta tullut Jumalan sallimuksesta
välineeksi poikani pelastamiseen ijankaikkisesta kuolemasta, vastasi
hän, että niin vähästä, kuin hän oli voinut tehdä, ei ansainnut
kiittää. "Olen itsekin", hän sanoi, "oppimaton mies ja tarvitsen
käyttää kaiken uutteruuteni pysyäkseni oikealla tiellä; Valentin taasen
oli silminnähtävällä tavalla ollut Jumalan erityisen huolenpidon
alaisena, niin että minä erotessamme olin ihan varma, että peite
viimein oli putoava hänenkin silmiltään. Hän oli aina totuutta
harrastava, ja vilpittömien antaa Jumala menestyä."
Sen jälkeen jutteli hän vielä monta seikkaa poikani elämästä, jotka
isänsydämeeni vaikuttivat hyvää, hänen ystävällisyydestään ja
uskollisuudestaan sekä siitä, mitenkä synkkämielisyys oli viimeaikoina
ruvennut poikaani vaivaamaan. Lopuksi hän sanoi, että hän toivoi vielä
kerran näkevänsä minua ja vainajaa, jos heidän sallittaisiin, niinkuin
hän varmaan luuli, viipyä täällä vielä yli huomisen päivän.
Meidän vielä puhellessa tuli pastori kalpeana ja mieli kuohuksissa
huoneesta, jossa sairas makasi, meni ratsumestarin luo ja sanoi:
"Minä en millään muotoa voi pyhää Ehtoollista jakaa haavoittuneelle.
Hän on ihan hurjana, syytää mitä kauheimpia herjauksia suustaan, inttää
nähneensä henkiä ja näyttää kaikittain tuiki jumalattomalta ihmiseltä.
Te voitte, herra ratsumestari, itse tulla katsomaan."
Ratsumestari vastasi: "Se mies on ollut erään itävaltalaisen
vapaajoukon johtajana ja elusti parhaillaan joukkoinensa Breisachissa,
kun ruotsalaiset piirittivät tämän kaupungin, mutta sittekun linna oli
antautunut, hän meni varustusväen puolelle, koska se sopimuksen mukaan
oli sallittu poislähteville. Koska hän kumminkin jo oli tehnyt itsensä
syypääksi monenlaisiin konnantöihin eikä hyvät sanat tahi rankaisut
tehonneet häneen vähääkään, oli everstin pakko alentaa hänet alhaiseksi
sotamieheksi. Menen yhtäkaikki itse häntä katsomaan." Sitte menimme
kolmenkesken sairaan luo.
Täällä kohtasi meitä kauhistava näky. Sairas oli istuallaan sängyssä ja
tahtoi väkisin karata ylös, mutta kaksi toveriansa piti häntä kiinni;
vaahtoa tursusi hänen suustaan ja hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti.
"Pois tieltä, pois tieltä", huusi hän käheällä äänellä, "pois tieltä,
ukko! Enkös jo kerran halaissut kallosi? -- katsos kuinka verissä
harmajat hiuksesi ovat -- ja nyt olet taas elävänä, ja seisot siinä
valkoiseen paitaasi puettuna ja ojennat kuivuneen, luisevan kätesi
minua kohden, kuin mikin pellonpelätti, säikäyttääksesi hevostani! --
Eespäin, eespäin, uljas komppaniani! Kannukset kylkeen survaiskaa!
Tänään lähtee tukaattia -- _kaikki_ jaetaan veljellisesti -- mutta
vihreätakkinen jääköön yksin minun osalleni. Kouraise häntä takaa päin,
toveri. Minä kuristan häntä kurkusta -- niin, asetuppa nyt vaan
vastarintaan, Frans, nyt on viime hetkesi tullut! --- meitä on kaksi
yhtä vastaan -- ha, ha, ha! katsos miten silmänsä mullistuvat
kuopistaan! -- noin vaan, annas hänen maata siinä, hän ei enää
ylösnouse. Mutta ukko, hän on vironnut jälleen eloon, hänen tarvitsee
saada vielä läimäys! Päästä minut sivu, sinä tunnet hyvin minua!"
"Herran tähden", huusin minä, "tuohan on Nikol Paradeiser, joka tappoi
Veit vanhuksen!"
"Nikol Paradeiser", huusi haavoittunut taasen, "kuka konna sen nimen on
teille kannellut? Sinä valehtelet, minä olen gordonilainen rakuuna!
Hyvät toverikullat, vierittäkää syrjään tuo kivi, ettei hevoseni
kompastu siihen, voi, vierittäkää syrjään se, sanon minä, vierittäkää
syrjään se! -- Kas niin, nyt on hyvin -- uh, siinäpäs se on taaskin! --
Hei, kiidä, huima ratsuni! Voi päätäni, voi päätäni, oi, oi, oi! --
Heitä irti minut, vanha löntti, sin' et kumminkaan minulle mitään
mahda."
"Jumalan tuomio, herra ratsumestari", sanoin, "minä näin omin silmin,
kun tämä mies teki murhan Sommerhausenin portilla."
"Niin, Jumalan tuomio se on", vakuutti kauhusta vavisten toinen
sairasta kiinni pitelevistä sotamiehistä, ja kylmä hiki virtaili hänen
otsallaan; -- "minä olin silloin hänen ratsupalvelijanaan. Ja minä voin
vaikka vannoa, että vanhus, jonka hän murhasi, tänä aamuna seisoi
portilla, kun me ratsastimme kaupungin läpi, ja hän kohotti kättänsä
ikään kuin uhatakseen häntä. Me puhelimme juuri tuosta vanhasta
jutusta, kun Paradeiser yhtäkkiä huudahti: 'Tuossa hän seisoo.' Olin
peljästyksestä melkein kuin halvaantunut, sillä ukko seisoi tosiaankin
siinä ilmielävänä."
"Ei", vastasin minä, "Veit vanhus _ei seisonut_ siinä -- vaan paha
omatuntonne loihti eteenne hänen kuvansa; valkoinen ovi on kuvastanut
haamuna teidän silmiinne. _Autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa
tästälähin kuolevat_. Mutta raamattu todistaa, että Herra on
jumalattomille antava 'pelkääväisen sydämen' ja 'kuihtuneen sielun',
niin että värjyilevän lehden kahina on vainoava heitä, ja heidän pitää
pakeneman niinkuin miekkaa pakenisivat, ja kaatuman miss' ei kukaan aja
heitä takaa."
"Ei kukaan aja heitä takaa?" huusi haavoittunut; "tuossahan hän seisoo!
Eikös se ole hän? Mutta min' en aiokaan antautua takaa ajettavaksi --
vuotas, tuosta saat hengenloppu-iskun -- tuosta saat -- tuosta saat" --
ja jättiläisvoimalla hän sinkautti molemmat sotamiehet luotansa, ja
syöksyi ylös sängystä? Ratsumestari riensi häntä hillitsemään, mutta
ennenkun hän oli saanut teutovasta kiinni, kaatui houraileva maahan, ja
iski päänsä lattiaan niin että jymähti -- ja kuoli.
Moinen hirvittävä Jumalan tuomio silmäimme edessä ei kukaan meistä
pitkään aikaan saanut sanaa suustaan, vaan seisoimme kuin salaman
satuttamina. Vihdoin käski ratsumestari sotamiesten nostaa kuollut
lattialta ja panna hänet sänkyyn. Mutta pastori ja minä lähdimme
takaisin Sommerhauseniin, sittekun olin sanonut hyvästi ratsumestarille
siltä varalta, etten sattuisi häntä enää näkemään.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Loppu.
Suo, Herra, ruumiilleni
Lepoa haudassa,
Suo, Jeesus, sieluseni
Tykönäs asua.
Seuraavana aamuna olivat poikani maalliset jäännökset saatettavat
viimeiseen leposijaansa. Ratsumestaria ei kuulunut, joten otaksuin
hänen saaneen määräyksen lähteä ja poistuneen joukkoinensa.
Ebelingin Hannu oli sirostanut vaimoni ja lasteni kuin myös Veit
vanhuksen haudan ja koristanut ne kauniilla kukkasilla. Valentinin
toivomuksen mukaan oli hänelle hauta varattu äitinsä ja veljensä
Johanneksen välille. Kaikki kaupunkilaiset, eli oikeimmiten niin monta
kuin rutolta ja nälänhädältä oli säilynyt, kokoontuivat kello yhdeksän
ajoissa saattamaan vainajata hautausmaahan; monet pistäysivät
ruumishuoneesenkin nähdäksensä vielä kerran hänen kasvonsa ennenkuin
hän peitettiin maan poveen. Niiden joukossa oli muun muassa Hannu
Mündleinin leski. Kysyin häneltä, kantoiko hän vielä vihankaunaa tätä
Herran niin kovasti kurittamaa kohtaan siitä, että tämä oli syyllinen
hänen poikansa kuolemaan; hän vastasi: "Jumala minua semmoisesta
varjelkoon! Ajattelen perin vastoin kuinka hän, ruotsalaisten
rynnätessä kaupunkiin, oman henkensä uhalla pelasti poikani varmasta
kuolemasta." Ja muillakin läsnäolijoilla oli jokaisella kerrottavana
joku ystävyyden osotus tahi muunlainen palvelus, josta heidän oli
Valentinia kiittäminen. Tämähän kaikki oli minulle suureksi
lohdutukseksi murheessani.
Yhdeksän lyönnillä kuultiin raskaita määräperäisiä askelia kadulta ja
jonkun mahtipontevalla äänellä komentavan: "Seis." Nämä olivat
ruotsalaisia rakuunoita, Valentinin entisiä tovereita, jotka täydessä
paraatiunivormussa, miekankahvat suruharsoon verhottuina marssivat
kaupunkiin. Ratsumestari tuli kohta perästä, seurassansa kymmenen
rakuunaa, joista eräs kantoi haarniskaa, miekkaa ja kannuksia. He
loivat vielä kerran katseen kuolleesen toveriinsa ja asettuivat sitten,
äänettöminä ja totisina, riviin molemmin puolin kirstua. Ratsumestari
itse astui lähemmä, puristi poikani ristittyjä käsiä ja lausui
viljavien surukyynelten tulviessa: "Minä murehdin sinua, veljeni
Jonatan. Sinä olet minulle ollut sangen rakas ja sinun rakkautesi on
ollut suurempi minulle kuin vaimoin rakkaus." Kun kirstu oli naulattu
umpeen, kiinnitti hän omin käsin sen kanteen haarniskan, miekan ja
kannukset, jonka jälkeen neljä rakuunaa tarttui paareihin ja kantoi ne
kadulle, mihin muu sotaväki oli sijoitettu, ja nyt lähti surusaatto
liikkeelle hautuumaata kohden.
Eellimäisinä kulkivat koululapset, niiden perästä porvarit ja sitten
minun harjoittamani kirkkokööri, joka veisasi kauniin virren:
"Jerusalem, ylhäällä oleva." Kun oli laulettu kolme värsyä puhalsi
ruotsalaisten soittokunta, joka kulki lähinnä ruumiin edellä, kauniin
surumarssin, niinkuin on tapana sotilashenkilöitä haudattaessa. Likinnä
ruumista seurasin minä, vainajan sureva iällinen isä, Ebelingin Hannu
ja pastori rinnallani, ja viimeisenä ratsumestari rakuunoittensa
etunenässä, jotka seurasivat saaton perässä.
Haudalla piti pastori hautauspuheen Jobin 9: 25: "Minun päiväni ovat
olleet nopiammat kuin juoksija: ne ovat paenneet eikä mitään hyvää
nähneet" sanojen, johdosta; ja kun hautausvirsi: "Tään ruumiin maahan
hautaamme", oli veisattu, komensi ratsumestari ja rakuunat ampuivat
kolme laukausta haudan yli. Kun hauta oli lapioitu unpeen, lähdimme
kukin omiin toimiimme. Valentinilla oli niin muodoin kunnialliset,
vieläpä komeatkin hautajaiset, jommoisia Sommerhausenissa ei oltu nähty
ennen. Hänen hautansa on suuren kiviristin kohdalla, ja hänen
sivullansa on vielä yksi paikka tyhjänä, jonne minun maalliset
jäännökseni kerran kätketään, että olisimme kaikki yhdessä, kun suuri
Jumala kerran tahtoo kutsua meitä riemulliseen ylösnousemukseen.
Kiittäen ja kyyneliä vuodattaen jätin hyvästi ratsumestarille --
mutt'en ainiaaksi, ei, ainoastaan siksi lyhyeksi aikaa, kuin
pyhiinvaelluksemme on määrätty täällä maan päällä kestämään.
* * * * *
Rakas lukija, tottakai nyt kysyt millaiselle mielelle kaikki nämä
koettelemukset olivat minut saattaneet. -- Ensi vuosina, vaimoni ja
lasteni kuoltua, halusin usein eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa,
mutta tähän surunalhoon kiinnitti minua kuitenkin ajatus, että minun
tuli odottaa poikaani Valentinia; mutta sittekun hän tuli ja taas jätti
minut, olin kuulevinani Margareetani huutavan: "Tule", ja lasteni
huutavan: "Tule, tule, rakas isä, maan päällä sinulla ei ole enää
mitään asioitavaa, mutta täällä ylhäällä on paikkasi vielä tyhjänä."
Niin usein kuin kuulin heidän äänensä, huokailin: "Vartija, mitä yö
kuluu?" Poikani Valentinin kuoltua olen alati ollut yhtäläisessä
mielentilassa, niinkuin sanotaan virressä, joka veisattiin hänen
haudallaan:
"Jerusalem, ylhäällä oleva,
Sua toivon päivin, öin;
Mä kaikki täällä hylkään ilolla,
Mut sua ikävöin.
Luoksesi siivin liidän
Yl' vuorten, laaksojen,
Jo eeltäpäin mä kiidän
Ja riennän riemuiten."
Herrani ja Jumalani, oi milloinka koittaa hetki, ettäs sanot
palvelijallesi: "Tule", ja minä yksinäinen, hyljätty ikämies saan
muuttaa yhteen monista asunnoistasi?
Tätä kirjoittaessani on sota nyt päättynyt ja rauha alkanut verkalleen
parannella miekan kolmenakymmenenä vuonna iskemiä syviä haavoja.
Sieluni ikävöi kuitenkin nähdäksensä korkeampaa, pysyväisempää rauhaa.
Olen päättänyt tilini maailman kanssa, haahteni on rannassa valmiina
lähtöön, odottaen vain käskyäsi. Ja luulenkin ettei tätä käskyä
tarvittane kauan odottaa. _Pian, pian annat, o Herra, palvelijasi mennä
rauhaan!_ Matkalla poikki elämän meren on haahteni ollut alttiina
monille myrskyille ja ollut syöstynä moniin syvyyksiin, mutta sinä,
Jumalani, olet aina suonut minulle armon, niin että myrskyissä ja
rajuilmoilla, pimeässä ja yön synkkyydessä, ahdistuksessa ja hädässä
olen saanut nähdä pelastuksesi, ja niin usein kuin heikkouskoisen
Pietarin tavalla olen ollut vajoamaisillani ja huutanut: "Herra, auta
minua", yhtä usein on uskollinen Vapahtajani ojentanut minulle kätensä
ja pitänyt minua ylhäällä.
Rakas lukija, jos sinun silmäsi ovat nähneet tätä pelastusta ja
pitäneet sitä näkyvissään tähän hetkeen saakka, niin tule ja yhdy
kerallani tähän ylistyslauluun:
Soli Deo Gloria!
Herralle ainoalle olkoon hunnia!
Amen!
Kirjoitettu Sommerhausenissa Kesäkuussa v. 1650 j.Kr.
Udalrikus Gast,
täkäläinen, neljäkymmentä vuotta palvellut
kouluopettaja.