keskuudessa vallitsevasta nälänhädästä, rupesi nyt kaikin voiminsa
linnaa piirittämään. Ennen pitkää emme saaneet muuta syödäksemme kuin
vähäisen hevosen tai koiran lihaa, ja yhtäkaikki arveli vanginvartija,
"että se oli meille liiankin hyvää, kun hänen majesteettinsa keisarin
sotamiehilläkään ei ollut muuta syötävää." Joulukuusta alkaen --
piiritystä kesti vielä silloinkin -- emme saaneet sitäkään;
vanginvartija jäi tykkänään tulematta, ja luultiin että aikomus oli
tappaa meidät nälällä, jonkatähden muutamat vankikumppaneistani
alkoivat hirveästi elämöidä, ulista ja hakata ovea. Vihdoin tuli toki
vanginvartijakin. Hän sanoi poteneensa muutamia päiviä, mutta ettei hän
nytkään voinut meille ruokaa antaa, kun ruokaa ei ollut koko linnassa.
Linnanpäällikön oli itsensä täytynyt maksaa strassburgilaisen penningin
kuivatusta omenanpalasta; kaikki hevoset, koirat ja kissat olivat
teurastetut, sotamiehet käyttivät ravintonaan häränvuotia ja
lampaannahkoja, vieläpä he maasta kaivoivat ja söivät suuhunsa jo monta
päivää haudassa maanneita ruumiita. Sittenkään linnanpäällikkö ei
tahtonut jättää linnaa vihollisen valtaan. Meidän oli siis itsemme
pidettävä huoli henkemme ylläpidosta.
Kun vanginvartija oli meille tämän sanoman ilmoittanut, seurasi sitä
ensinnä yleinen itku ja nyyhkinä, mutta pianpa näytti niinkuin kaikki
olisivat tulleet hulluiksi. Jotkut, jotka vielä muistivat lapsuutensa
ajoilta rukouksen, alkoivat sitä ääneensä lukea, mutta keskellä
rukousta antoivat he mitä jumalattomimpain kirojen ja herjausten
vapaasti ja viljalti suustansa tursuta, toiset nauroivat kuin houkkiot,
toiset ryntäsivät kuin villieläimet toistensa niskaan ja kuristivat
kurkusta toisiansa kuoliaiksi; keskellä kaikkea tätä makasivat muutamat
henkihievereissään, mutta kuinka hautaamattomien ruumiiden kanssa
meneteltiin, sitä en tahdo kertoa, sillä te ette sitä kuitenkaan
uskoisi.[1] Olin vihoissani Jumalalle, joka oli syössyt minut tähän
katalaan viheliäisyyteen, enkä toivonut mitään niin hartaasti kuin
saada hetikohta kuolla. Kun päivä päivältä tulin yhä heikommaksi, aloin
toivoa että toivomukseni ennen pitkää oli täyttyvä, mutta Jumala
suuressa laupeudessaan ei sallinut minun sillä mielellä eritä täältä,
vaan antoi minulle vielä parannusaikaa.
[1] Ettei Valentinimme liioittele, näemme erään sen aikuisen
henkilön kuvauksesta:
"Mitä julmaan kurjuuteen ja äärettömään nälänhätään tulee,
jota kelpo breisachilaisten tuolla neljä kuukautta kestäneellä
piirityksen, mutta eritoten viimeisten kahdeksan viikon ajalla
täytyi kärsiä, sitä voi tuskin kynällä kertoa, sitä vähemmin
uskoa. Sanotun kaupungin piiritys on todellakin yhtä merkittävä
ja muistamista ansaitseva, kuin mikä vanhanajan historiassa
esiintyvä tapaus tahansa. Oi, Breisach, mitäpä kertoisi sinusta,
jonka oli pakko vihollistesi sitkeän ja ankaran piirityksen
kestäessä turvautua semmoiseenkin, mikä meissä nyt herättää inhoa.
"Eikö sinun pitänyt sydämen tuskalla kokea että yhtenä päivänä
kahdeksan lastasi katosi, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan
nälistyneiden ihmisten hampaat raatelivat rikki? Eikö sinun
verisin kyynelin täytynyt katsella, miten kuolleitten ruumiita,
jotka olivat jo monta päivää maanneet haudassa, kaivettiin ylös,
kuinka sisälmykset raastettiin niiden rinnasta ja syötiin?
"Saatatko säälimättä ajatella vankiholveihin sulettuja
sotamiesraukkoja, jotka näläntuskien pakoittamina sormillaan
kaappivat seinistä vahingollista kalkkia nälkänsä sammutteeksi.
Tai etkö kammottavalla vavistuksella saanut nähdä, mitenkä nälkää
kärsivät sotamiehet ruoaksensa paloittelivat nälkään kuolleiden
tovereidensa ruumiita?
"Eikö sinua kauhistuta, kun omat soturisi leipää luvaten
houkuttelevat köyhän lapsen kortteeriinsa ja siellä teurastavat
ja syövät hänet?
"Eikö sinun sydäntäsi särkenyt nähdessäsi, että aamusella
kymmenkunta ruumista ja väliin enemmänkin makasi aukialla kadulla?
"Eikö sinun tee mielesi itkeä ja repiä hiuksiasi, kun ajattelet
entistä hyvinvointiasi ja nyt katkerin mielin huomaat, että kappa
riisiä maksaa 132 floriinia, kananmuna 1 fl., naula hevosen
suolia 28 kreuzeriä, koiran takareidet 7 fl., rotta 1 fl.? Että
kolmatta tuhatta kalliilla hinnalla ostettua hevosen, härän,
lehmän, vasikan ja lampaan nahkaa, sekä kaikki koirat ja kissat
syötiin loppuun?
"Mutta eihän mun auta tästä laajemmin puhua ja repiä auki haavasi,
kun onnettomuutesi kuulu maine luultavasti jo on kerinnyt levitä
ympäri koko maailman ja kaikkien kansojen kuuluviin, joista
muutamat ovat sinua pilkanneet, toiset surreet ja säälineet."
Ajan kuvauksena saakoon tässä myös sijansa muudan Breisachin
valloituksen jälkeen sepitetty Distichon Chronologicum. Se
oli näin kuuluva: Heroi invicto Bernhardo de Weymar, Germano
Achilli, de expugnato Brisaco Carmen Chronologicum:
"Invivto fortis Cecidit Briseis Achilli
Iungitur & tanto Digna puella viro."
Suomeksi: Kronolooginen kaksoissäe. Voittamattomalle sankarille
Bernhard Weimarilaiselle, saksalaiselle Akilleelle, Breisachin
valloituksen johdosta kronolooginen runo:
"Uljas Briseis joutui voittamattoman Akilleen omaksi ja niin.
suuren miehen ansaitseva neito yhdistetään häneen."
Viikkokautta ehkä ennen joulua tuli vanginvartija taas, aukasi oven ja
huusi meille alhaalla oleville -- luoksemme oli hänen mahdoton tulla
mätänevistä ruumiista leviävän sietämättömän löyhkän vuoksi -- että ne
vangit, jotka vielä olivat elossa, tulisivat pois vankitornista.
Linnanpäällikkö oli vihdoin taipunut määrätyillä ehdoilla jättämään
linnan herttuan haltuun. Meitä oli vielä kuusi miestä elossa; suurin
vaivoin pääsimme seisoalle ja kiipesimme horjuellen portaita ylös.
Tultuamme ulos vankiholvista meidät vietiin linnanpihaan, missä
väestölle jaeskeltiin leipää. Herttua oli näet heti linnan antauduttua
toimittanut sinne ruokavaroja. Saimme nyt omin silmin nähdä, että
vanginvartijan puhe sotamiesten hädästä ei ollut liioiteltua, sillä
nämä näyttivät pikemmin aaveilta kuin ihmisiltä. He horjuelivat puoleen
ja toiseen, ja moni, joka liian ahnaasti oli ahminut leipäosuutensa,
kaatuikin maahan -- muutamia nytkähdyksiä vain -- niin oli kaikki
lopussa. Kun meillekin oli annettu palanen leipää kullekin, lähdettiin
linnasta. Tehdyn sopimuksen mukaan oli linnanväen lähdettävä liehuvilla
lipuilla ja soiton helinällä linnasta, mutta Jumala paratkoon kuinka
surkealta tuo lähtö näytti: miehistö kesti töin tuskin pystyssä, ja
linnanpäällikköä, vapaaherra von Reinachia talutti kaksi ruotsalaista
upseeria. Puolustusväestä sallittiin niiden, joita halutti, antautua
Ruotsin sotapalvelukseen. Meidät vangit oli määrä lähettää takaisin
omaan rykmenttiimme.
Nähtyänsä meidät ja kuultuansa, että kolmekymmentä
onnettomuustoveriamme oli kuollut nälkään vankeudessa, suuttui herttua
silmittömästi ja astui von Reinachia vastaan, puhutellen häntä
seuraavin sanoin: "Sopimuksen mukaan saatte hätyyttämättä kulkea
armeijani läpi, mutta sitte annan teidän ja kaikkien sotamiestenne
maistaa miekkaa siksi, että olette vankiparkojanne kohdelleet näin
tyrannillisesti ja epäkristillisesti."
Linnanpäällikkö lankesi herttuan eteen polvilleen pyytäen armoa ja
sanoi, ettei hän ollut vankeja kohdellut pahemmin kuin omia
sotamiehiään. Wollmar herrakin, Breisachin kansleri, joka linnaan
tullessamme oli sanonut meitä "ruotsin roistoiksi", heittäytyi kolmasti
herttuan eteen polvilleen, anoen armoa. Viimein rupesivat muutamat
ruotsalaisten ylemmistä upseereista armoa anovien puolelle, jolloinka
herttua vasta, joskin vastahakoisesti, taipui seuraamaan välipuheessa
mainittuja ehtoja.
Sittenkun varustusväki, lukuunottamatta niitä harvoja, jotka rupesivat
Ruotsin sotapalvelukseen, oli saatettu aluksiin, jotka kuljettivat
heidät Reinjokea alaspäin, lähdin minäkin hitain askelin kulkea
hitustamaan pienelle kylälle päin, johon meidän rykmenttiänne sanottiin
olevan sijoitetun. Siellä toivoin ennen pitkää taas kostuvani ja
voimistuvani ja sitte oli aikomukseni muistuttaa kenraalimajuri
Taupadelia minulle tekemästään lupauksesta. Niin viheliäinen kuin
tilani muuten olikin, tuntui minusta hupaiselta ajatella toverieni
riemua, jota ilmestymiseni heidän keskuuteensa oli herättävä, he kun
eittämättä olivat luulleet minua jo aikoja sitte kuolleeksi, enkä
suonut itselleni lepoa, ennen kuin olin ehtinyt määräni perille,
kylään. Kohta näinkin joukon rakuunoita ja niiden joukossa muutamia,
joita ennen pidin hyvinä ystävinä ja tovereina. Menin lähelle ja
ojensin heille kättä tervehdykseksi, mutta he eivät tunteneet minua.
Eikä ihmettäkään, sillä minä olin näöltäni kuin luuranko, ja tukkani ja
partani, joilla koko pitkänä vankeusaikana ei ollut minkäänmoista
tekemistä ollut saksien tai partaveitsen kanssa, roikkuivat hurjassa
epäjärjestyksessä ympärilläni; vaatteiden verosta olin verhottu
huononpäiväisiin riekaleihin. Toverit kavahtivat paikoiltansa heidän
joukkoonsa tultuani ja kysyivät tuimasti, kuka olen ja mitä on asiaa.
Mainitsin nimeni, mutta silloinkos he vasta kohti kurkkua nauramaan ja
huusivat: "Mitä, tämäkö olisi kirjuri, toinen pyhä Yrjöritari, joka
aina oli sukkelata miestä mielestään ja joka Wittenweyertornin
puolustuksessa tuli upseeriksi. Mitäs tänne tulit ja millaisessa
asussakin?"
Vastasin olleeni vankina Breisachissa ja kärsineeni sanomattomasti sekä
pyysin heiltä vähän vaatetus- ja raha-apua. Siitä yltyivät he yhä
äänekkäämmin nauramaan ja huusivat: "Mene sinä lasarettiin; ei sinusta
enää näy hevosmieheksi olevan. Luultenkin on sinulla enemmän
syöpäläisiä kuin tukaatteja, mutta emme me siltä voi sinua auttaa,
sillä jälkimäiset ovat lakkareissamme käyneet harvinaisiksi, kun meidän
on ollut pakko kytryttää tämän rotanpesän liepeillä."
Hyvin tajusin että he pitivät minua kuolonlapsena, koska muuten eivät
olisi uskaltaneet minua sillä tavoin pilkata. Puhumatta heille sen
enempää, käännyin heihin selin ja lähdin sairaalaa kohden astumaan, ja
korviini kajahti vielä toinen naurunpuuska toisensa perään. Harmista
täyttyivät silmäni kyynelillä, sillä monelle heistä olin onnenpäivinäni
ojentanut auttavan käden; silloin maksoi kääntyä puoleeni ja minulle
sanottiin aina "veli hyvä", ja nyt he tuota veljen hyvyyttään osottivat
minua pilkkaamalla ja häpäisemällä.
Sairaalaan, joksi talonpoikaistupa oli varustettu, ei minua heti otettu
vastaan, sillä minussa kuhisi syöpäläisiä, vaan neuvottiin minua
erääseen sikoläättiin siksi aikaa kuin joku joutaisi minua pesemään ja
hankkimaan minulle puhtaat vaatteet. Väännäittyäni sikoläättiin,
taverruin voimatonna alas olille ja lämmin verivirta alkoi pulputa
suustani. Johtuiko se heikkoihin voimiini nähden liian rasittavasta
jalkamatkasta, vai oliko se seurauksena vankilassa kärsimistäni
vaivoista, en voi päättää. Vaikeroin ja voihkin ja yritin huutaa, mutta
kukaan ei kuullut tai välittänyt kuulla sitä. Verenvuodosta aloin mennä
tajuttomaksi, enkä muuta enää käsittänyt, kuin että tämä oli viimeinen
hetkeni.
Korvissani humisevan kohinan läpi kuulin yhtäkkiä tutunomaisen äänen
kovaan karjaisevan: "Tännekö te, tolvanat, hänet panitte?" Läätinovi
lennähti auki, minä raotin silmiäni nähdäkseni kuka sinne tuli --
Olavinpoika. Nähtyänsä minun makaavan verissäni, hän laskeutui
polvilleen viereeni, antoi minun suuta ja itki kuin lapsi. "Veli,
veli", virkkoi hän, "toivoin aina tapaavani sinut elossa, kun emme
missään löytäneet sinusta jälkiä, mutta ihan sydänjänteitäni viiltele
nähdessäni sinut _tämmöisenä_!"
Tartuin häntä käteen ja virkoin: "Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!
Nyt kuolen mielelläni kun näin, että on edes _yksi_ ystävä minulla
jäljellä." Mutta hän vastasi: "Älköön Jumala, jolle mikään ei ole.
mahdotonta, salliko niin tapahtuvan; hänen kätensä on voimallinen
pysyttämään sinua hengissä." Ja samalla hän kertoi, ettei hän tässä
maailmassa luullut minun olevan vankien joukossa Breisachissa, mutta
sitten oli hän eräässä suurenmoisessa juhlassa, jonka herttua oli
toimeenpannut hovissaan linnan valloituksen juhlallista viettämistä
varten ja johon juhlaan hänkin oli saanut kutsun, sattumoiltaan tullut
silmäilleeksi vankien luetteloa ja nähnyt joukossa minunkin nimeni. Hän
riensi hetikohta etsimään minua mistä suinkin luuli löytävänsä, ja sai
lopulta tietää minun lähteneen sairaalaan.
Pyysin nyt häntä pitämään huolta siitä, että minut pestäisiin ja
otettaisiin sairaalaan, jossa sanoin halusta tahtovani kuolla. Mutta
Olavinpoika vastasi: "Mitä puhetta sinulta kuulen, veljeni? Mikä on
minun, se on sinunkin, ja missä minä olen, siellä tulee sinunkin olla."
Sitte riensi hän kutsumaan sairaalan johtajaa ja käski hänen heti
toimittaa minut asuntoonsa ja lähettämään luokseni välskärin.
Niin tehtiinkin. Tultuamme perille, riisui Olavinpoika yltäni vaatteet,
pesi minut omin käsin, puki puhtaan paidan päälleni ja pani minut omaan
vuoteesensa. Kun välskäri sitten oli käynyt ja antanut minulle
lääkkeitä, käski Olavinpoika levittää kuvon olkia vuoteeni viereen. Ei
hän kuitenkaan pannut maata, vaan istui kaiken yötä uskollisesti
vieressäni, ojensi joka tunnin päästä lääkettä, piteli hellästi kättäni
ja puhui minulle ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Eikä hän tehnyt sitä
ainoastaan yhtenä yönä: kuuteen vuorokauteen ei hän poistunut vuoteeni
viereltä ei yöllä eikä päivällä, muutoin kuin virkansa vaatiessa. Tämä
huolellinen hoito näyttikin vaikuttavan tilassani jonkunlaista
parannusta.
Niin kyllä, rakkaat vanhemmat, se mies, jonka olin nähnyt käyttävän
miekkaansa minkin Giideonin lailla, joka tappelussa töytäsi eteenpäin
niinkuin saaliin niskaan hyökkäävä nuori jalopeura, hän oli minua
kohtaan laupias samarialainen, hän hoiti minua hellyydellä toisten
kääntyessä inhoten minusta pois, hän vaali minua yhtä hempeällä kädellä
kuin konsanaan äiti lastansa. Minusta oli ollut tähän saakka
käsittämätöntä, että tosikristitty saattoi samalla olla rohkea kuin
nuori jalopeura ja lauhkea kuin lammas, mutta nyt sen sain kokea. Oi,
Vapahtajani, sinä joka kerran olet sanova hurskaille: "Minä isosin ja
te ruokitte minun; minä janosin ja te juotitte minun; minä olin outo ja
te huoneesen otitte minun; alasti ja te vaatetitte minun; sairas ja te
opitte minua", älä unhota, mitä palvelijasi Olavinpoika on minulle,
kurjalle ihmiselle tehnyt, ja anna hänen suurena päivänäsi, suloisesti
koristettuna vanhurskauden kruunulla, seisoa oikealla puolellasi.
Niinkuin äsken mainitsin, tuntui tilani Olavinpojan hoidossa käyvän
jonkunverran paremmaksi, ja toivoin ennen pitkää perinpohjin taudista
kostuvani ja voivani taas astua palvelukseen. Olavinpojalta olin
kuullut kenraalimajuri Taupadelin joutuneen Wittenweyerin tappelussa
vangiksi, mutta että oli monta, jotka kuulivat kenraalimajurin
luvanneen vänrikin valtakirjan minulle. Olavinpoika oli itse eversti
Gordonin suosiossa ja eversti oli luvannut viivykkeittä antaa minulle
sen palkkion, jonka hyvin olin ansainnut, mutta kuume, jonka
Wittenweyerin taistelun jälkeisenä yönä olin saanut, ei ottanut vaan
hellittääkseen.
Eräänä päivänä, kun ilma oli lämmin ja kirkas, teki minun mieli lähteä
lyhyelle ratsastusretkelle Olavinpojan kanssa. Hevoseni, jota ystäväni
pitkällisen poissaoloni aikana oli huolellisesti hoitanut, tunsi vielä
minut ja hirnahti iloisesti, kun näki minun lähestyvän, mutta juuri kun
tuli kiivetä selkään, rupesi minua niin raukasemaan, ettei auttanut
muu, kuin kääntyä takaisin.
Iltasella kuulin Olavinpojan puhuvan välskärin kanssa porstuvassa ja
muun muassa kysyvän, kuinka oikeastaan oli laitani ja milloinka hän
arveli minun tulevan taas ihan terveeksi. -- "Hänen elämänsä lähenee
loppuaan", välskäri vastasi. "Ylenluonnolliset ponnistukset ja sodan
rasitukset ovat olleet hänelle surmaniskuna. Hänen elämänlankaansa
saatettanee vielä venyttää parin vuoden mittaan, jos hän luopuu
sotapalveluksesta ja paneutuu rauhaan. Häntä vaivaa parantumaton,
hivuttava kuume ja on hänen kaikissa tapauksissa ottaminen ero.
Ilmoittakaa se hänelle hellävaraan -- minun on surko nuorta miestä,
sillä hänellä ei näy itsellään olevan siitä aavistustakaan."
Enkä todellakaan sitä aavistanut. Olin elänyt siinä vahvassa uskossa,
että moniaan viikon perästä olisin terve ja entisissä voimissani.
"_Sellaisenko_ lopun olinkin määrätty saamaan?" lausuin katkeran
alakuloisesti; "pois siinä tapauksessa kaikki kunnian ja maineen
unelmat, pois hevoset ja miekat. Onneton kohtalo on seurannut minua
nuoruudestani pitäen -- sitä vastaan ei käy inttäminen."
Olavinpoika tuli vasta myöhään illalla tuoden sen tiedon, että koko
sotaväki oli seuraavana päivänä puolenpäivän tienoossa lähtevä
liikkeelle. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että minä saisin matkata
kuormavankkureissa. -- "Minä en lähde mukaan", sanoin Olavinpojalle. --
"Et lähde mukaan?" toisti hän oudoksuen, "mihin aiot sitte ryhtyä?" --
"Minä lähden kotia", vastasin, "kotia iällisten vanhempaini tykö,
joidenka luota häpeällä ja tahratuin mainein karkasin, tahdon astua
heidän eteensä kaikessa viheliäisyydessäni ja antaa ihmisten
kaupungissa osottaa minua sormellansa, sen tähden, että lähdin kotoa
heittiönä ja palaan takaisin kerjäläisenä." -- "Ei niin, veljeni",
sanoi Olavinpoika, "älä riitele Jumalalasi vastaan, sillä kuka on
tietänyt hänen mielensä ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Taivu
hänen tahtonsa alle ja usko itsesi hänen haltuunsa. Sisällinen ääni
minulle kuiskaa, että sinä olet vielä häntä kiittävä." Minä ravistin
päätäni ja pyysin häntä vaan toimittamaan, että eversti myöntäisi
minulle eron jo huomenna. "Sinulla on siis tosi mielessä?" kysyi hän
surunvoittoisesti. -- "Niin, tosi minulla on mielessä", sanoin; "kuulin
kaikki, mitä välskäri sinulle puhui. Huomenna erotaan."
Olavinpoika meni varhain seuraavana aamuna everstiltä anomaan minulle
eroa virasta. Todistuksen kävin itse noutamassa, ja eversti ojensi
mulle ystävällisesti kättä lausuen, että hänen oli epämieluista
laskea minua; sitäpaitsi maksoi hän mulle täyden palkan niinkuin
lomattomastakin palveluksesta, ja toivotti Jumalan siunausta matkalle.
Tultuani takaisin asuntoomme tarjoutui Olavinpoika ostamaan hevoseni.
"Se on uskollinen, oiva elukka", hän sanoi, "ja minä hoidan sitä hyvin
ja pidän sitä sinun muistonasi." Tiesin hänen hakevan vain syytä,
antaaksensa minulle matkarahoja, sillä hevonen, jonka hän Nördlingenin
tappelun jälkeen itse oli minulle antanut, oli oikeittain hänen omansa,
mutta en tahtonut hämmentää hänen iloansa ja suostuin siis kauppaan.
Hän ojensi minulle suuren pussillisen tukaattia, mutta sitä en ottanut
vastaan, pyysin häneltä vain pienempää summaa. Sen sijaan sain
pikkuisen pötkön, johon oletin hänen säälineen muutaman taalerin pientä
rahaa. Otin sitten keppini ja pienen kantamukseni ja Olavinpojan kanssa
kahden astua tapasimme läpi leirin.
Rykmentit olivat lähtökunnossa ja jo riveihin järjestetyt. Kulkiessani
rakuunoiden ohi näin jokaisella hatussa viheriän oksan, he kajahuttivat
minulle ystävällisen jäähyväishuudon, johon minä vastasin. Vaikeinta
minusta oli nähdä ratsuani, jota Olavinpojan ratsupalvelija piteli
marhaimista -- minun täytyi kääntyä toisaanne päin salatakseni
kyyneliäni. Tultuamme jonkun matkaa leiriltä sanoimme toinen
toisillemme hyvästi. Samalla antoi Olavinpoika minulle pienen raamatun,
jota hän itse oli ahkeraan käyttänyt. Kiitin häntä kaikesta rakkaudesta
ja uskollisuudesta, jota hän oli minua kohtaan osottanut, olletikin nyt
viime aikana. Hän syleili ja suuteli minua ja sanoi, että jos emme
toisiamme enää täällä maailmassa kohtaakaan, niin hän toivoi varmaan,
että me saisimme nähdä toisemme taivaassa; sitten astui hän
riennätellen takaisin leiriin. Taakseni vilkasematta astuskelin
verkalleen ylängön harjua kohden, jonka poikki matkani kulki. Ylängön
laella en kuitenkaan malttanut olla seisahtamatta ja katsahtamatta
vielä kerran taakseni. Sotaväki lähti juuri liikkeelle, ratsastajia
kirmaili edestakaisin, rummut pärisivät, torvet räikyivät, liput
hulmusivat, ja mahtipontevilla halloohuudoilla ja soiton helinällä
marssi rykmentti toisensa perään pois, riemulaukauksia lasketellen.
-- "Mitäpä tämä enää sinua liikuttaa?" sanoin itsekseni, "sinun retkesi
on kumminkin pisin", käännyin pois ja lähdin matkaani.
Kahdeskymmenesensimmäinen luku.
Kirje. Jatkoa ja loppu.
Rauhoitu jo sieluni,
Seuraan tahtoa Herrani.
_Kansanlaulu_.
Käveltyäni tuntikausia metsässä valtasi minut väsymys ihan kokonaan;
myöskin tunsin ankaria pistoksia rinnassani ja hengitys kävi lyhyeksi
ja vaikeaksi. Vähän tointuakseni ja vetäitäkseni suojaan auringosta,
joka paahtoi kuumasti, vaikka kevät oli vasta alullaan, kävin
pitkäkseni pyökin juurelle, joka tarjosi vilpoisata siimestä. Siinä
levätessäni otin käsille Olavinpojalta saamani rahakäärön laskeakseni,
pitkällekö matkarahojani suunnilleen riittäisi. Siinä tulin näkemään,
että uskollinen ystäväni oli turvautunut pieneen viekkauteen
varustaakseni minut rahoilla ei ainoastaan välttämättömimpiä, vaan
lukuisia muita tarpeitakin varten: otaksumaini pienten rahain sijasta
vieri kääröstä esiin pelkkiä kiiltäviä tukaattia ja niitä oli paljon
enemmän, kuin mitä hevosesta olisin ansainnut saada. Tämä ystävyys
minua sekä nöyrrytti että liikutti, ja otin povitaskustani esille
pienen raamatun, jonka häh omakätisesti minulle oli antanut. Pideltyäni
sitä vähän aikaa kädessäni, tein niinkuin taikauskoisten ihmisten on
tapana: aukasin umpimähkään kirjan, ottaakseni ensimmäisen lauseen,
johon katseeni kiintyisi ja sovelluttaakseni sen sitte itseeni. Herran
armollisella johdolla aukesi mulle Joosuan kirjan seitsemäs luku, jossa
kerrotaan Israelin lasten häviöstä tappelussa Ain kansaa vastaan,
jolloin "kansan sydän suli ja tuli niinkuin vedeksi", ja kuinka Herra
Joosuan kautta ilmoittaa heille syyn tähän onnettomuuteen. Katseeni
osui juuri kolmanteentoista värsyyn, jossa sanotaan: "Niin sanoo Herra
Israelin Jumala: _Kirous on sinun keskelläsi, Israel, sentähden et sinä
ole seisovainen vihamiestesi edessä, siihen asti kuin te sen kirouksen
siirrätte pois teidän seastanne_."
Yllämainitut sanat antoivat minulle paljo ajatuksen aihetta. Olihan
minun täytynyt jo viisi vuotta takaperin itselleni tunnustaa, että
kirous lepäsi päälläni, että onneton kohtalo seuraili minua ja asettui
alati poikkitelasin tielleni. Kuinkapas olinkaan ponnistanut
saavuttaakseni onnea ja mainetta! Olinhan taistellut miehen tavalla,
panemalla alttiiksi sekä henkeni että vereni halutun päämääräni
saavuttamiseksi! Olihan onni useasti ollut jo niin sanoakseni käsissäni
ja kuitenkin oli se joka kerta suoltautunut tiehensä.
Ajattelin Olavinpoikaa -- mitenkä tykkänään toisin hänen oli käynyt! Ei
hän ollut enempi minua, kun hän köyhänä maalaispoikana saapui
rykmenttiin ja makasi minun kanssani samassa asunnossa Nyrnbergin
lähitienoilta! Ei hän ollut urhoollisemmin taistellut kuin minäkään! Ei
hänellä ollut loistavampia toiveita kuin minullakaan! Ja kuitenkin hän
lähti nyt terveenä uusille urostöille sillä välin kuin minä,
kestettyäni kaikki rasitukset ja sodan vaarat, retkeilin kotia --
rutiköyhänä ja sairaana ja ainoastaan ennenaikainen maineeton kuolema
silmieni edessä. Miksi oli siunaus seurannut häntä ja kirous alati
painanut minua?
Silloin täytti henkinen valo yhtäkkiä sieluni, suomut putosivat
silmiltäni -- eroavaisuutta oli meissä, minun ja hänen välillään:
hänellä oli perintönään isänsä siunaus, ja vanhan äitinsä rukoukset ja
anomukset olivat valmistaneet hänelle tietä. Minä olin polkenut
jalkojeni alle käskyn, jota hän oli uskollisesti pitänyt, käskyn:
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi." Herra oli ollut tuomarina välillämme:
Olavinpojassa hän oli toteuttanut lupauksensa: "Että menestyisit ja
kauan eläisit maan päällä"; minua hän oli antanut onnettomuuden seurata
ja aikaisin pannut elämälleni rajan. "Sinä olet tottelematon poika,
sinun hartioillasi ei lepää isän eikä äidin siunausta, siinä se kirous,
joka sinussa on!" näin puhui valtavalla äänellä heräävä omatuntoni.