olivat tulleet aivan lähelle meitä, näimme lipunkantajan kaatuvan, ja
eräs keisarin sotureista -- niitä oli näet hyvin monta riviemme
keskellä -- sivalsi hänen kädestänsä lipun, pitäen voitoniloisena sitä
korkealla. Kun jotkut ruotsalaisista keräytyivät yhteen ja kovasti
huutaen koettivat väkirynnäköllä anastaa häneltä lippua, niin hän
käänsi äkkiä ratsunsa ympäri ja alkoi paeta lipun kera omien
joukkojensa keskuuteen. Se hänelle onnistuikin, ja keisarillinen joukko
kulki ihan meidän ylänkömme ohitse meitä näennäisesti huomaamatta.
Väristys viilsi läpi ruumiini: nyt oli hetki tullut, nyt saatoin tehdä
urostyön, josta minulle oli tuleva kunniaa ja joka oli saattava kaikki
minua ihmettelemään. Olavinpoika istui kankeana kuin kuva satulassaan,
ja antoi tyynesti hevosensa pureskella kauroja kaulaan köytetystä
pussista.
Niinkuin olin vartonut töytäsi joukko keisarin sotaväkeä päistikkaa
ylänköämme kohti. Samalla hetkellä kun he tulivat suoraan eteemme,
höllitin marhaimia -- aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta kannusti
Olavinpoikakin ratsuansa, ja ennenkun toverimme tiesivät asiasta
mitään, olimme jo keskellä vihollisjoukkoa. Olavinpoika antoi
lipunraastajalle semmoisen kolahuksen päähän, että mies horjahti, ja
minä kurotin samassa käteni siepatakseni lipputangon, kun näin
vihollisen kohottavan miekkaansa halkaistaksensa takaapäin
Olavinpojalta pään. Tuokion aikaa -- mutta ainoastaan tuokion --
kiusasi minua halu jättää Olavinpoika oman onnensa nojaan
saavuttaakseni itse tuon halutun palkkion, mutta salaman nopeudella
muistin kaiken sen rakkauden, jota hän aina ja kaikissa kohdin oli
minua kohtaan osottanut ja se sai minut antamaan hyökkääjälle
surmaniskun. Kaksi muuta ratsumiestä alkoi nyt ahdistella minua: toinen
laukasi pistoolinsa minua kohti, josta tunsin äkkinäistä kipua
rinnassani, toinen pisti kuoliaaksi hevoseni, niin että se yhdessä
minun kanssani vierähti maahan.
Ennenkuin pääsin irralle hevosestani ja taas pystyyn oli jo kaikki
lopussa. Toverimme olivat hyökänneet vihollisten päälle ja ajaneet
heidät pakoon. Olavinpoika seisoi yksin vieressäni, pyytäen tarmonsa
perään kiskoa minua hevosen alta pois. Hänen kasvonsa olivat verissä ja
maassa hänen vierellään oli lippu, jonka hän oli riistänyt viholliselta
takaisin.
Tätä nähdessäni en voinut pidättää itkuani. Luullen minun surevan
ratsuni häviötä, Olavinpoika lohdutteli minua sanoen: "Rauhoitu, veli.
Minulla on paitsi tätä toinenkin hevonen, jonka annan sulle, kunhan
tulemme takaisin rykmenttiimme. Vähät muusta -- lippu on pelastettu, ja
vaikka Jumala onkin vetänyt kätensä pois meiltä, sillä miehemme ovat
joko kaatuneet tahi paossa, niin tahdomme häntä kuitenkin kiittää."
Olavinpoika löyhensi rintavarustani, ja silloin huomasimme, että luoti
oli sattunut juuri sydämen kohdalle ja tunkeutunut nahkavarukseen asti.
Töytäys oli synnyttänyt kivun, jota tunsin pistoolin lauetessa, mutta
haavoittunut en ollut.
Olin lähenemässä epätoivon parrasta: hevoseni oli kuollut, toinen
jalkani pudotessa pahasti rutistunut ja vihollinen odotettavissa minä
hetkenä hyvänsä. Kehotin Olavinpoikaa pakenemaan, koska en pitänyt
lukua elämästä, jossa kova onni minua niin itsepintaisesti seuraili.
Sitä hän ei ottanut kuultaviinsakaan; irroitettuansa tangosta lipun,
jonka hän kääri ympärilleen, hän nosti minut etupuolelleen ratsunsa
selkään ja ajoi täyttä neliä pois vaaranpaikalta. Pääsimme onnellisesti
vihollistemme kynsistä, vietimme yön erään talonpojan asunnossa, joka
henkensä uhalla salasi meitä kuleksivilta keisarin joukoilta ja
virkisti meitä runsaasti ruoalla sekä juomalla -- pelkästä
kiitollisuudesta Olavinpoikaa kohtaan, joka kerran oli karkottanut
hänen talostaan joukon saaliinahnaita sotarosvoja. Seuraavana päivänä
saavutimme armeijan, joka tappionsa jälkeen taas oli kerännyt vähät
voimansa yhteen niin hyvin kuin oli ollut mahdollista. Eloonjääneet
olivat sentään peräti alakuloiset ja heidän mielensä tykkänään lamassa.
Kun yhdyimme heidän kanssaan ja eversti näki Olavinpojan, virkkoi hän:
"Jumalan kiitos, että hengissä pelastuit ja että silmäni vielä kerran
näkevät suoran ruotsalaisen soturin. Mutta poikani, lippumme on
menetetty, lippumme, jonka hänen majesteettinsa kuningatar omakätisesti
antoi meille Kalmarissa, kun astuimme laivoihin retketäksemme tähän
turmiolliseen sotaan. Kuinka saatamme astua kuninkaallisen
valtiattaremme eteen, kun täältä kerran palaamme? Voi että minun vielä
tuli elämässäni kokea moista häpeää!"
"Olkaa hyvillä mielin, herra eversti", vastasi Olavinpoika, "ei ole
asiat niin pahoin päin kuin luulette. Ja kuningattaremme on ommellut
hyvän vaalilauseen lippuumme: 'Jumala kanssamme', ja Jumala on
tosiaankin ollut minun ja toverini kanssa, joten onnistuimme saamaan
takaisin menetetyn arvaamattoman kalleutemme." Näin sanoen kehitti hän
lipun vyötäröiltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä. Nähtyään
rakkaan lippunsa eversti juoksi Olavinpojan tykö, tempasi lipun hänen
kädestään, painoi sitä suudellen rintaansa vasten ja huudahti:
"Vänrikki Eerikinpoika, joka sitä kantoi, on kuollut -- en tiedä kuka
olisi ansiokkaampi tästedes sitä kantamaan ja kuka uskollisemmin sitä
puolustaisi kuin sinä Olavinpoika: _Onnea vaan, herra vänrikki_!"
Olavinpoika vastasi: "Minulla on täällä saksalainen toveri, joka on
uskaltanut henkensä ja verensä yhtä paljon kuin minäkin lippua
pelastaissamme." Eversti käski nyt kertoa tapauksen juurtajaksain ja
kääntyi sitte minun puoleeni lausuen: "Sinä olet kunnon soturi,
poikani, ja jos edelleenkin käyttäydyt yhtä miehevästi, et kauan ole
seisova rintamassa alhaisena sotamiehenä, mutta tällä kertaa sotaonni
on vähemmin suosinut sinua kuin Olavinpoikaa, ja asian täytyy nyt jäädä
silleen kuin olen sanonut."
Yhdeksästoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Tuskin olen alkanut
Jo on halu haihtunut.
_Vanha kansanlaulu_.
Jumalalle ja koko maailmalle vihoissani antauduin nyt hillittömämmin
kuin koskaan ennen koko olennollani hurjaan sotilaselämään. Kun minulla
oli rahaa, vietin päivät noppapelissä ja yöt viinituopin ääressä
muonakauppiaan luona, ja siksi yltäkylläisyyttä aina seurasi suuri
puute. Välimmiten olin silmittömästi kyllästynyt koko sotaan, kun
minulla kuitenkaan ei ollut onnea, välimmiten koetin kunnianhimoni
kannustamana panna kaiken tarmoni liikkeelle, että viimein edes
kunnialla ja kiitoksella palkittuna olisin saattanut näyttäytyä teille.
Väliin jätin toverit röyhkeilevässä vallattomuudessa kauas jälkeeni,
väliin jouduin niin synkkämieliseksi, että kartoin jok'ainoata ihmistä.
Olavinpoika teki usein minulle ystävällisiä muistutuksia, mutta se oli
kaikki tuuleen puhuttua, ja missä vain kävi päinsä, kartoin hänen
seuraansa, vaikka sydämessäni tunsin vetämystä hänen puoleensa. Olin
nimittäin tullut huomaamaan, että hän oli ainoa, jolla oli rehelliset
tarkotukset minua kohtaan -- toiset saattoivat tosin mielistellä ja
kehuskella minua silmäini edessä, mutta takanapäin puhuivat he pahaa ja
halveksivat minua ja olisivat kernaammin olleet valmiit minua kaatamaan
kuin auttamaan.
Mutta taivaallinen ystävä, joka silminnähtävästi oli asettanut
Olavinpojan rinnalleni parannussaarnaajaksi, ei heti päästänyt minua,
vaan osotti kolmannen kerran erityisen nöyrryttävällä tavalla, että
onnettomuus seuraa jumalattomia, joskin he luulevat jo tavottaneensa
onnen käteensä. Niinä sotavuosina jolloin minäkin olin mukana, tulin
samonneeksi melkein koko Saksanmaan ristin rastin, milloin minkin
sotapäällikön johdolla. Nyt oli rykmenttimme Weimarin herttuan
ylipäällikkyyden alla. Elokuun 9 p:nä 1638 oleskelimme Breisgaussa
Wittenweyer-kylän seuduilla vastapäätä keisarin väkeä ja baijerilaisia,
joita Juhana von Götz ja Saveliin herttua johtivat. Päivää ennen, joka
oli sunnuntai, olimme Briesenheimin kylän lähettyvillä äkkiarvaamatta
karanneet erään keisarin ratsuväenpatrullin niskaan, ottaneet vangiksi
luutnantin ja kahdeksan hevosmiestä ja ajaneet jälellä olevia takaa
ihan keisarin armeijan etuvartiolle saakka, josta urotyöstä herttua
meitä kiitti.
Herttua määräsi että seuraavana aamuna varhain pidettäisiin
jumalanpalvelus saarnan kanssa, joka eilispäivänä päällekarkauksen
tähden oli jäänyt pitämättä. Jumalanpalveluksen päätyttyä saimme
ainoastaan häthätää virkistää itsiämme ruoalla ja juomalla ja sitte
täytyi taas nousta ratsaille. Sotahuutomme oli tälläkin kertaa: "Jumala
kanssamme", tai kuten muukalainen sotaväki, joka ei osannut ruotsia
eikä saksaa, sanoi: "Immanuel." Vihollisen sotahuuto oli:
"Ferdinandus."
Jo tappelun alussa karkasi keisarin ja baijerilaisten paras väki,
kyrassierit, oikean sivustamme kimppuun, jota kenraalimajuri Taupadel
johti, ja ajoi sen takaisin. Peräännyimme aluksi vain askel askelelta,
mutta sittemmin yhä nopeammin ja nopeammin mikäli keisarin väki uudisti
rynnäkkönsä yhä suuremmalla kiivaudella; rykmentit joutuivat tappelun
aikana hajalle ja lopulta pyrkivät kaikki saavuttamaan jälkijoukkoa
mahdollisimman sukkelaan. Pakoa tehdessämme tulimme leveälle ja
syvälle, jyrkkä- ja liederantaiselle joelle, joka siinä kohdin laskee
Reinjokeen, ja jonka edellisen päivän ankara ukkossade oli nostanut
korkealle yli äyräittensä. Virran yli johti kivisilta ja sillan tämän
puolisessa päässä kohosi luja vanha torni, johon ruotsalaiset olivat
sijoittaneet osaston ranskalaista jalkaväkeä. Nähtyänsä pakolaisten
lähestyvän siltaa, ranskalaiset hyökkäsivät tornista ja olivat
ensimmäisiä pakenemaan sillan yli toiselle puolen jokea. Oli selvää
että jos vihollinen häiriintymättä olisi saanut anastaa valtaansa
tornin ja kulkea sillan yli, niin se olisi voinut saattaa meidän väelle
arvaamatonta vahinkoa ja estää eteenpäin kulkua, vaikka meidän olisi
onnistunutkin jälkijoukossa kokoontua yhteen. Huomattuansa tornin
olevan tyhjänä, kenraalimajuri Taupadel haukkui pahan päiväisesti
kehnoja ranskalaisia, pidätti ratsuansa ja huusi pakeneville
joukkokunnille: "Torni on miehitettävä ja puolustettava aina viimeiseen
henkäykseen saakka; muussa tapauksessa en astu askeltakaan etemmäksi,
vaan seison tässä paikoillani, maksakoon se minulle vaikka hengen."
Olavinpoika ja minä, -- edellisellä oli monta veristä haavaa ja hänen
voimansa olivat niin vähissä, että hän hädin tuskin kesti satulassa --
satuimme olemaan kenraalia lähinnä.
"Sven Olavinpoika", huusi kenraalimajuri, "te olette uljas mies,
ottakaa kaksikymmentä miestä mukaanne, hyökätkää torniin ja puolustakaa
sitä Jumalan tähden kunnes väki uudelleen ehtii jälkijoukossa yhtyä,
muuten Jumal'avita on kaikki hukassa!"
"Se on tapahtuva, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika. "Pian,
toverit, kuka seuraa minua?" huusi hän yrittäen kiipeemään alas
ratsailta. Mutta kun kenraalimajuri näki, että hän oli haavoittunut ja
verenvuodon tähden tuskin pysyi pystyssä, niin hän huudahti: "Ei, ei,
vänrikki, ei se käy laatuun, te olette liian heikko, toimittakaa
itsenne täältä pois, muuten jää herttua yhtä hyvää soturia vaille."
Sekasorto ja tungos tuli yhä rajummaksi, keisarin armeijan sotahuuto:
"Ferdinandus, Ferdinandus", kaikui yhä lähempää, ja kenraalimajuri
huusi: "Jollei täällä ole upseeria, joka ottaa tornia puolustaakseen,
teen sen itse!"
"Teidän luvallanne, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika, "se ei
käy päinsä. Jollei upseeriakaan olisi, esittäisin ystävääni tässä,
Valentinus Gastia, ja minä takaan kunniasanallani, ettei koko
sotajoukossa löydy miestä, joka paremmin tekisi tehtävänsä, jos kohta
hän ei olekaan muuta kuin alhainen sotamies."
"Haa, sinäkö siinä, rakuuna?" sanoi kenraalimajuri, "näin sinun eilen
urhoollisesti tappelevan, kun karkasimme ratsuväkipatrullin niskaan.
Tottakai sinun tekee mieli upseeriksi? Katsos tuota tornia! Puolusta
sitä puolen tuntia vain, että väki ennättää kokoontua, ja sinä olet
kunniani kautta huomenna oleva vänrikki. Kolmekymmentä taaleria
kullekin sotamiehelle, joka seuraa mukana! Totelkaa tuota miestä
niinkuin minua itseäni!"
Kaksikymmentä miestä meikäläisten joukosta oli hetikohta valmiina
seuraamaan kehotusta; kiipesimme sukkelasti alas ratsailta,
juoksimme tornin sisään ja suljimme portin, riensimme sitten portaita
ylös, viskasimme hatut päästämme ja työnsimme muskettimme ulos
ampumarei'istä, valmiina heti laukaisemaan. Näin meidän väkemme
kiiruhtavan pois ja Olavinpojan vielä kerran viittaavan kädellänsä
minulle jäähyväisiksi.
Tunsin voimani tuhatkertaisesti vahventuneen ja olin vähältä kajahuttaa
riemuhuudon, kuullessani keisarin joukkojen lähestyvän torvensoitolla.
Nythän se hetki oli tullut, jota kaikki pyrintöni olivat tähdänneet,
otollinen hetki maineen ja kunnian saavuttamiselle, ja minä huusin:
"Jumala kanssamme, toverit, nyt on ratkaisu käsissä! Kunnia ja elämä
tahi rehellinen kuolo!" "Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!"
huusivat kaikki yhdestä suusta, sillä he näkivät ilmeisesti, että pako
ei tässä voinut tulla kysymykseenkään.
Samassa tuokiossa ryntäsi keisarin väki esiin. Nähtyänsä portin olevan
lukossa, tornin miehitettynä ja uhkaavien musketinkitojen ammottavan
ampuma-aukoista, huusi ratsumestari: "Kuulkaas sen veijarit! Armo ja
kunniallinen lähtö on teille tarjona, jos heti ryömitte esiin
loukostanne ja aukaisette portin. Mutta se tehkää pian, muuten tulette,
jokainen maistamaan säilänterää." -- "Ja me", huusin minä, "tarjoomme
teille ruutia, luotia ja miekan tutkaimia! Toverit, antakaa tulta!" --
Kaksikymmentä muskettia laukesi yhdellä haavaa ja ratsumestari sekä
joitakuita etummaisista suistui kuolleena maahan. Mutta siinä tuokiossa
irrottivat muutamat lähinnä olevista kirveensä satulan sakarasta ja
hyökkäsivät sillalle porttia särkemään. Meidän täytyi rientää alas
estämään heitä siitä, mutta päästyämme paraiksi portaiden aliseen
päähän, kaatua rojahtivat molemmat portinpuolikkaat valtavalla
ryskeellä meitä kohden. Laskimme vielä yhden laukaiseman pyssyistämme,
mutta sitte muuttui tappelu jo käsikärhämäksi: mies taisteli miestä
vastaan ensin miekoilla ja musketin perillä ja sitten kun viholliset
entistä kiihkeämmin rynnäköivät, emmekä me mielineet peräytyä, --
tikareilla, nyrkeillä ja hampailla. Itsekukin kävi vihollisensa
miehustaan kiinni ja jollei onnistunut saamaan tätä hengiltä, koetti
ainakin nostaa taistelukumppaninsa ylös ilmaan ja syöstä jokeen; väliin
sattuivat molemmat vierähtämään veteen ja menivät pohjaan. Tappelun
jälkeisenä päivänä löydettiin useita, jotka vielä kuollessaankin
pitivät lujasti kiinni toinen toisistaan.
Tappelun kuumimmillaan ollessa nousi taas hirvittävä rajuilma -- taivas
oli mustanaan pilvistä, vasamia sinkoili ristittäin ja ukkosen jyrinä
oli niin kovaa, että maa vapisi. Mutta mitä hurjemmin luonnonvoimat
raivosivat, sitä kiivaammaksi yltyi taistelunhalu minussa -- hakkailin
ja pistin huikeasti ympärilleni äkkäämättä, että tovereistani enemmät
kuin puolet olivat jo kaatuneet.
Hurjaa ottelua oli kestänyt jo melkoisen aikaa, mutta ei yksikään
joukostamme vielä ollut peräytynyt edes tuumankaan vertaa; silloin
kaatui korpraali viereltäni kuolettavasti haavoitettuna jalkojeni
juureen. Yrittäessäni auttaa häntä seisaalle, sanoi hän: "Kirjuri, te
saatte kyllä vänrikin valtakirjanne paratiisissa; ottakaa minut sitte
korpraaliksenne -- minä menen jo ennakolta tilaamaan teille
kortteeria." Näin sanoen viittasi hän kädellään kroaattilaisjoukkoon,
joka hiljakseen oli hiipinyt yli tulvivan joen karatakseen meidän
selkäämme. "Sitä saatat yhtä hyvin tilata helvetissä", huusin
jumalattomalla röyhkeydellä ja iskin samassa keisarin sotamiestä
miekallani kypäriin, niin että miekka sinkosi kädestäni tuhansina
sirpaleina. Kuulin kuolevan korpraalin rukoilevan:
"Mua uskoon vahvaan auta,
O Jeesus Herrani,
Sun kovan kuolos kautta
Sä korjaa sieluni!
Mä turvaan sananasi,
Kun tulee lähtöni;
Vie sielun' huostahasi
Taivaasen iloosi! Amen."
Muudan keisarin soturi oli sillä välin astunut jalallaan hänen
ryntäilleen, antaaksensa hänelle armoniskun, mutta kuultuansa hänen
rukoilevan, hillitsi hän itseänsä siksi, kuin kuoleva oli sanonut
"amen", mutta samassa tuokiossa lävisti hän miekallaan korpraalin
sydämen.
Nyt olivat kroaatit ehtineet luoksemme, ja he tekivät leikistä pikaisen
lopun. Emme uskaltaneet kääntyä heitä vastaan, meillä kun oli täysi
tekeminen vihollisistamme edessämmekin, -- ja he ampuivat meistä yhden
toisensa perään kuoliaaksi, kunnes minä yksin olin jälellä. Muskettini
kun oli rikottu ja miekkani palasina, käännyin ympäri ja hyökkäsin
torniin, jonka seinällä olin nähnyt pertuskan riippumassa,
puolustautuakseni tällä aseella toverieni lailla viimeiseen
verenpisaraan. Keisarin väki seurasi kintereilläni ja muudan heistä
huusi: "Jokos nyt tahdot antautua, mies?" -- Ääni tuntui minusta
tutulta -- katsahdin taakseni ja näin edessäni konnan, joka nimitti
itseänsä kapteeni Paradeiseriksi.
"Jumalan kiitos, että olen saanut elää tähän päivään asti --
jommankumman meistä täytyy nyt kuolla", huusin temmaten pertuskan
seinältä, mutta ennen kun pääsin veriviholliseni luo, oli joku toinen
saanut kolautetuksi minua pyssynperällä päähän, niin että horjahdin ja
kaaduin. Tuokiossa hyökkäsi Paradeiser toverinensa päälleni ja he
ryöstivät minut putipuhtaaksi. Lopuksi raastoivat he vaatteet päältäni
ettei jäänyt muuta kuin paita, nostivat ylös ja heittivät minut
rintasuojan yli veteen, luullen minua kaiketi kuolleeksi.
Kylmässä vedessä toinnuin jälleen tajuntaan, mutta peläten keisarin
sotaväkeä, joka vielä piti tornia vallassaan, en uskaltanut nousta
vedestä, vaan tartuin virran yli riippuvaan pajunoksaan, niin että aika
ajoin saatoin nostaa päätäni vedestä hengittääkseni ilmaa. Toivoin että
viholliset, saatuaan sillan haltuunsa, lähtisivät eteenpäin, mutta sitä
he eivät tehneet, vaan näyttivät seisovan neuvottomina ja silmäilevän
yksivakain, tutkistelevin katsein joen vasemmalla puolen olevaa
tasankoa. En käsittänyt syytä tähän heidän kummalliseen menettelyynsä,
mutta pian sainkin selityksen: ruotsalaisten sotahuuto: "Jumala
kanssamme! Immanuel!" kuului nyt selkeästi ja yhä kovemmin ja kovemmin
siltä puolen virtaa.
Sillä välin näet kun oikean sivustamme jo heti alussa oli täytynyt
peräytyä, olivat eversti Rosa ja Nassaun kreivi torjuneet keisarin väen
oikean sivustan tekemän rynnäkön. Herttua Bernhard, joka komensi
keskustaa, oli johtanut luokseen oikean sivustamme, joka jälkijoukossa
oli päässyt kokoontumaan ja järjestymään, ja voitokkaasti ajanut
vihollisen vaalipaikalta. Keisarin sotaväki lähti samassa aukiolle
päin, missä tappelu jälleen oli leimahtanut, mutta jätti melkoisen
joukon tornin puolustukseksi, jonka tähden en vielä uskaltanut nousta
vedestä.
Kun ruotsalaiset vihdoin olivat voittaneet ja heidän virrenveisuunsa --
he veisasivat virttä 152: Jumala ompi linnamme -- kajahti sillan
korvalla hääriväin vihollisten korviin, alkoivat kroaatit tehdä lähtöä.
Minä sain siitä uutta rohkeutta ja toivoin ennen pitkää pelastuvani
tukalasta asemastani; -- oli jo ilta, ja uupunut kun olin, jaksoin
hädin tuskin vaan pidellä kiinni oksasta. Pahaksi onneksi sattuivat
muutamat lähtöä tekevistä kroaateista huomaamaan minut ja vetivät oitis
maalle. Piestyänsä minut vähiin henkiin aikoi muudan heistä lävistää
miekallaan rintani, jota terä jo kosketteli, mutta toinen joukosta
huusi: "Seis! hän on upseeri, minä näin hänen johtavan taistelua tänään
tornissa; saakoon hän armon, hänen vapaaksipääsöstään voi kiristää aimo
lunnaat." He sitoivat minut niin märkänä ja alastomana kuin olin
hevosen selkään ja kuljettivat, täyttä laukkaa ajaen, minut mukanaan.
Kahdeskymmenes luku.
Kirje. Jatkoa.
Pian oi, pian oi,
Mainen loisto haihtua voi!
Ruusun väri, purppuran,
Puna posken hehkuvan --
Kuihtua ne kohta voi.
Pian oi!
_Kansanlaulu_.
Ratsastimme kaiken yötä pysähtymättä. Rajuilman jälkeen muuttui ilma
kolkoksi, joka tuntui minusta äärettömän kiusalliselta, oltuani
suurimman osan päivää vedessä ja kun ruumiini verhona ei ollut muuta
kuin märkä paita. Väliin oli minun niin vilu että hampaat kalisivat,
väliin tuntui niinkuin tuli olisi palanut suonissani, enkä muuta
luullut kuin että viimeinen hetkeni oli tullut.
Sama kroaattilainen, joka äskenkin oli pelastanut henkeni, armahti
minua vihdoin, tarjoten tilkan vettä sillä sammuttaakseni polttavaa
janoani. Niin ikään hän lupasi hankkia joitakuita ryöstetyitä
vaatekappaleitani takaisin. Hän ratsasti toveriensa luo, jotka olivat
jonkun matkaa jälellä päin, mutta palasi kohta tyhjin toimin takaisin.
Ainoa minkä hän tullessansa toi, oli paperiin kääritty luoti, sekä
terveiset vaatteeni anastajalta, luultavasti Paradeiserilta, että "hän
oli sen löytänyt kapineitteni joukosta ja että minun olisi viisainta
ajaa se pääni lävitse, niin kerrassaan olisin vapaa kaikista
kärsimyksistä." -- Se oli sama luoti, jonka Olavinpoika Nördlingenin
tappelun jälkeen löysi haarniskastani, ja jota senvuoksi säilytin
muistona. Huolimatta siitä että olin sairas ja että alinomaa kärsin
kuumetta, kulettivat he minua mukanansa Breisachiin yhdessä muutamien
muittenkin meidän miesten kanssa, joita olivat tappelussa vanginneet.
Rakkaat vanhemmat! Sitä tuskaa ja hätää, jota täällä kärsin, ei voi
sanoin kuvata. Ajattelin silloin usein Jerusalemin hävityshistoriaa,
jota kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuuden päivästä joka vuosi
luettiin Sommerhausenin kirkossa. Kaikkia julmuuksia, joita samaisen
kertomuksen mukaan tapahtui Jerusalemissa, harjoitettiin
Breisachissakin, ja minä olin itse osallisena kaikkein pahimmassa. --
Olihan Vapahtajani jo vuosikausia minullekin huutanut: "Jos sinäkin
tietäisit, vieläpä tänä sinun päivänäsi, mitä sinun rauhaasi sopii,
niin sinä toisin ajattelisit", -- mutta se oli kätkettynä silmieni
edestä vielä nytkin, kunnes en enää saanut itseltäni salatuksi, että
hänen tuomionsa minun suhteeni alkoivat käydä toteen.
Tullessamme oli muonavarasto jo linnassa huvennut varsin vähiin sen
johdosta, että ruotsalaiset pitemmän aikaa olivat ehkäisseet tuonnin
linnaan kokonaan. Meidät vangit -- lukumme nousi viiteenkymmeneen
hyvinkin -- vietiin vankitorniin, missä minut ja kaksitoista
onnettomuustoveriani viskattiin kosteaan kellariin, joka oli varustettu
ainoastaan pienen pienellä ilmarei'ällä. Muutenkin oli se niin pimeä,
ettei toinen toistaan nähnyt, ja täällä me istuimme yöt päivät märkinä
ja viluissamme. Vuoteenamme oli puoleksi mädänneitä olkia ja ruokanamme
vähäpätöinen annos leipää, mutta senkin minulta anastivat toverit kun
olin liian sairas ja heikko pitämään puoltani. Näin en kuuteen päivään
tullut maistaneeksi leivän muruakaan. Tämä ei suuresti huolettanut
minua ensi päivinä, koska olin varma kuolemastani, mutta kun sitte taas
vähitellen aloin päästä voimiini, rupesi minua kauhea näläntuska
vaivaamaan -- mutta kurjuutemme mitta ei ollut vielä kukkurallaan.