ruotsalaista sotaväkeä, ja meidän täytyi retkeillä mitä suurimmalla
varovaisuudella; yötä meidän oli määrä olla metsässä. Kun illansuussa
saavuimme syvään notkoon, jossa vihollisten huomaamatta saattoi
virittää valkeata, antoi kapteeni joukon pysähtyä ja asettua
yötiloille. Minäkin laskeuduin muiden mukana lepoon leirivalkean
ääreen, mutta taisin näyttää joltisenkin alakuloiselta.
"No, poikani", lausui kapteeni, pannen puhetta alkeille, "miltä sinusta
tuntuu soturina olo? Maistunee sentään paremmalta istua ravintolassa
viinituopin ääressä kuin maata paljaalla maalla ja tähystellä tähtiä,
vai kuinka? Reippautta vaan, ei meilläkään kaikki päivät ole kuluneen
kaltaiset. Meillä sanotaan: Märkä tänään, huomenna kuiva; tyhjä tänään,
huomenna täysi."
Vastasin: "Se minua vähimmän huolettaa, mieltäni vaan kaivaa se, että
minua syntymäkaupungissani nyt pidetään kavaltajana, ja arvossa
pidettyä isääni varkaan isänä, kun kuitenkin tuohon konnantekoon on
syypäänä tykkänään toinen henkilö, jota teidän paraiten tulisi tuntea."
"Pidä suusi, kuontalo", vastasi kapteeni, "tuommoinen kuotusraukka,
joka huulet törröllänsä istuu, ei kelpaa urhioitteni joukkoon."
"Eikö kelpaa!" sävähdin heti kuohuksiin, "Enpä totisesti tiedä,
haluttaako minua palvella teitä, saatikka teidän komppaniassanne.
Palaankin ehkä jo huomenna Sommerhauseniin ja tunnustan totuuden
juurtajaksain, tai menen ruotsalaisten puolelle -- on siitä minulle
ainakin enempi kunniaa, kuin rahan varastamisesta teidän ja
varasjoukkio sotamiestenne kanssa."
Kapteeni ratkesi nyt räikeään nauruun ja huusi:
"Sommerhauseniinko tai ruotsalaisten puolelle? Onko hävyttömämpää
kuultu! Mitä luulet minun siihen sanovan, hä? Koetahan! Siinä
tapauksessa lupaan minä ruoskia sinua tahi särkeä kallosi kuin minkä
saviruukun ikään. Ymmärrätkös, mokomakin katala musteentuhrija, että
sinä nyt olet minun saaliini, niinkuin kyyhkynen on jahtihaukan?
Katsohan minuun! Minä olen paholainen itse; joka minulle antaa sormen,
hänet vien luineen nahkoineen. Ylös siitä valkeata kohentamaan!"
karjasi hän; "kyllä minä sinusta kirjurin kujeet heltiämään saan", ja
näitä sanojansa hän vahvisti potkulla.
Vihasta kuohuen en enää kyennyt itseäni hillitsemään vaan töytäsin
hänen päällensä, kourasin häntä kurkusta, paiskasin hänet maahan
pitkäkseen ja löin häntä kivellä päähän. Mutta hetikohta hyökkäsivät
hänen miehensä päälleni ja rusikoivat minua aika pahoin. Kapteeni
virkosi myös pian tuntoihinsa ja polki molemmin jaloin rinnoilleni,
niin että kylkiluut rutisivat. Lauhdutettuaan vihaansa mitä raaimmalla
rääkkäyksellä käski hän sitoa minut nuoriin seuraavana päivänä
hirtettäväksi.
Minut paiskattiin käsistä ja jaloista sidottuna liejupyötikköön, jossa
minun täytyi maata seuraavaan aamuun. Sittekun hurjat hirtehiset olivat
varmat siitä, että minun oli mahdoton liikuttaa jäsentäkään ja siis
paetakin, paneutuivat he nukkumaan annettuaan yhdelle joukostaan käskyn
kiivetä puuhun pitämään vahtia.
Etten sinä yönä hetkeksikään saanut unta silmiini on helppo käsittää.
Vavisten rääkkäyksen tuottamien kipujen ja märän makuusijani
synnyttämän vilun tähden, loikoilin siinä varmasti vakuutettuna, että
tämä oli viimeinen yöni. Mutta vaikka oikeastaan ei ollut kuin askel
minusta kuolemaan, niin ei yhtään vakavaa kuoleman ajatusta liikkunut
sielussani, en ajatellut teitäkään, rakkaat vanhemmat -- kosto, kosto
oli ainoa, kaikki nielevä himo, joka yksin yrmyili sisälläni. Luulenpa
melkein, että olisin mennyt kuolemaan ilolla, jos sitä ennen vain
olisin saanut hengenviholliseni elämän sammuksiin. Ylistetty olkoon
Jumala, joka suuressa laupeudessaan ei silloin temmannut minua pois
synneissäni.
Olin maannut siinä jo hyvän aikaa kostotuumiani hautoen, kun kuulin
lähelläni rapsetta ja häädetyllä äänellä lausuttavan: "Halloo, kirjuri,
mitä sanoisitte, jos ratkoisin poikki siteenne ja me kaikessa
hiljaisuudessa hiipisimme pois ja menisimme ruotsalaisten puolelle?
Meillä on vain puolen tunnin matka Kitzingeniin. Sanokaa, päästänkö
teidät vapaaksi? Vastatkaa pian, mutta hiljaa -- mulla on veitsi
kerallani."
Kuutamossa tunsin hänet Paradeiserin ratsupalvelijaksi. "Siihen minä
suostun", vastasin, "mutta katkottuanne köydet, joilla olen sidottu,
lainatkaa minulle hetkeksi veistä."
"Mitä te sillä aiotte?" kysyi ratsupalvelija.
"Minä sen syöksen sen kirotun konnan sydämeen, joka on saattanut minut
onnettomuuteen ja pidellyt minua näin pahoin."
"Jos niin on, niin maatkaa sitte paikoillanne", sanoi ratsupalvelija,
"ja menkää aamulla hirteen. Oletteko mieltä vailla, kun vielä tahdotte
nostaa hälinää? Harkitkaa sitä, mutta joutuin, muussa tapauksessa
lähden yksin."
Hän ei tosiaankaan suostunut vapauttamaan minua, ennen kuin valan
ehdolla lupasin poistua hänen kanssaan ilman hälinättä. Silloin vasta
leikkeli hän poikki nuorat ja meidän onnistui päästä metsään kenenkään
heräämättä ja vahtimiehen meitä huomaamatta. Kun minä lapsuudestani
asti tunsin hyvin ympäriseudun paikat, niin me ehätimme jo puolen
tunnin kuluttua viinitarhoille Kitzingenin lähellä, ja päätimme viipyä
siinä päivän valkeamaan asti. Minä olin sitäpaitse levon tarpeessa,
sillä ruumiini oli armottomasta rääkkäyksestä yltäyleensä turvottunut
ja joka askel tuotti minulle mitä kovinta tuskaa.
Oleskellessamme täällä kahden muutamia tuntikausia tunnusti
ratsusotamies saaneensa osan Sommerhausenissa ryöstetyistä rahoista ja
tarjosi minullekin osaa niistä, mutta minä en tahtonut noista
verirahoista ainoatakaan omakseni. Kuitenkin iloitsin että jo toista
kertaa muudan pahanilkinen konna oli tullut toisen kautta rangaistuksi.
Aamun valettua ilmoittauduimme ruotsalaisten vahtisotamiehille, jonka
jälkeen meidät vietiin ylipäällikön puheille; tämä oli ystävällinen ja
alentuvainen mies. Hän tiedusteli minulta yhtä ja toista, ja
havaittuansa että joltisenkin hyvin olin perehtynyt musketin
käyttämiseen, vaan kernaammin kuitenkin halusin päästä ratsuväkeen,
määrättiin minut hänen rykmenttiinsä, jonka väki oli niin varustettua,
että sitä saattoi käyttää sekä ratsain että jalan; siitä oli aiheutunut
sananparsikin: "Jos rakuuna putoo hevosen selästä, nousee maasta
musketööri."
Jo samana päivänä täytyi minun erään ratsuväen osaston kanssa lähteä
matkalle Nyrnbergiin päin, jossa päävoimia koottiin yhteen.
Ratsusotamiehen myöhemmät vaiheet ovat minulle tuntemattomat.
Seitsemästoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Aamurusko heloittaa,
Tietää mulle kuolemaa.
Kohta raikuu torven ääni,
Minut ja mon' ystäväni
Kuolleina koht' kannetaan.
_Kansanlaulu_.
Siten olin todenteolla antautunut sotilaan uralle. Alku sorea, loppu
surkea, mutta sekin oli kaikki parhaakseni.
Minun täytyy, rakkaat vanhemmat, tunnustaa että minä, Jumala paratkoon,
nyt vietin hurjempaa, hillittömämpää elämää kuin koskaan ennen. Minut
asetettiin riviin rekryyttien joukkoon, jotka parhaastaan olivat
nuorta, aivan äskettäin osaksi Ruotsista, osaksi Suomesta tullutta
väkeä, jonka oli määrä astua rakuunarykmenttiin. Useimmat olivat
rehellisten talonpoikien tahi kalastajien poikia ja olivat
käytöstavoiltaan niiden ruotsalaisten kaltaisia, jotka ensin nähtiin
Sommerhausenissa, joista te paljon piditte. He veisasivat aamu- ja
ehtoovirsiään ja lukivat ruokalukujaan, mutta saivat sen takia kärsiä
toisten puolelta paljon pilkkaa. Halveksivasti nimitettiin heitä
"ihmeellisiksi sotamiehiksi, jotka luulivat pääsevänsä taivaasen."
Me harjoitimme joka päivä yhdessä ampumista, ratsastamista ja
miekkailua, joilla aloilla he varsin hyvin näkyivät edistyvän, mutta
ylimalkain kartoin heidän seuraansa niin paljon kuin voin, vaikka
olimme sijoitetut yhdessä asumaan erääsen myllyyn. Muudan noita nuoria
rekryyttiä, nimeltä Olavinpoika oli aina minua kohtaan ystävällinen ja
teki minulle monta palvelusta, mutta minä vetäysin kernaammin
kevytmielisten sotamiesten seuraan, jotka pitemmän aikaa olivat olleet
palveluksessa. He olivat mielestäni vasta oikeita sotureita, vaikka
olivat jumalan- ja ihmispelon tyyten unhottaneet. Pidin kunnianani
pysyä heidän rinnallaan pelissä ja juomingeissa, tappeluissa ja
kiroilemisessa. Kun Olavinpoika eräänä päivänä muistutti minua
hillittömästä elämästäni, niin kysyin miksi hän oli lähtenyt sotaan,
kun hän kuitenkin mieluummin tahtoi olla rukousveli kuin soturi ja mitä
onnea hän luuli itsellensä koituvan. Hän vastasi ettei hän ollut
lähtenyt onnen etsintään, vaan auttamaan vanhan äitinsä kehotuksesta
kuningastansa taistelemaan evankeelisen uskon puolesta; hän tahtookin
rehellisesti täyttää velvollisuutensa ja jättää kaiken muun Jumalan
huoataan. -- Tovereittemme joukossa oli useita, jotka vastoin
vanhempiensa tahtoa ja heidän tietämättänsä olivat lähteneet sotaan ja
nämä aina, milloin vaan tilaisuutta sattui, pilkkasivat Olavinpoikaa,
joka sanoi äitinsä tahdosta lähteneensä sotaan. He kysyivät ilkkuen,
oliko hänen rouva äitinsä muistanut puuropataa ja oliko hän antanut
sotaan lähtevälle pojalleen tarpeeksi maitorahoja matkaan; mutta kaiken
tämmöisen pilkan hän kesti järkähtämättömällä tyyneydellä.
Kun Ruotsin kuninkaan rynnäkkö Wallensteinin leiriä vastaan oli
torjuttu, marssi hän 8 päivänä syyskuuta 1632 kaikkine väkinensä
liehuvilla lipuilla sekä rummun ja torven soitolla vihollisen ohitse
Neustadtiin Aischjoen varrella, mutta jätti Nyrnbergiin viisituhatta
jalkamiestä ja kolmesataa ratsumiestä. Viimeksi mainittujen joukossa
olin minäkin ja edellä mainitut toverini. Kun koko maa viiden
peninkulman alalla oli saatettu autioksi, seurasi kuninkaan lähdettyä
semmoinen ruoanpuute, ettemme useasti neljäntoista päivän mittaan
saaneet leipää maistaa. Siitä seurasi punatauteja ja poltteita ja
sairaala oli ylenmäärin täynnä sairastavia sotamiehiä. Kuolevaisuus oli
niin suuri, että kuolleitten ruumiit pinottiin läjiin sairashuoneen
pihalle siksi, kuin saatiin kaivetuksi syvä hauta, johon ne viskattiin.
Minä olin kaiken aikaa ihan terve, mutta huonon kiitoksen minä silti
Jumalalle siitä annoin.
Kun Wallensteininkin väki oli lähtenyt saimme käskyn yhdistyä kuninkaan
kanssa, joka taas oli aikeessa marssia Donauwörthiä kohden.
Rainkaupungin lähellä Lechin varrella olin ensi kerran tulessa. Tämän
pienen kaupungin oli Kustaa Aadolf kevätpuolella rynnäköllä
valloittanut, jossa kahakassa Tilly menetti henkensä, mutta eversti
Mütschefall oli neljä päivää takaperin jättänyt sen takaisin
baijerilaisille. Kuningas saatatti kavaltajan sotaoikeuden eteen; hänet
tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sittemmin julkisesti Neuburgissa
Tonavan varrella. Nyt oli kaupunki uudestaan valloitettava, mutta
yleisesti sanottiin, että se oli vaikea tehtävä, sillä ne rykmentit,
jotka olivat olleet tappelussa osallisina keväällä, olivat menettäneet
paljon väkeä.
Kun varustukset tulevan päivän varalle olivat päätetyt asetuimme
iltasella leiriin tulien ympäri ja ammensimme rohkeutta tulevan
tappelun varalle siten, kuin jumalattomien soturien on tapana. Eräs
tovereista oli tuonut aamillisen viiniä, ja nytkös alkoi juominki ja
elämöiminen!
"Juokaa, pojat", huusi korpraali, "juokaa janonne tyrehyksiin viimeisen
kerran, helvetti on kuuma, ja sinne saa usea meistä huomenna retketä,
kun baijerilaiset alottavat kirotun ammuntansa!" Ja samalla heti hän
alkoi laulaa tunnettua sotilaslaulua:
"Kun kylmävi nenää
Ja halki on pää,
Ei voimia enää
Paljonkaan jää.
Nyt ryyppy ja sitten taas eteenpäin,
Tää retkemme hornahan päättyvi näin."
Minä tein kuten toiset; join hillittömästi kunnes tajunta oli
tyrehtynyt ja yhdyin ujostelematta häpeällisiin herjauslauluihin. --
_Armahda minua, o Herra_, äläkä kosta minulle pahain tekojeni jälkeen!
Kun puoliyön aikaan hajaannuimme ja minä tulin telttaani, näin
Olavinpojan istuvan siinä kynttilän ääressä. Kirkkaaksi hangatut
aseensa olivat hänen vieressään, ja hän oli niin syventynyt erään
kirjan lukemiseen, että tuskin huomasi minun tuloani. Kysyttyäni mitä
hän luki, vastasi hän: "Tämä on pieni psaltarini; tunsin tarvetta hakea
Jumalan sanasta ja rukouksesta vahvistusta ajatellessani mikä meitä
odottaa huomenna -- vakava seikka on mennä avoimin silmin kuolemaan --
ja myös ajatellessani äitiäni, jonka silmiä en mahdollisesti saa painaa
umpeen, ja rakasta isänmaatani, jota kenties en saa nähdä."
"Olisi ollut viisaampaa", minä sanoin, "että olisit tullut ilostamaan
mieltäsi meidän keralla, kuin täällä tupa-Jussina jököttää; siitä
olisit saanut rohkeutta huomispäivän taisteluun kuin karkeloihin ikään;
nyt ei ole otollinen aika saattaa mieltä alakuloiseksi synkkämielisillä
tutkistelemuksilla ja rukouksilla." Olavinpoika ravisti päätänsä ja
sanoi, että hän toivoi täyttävänsä velvollisuutensa, lausui minulle
hyvää yötä ja paneutui nukkumaan.
Seuraavana aamuna istuimme ratsailla jo neljän lyönnillä ja asetuimme
käskystä vahtiin erääsen metsikköön. Koko edellisen päivän ja koko yön
oli ahkerasti puuhattu siltaa Lechjoen yli, ja yrityksen salaamiseksi
vihollisilta oli kuningas antanut koota ja sytyttää tuleen joukon
palavia aineita, joista tuprueli sakeita savupilviä. Valmiiksi raketut
pukit olivat jo suistetut virtaan ja puolitiehen päällistetyt
laahkoilla, kun tuuli yhtäkkiä hajotti savun ja paljasti ruotsalaisten
vehkeet viholliselle, joka tällä välin oli tullut yhä likemmäksi.
Baijerilaiset alkoivat heti ammuskella siltaa hyvin suunnatulla
ristitulella ja me näimme kuinka sotamiehet, jotka olivat lankkuja
heittämässä, vihollisten luotien satuttamina joukottain suistuivat
virtaan. Yhdellä haavaa avasi keisarin väki kiihkeän luotituiskun
metsikköä kohti, jossa me seisoimme vahdissa, ja siitä alkoi pauke ja
ryske, juurikuin olisi tuhansittain parrenkaatajia ollut toimessa.
Luoti kaatoi väliin hevosen, väliin miehen tai kaatuva puu musersi ne
alleen; hevoset alkoivat säikkyä, nousivat pystyyn ja vaivalla saimme
vain ne hillityiksi, mutta meidän täytyi edelleenkin olla toimettomina,
sillä kuningas oli määrännyt, että meidän tuli pitää metsikkö
vallassamme siksi kuin silta saataisiin valmiiksi.
Virran rannalla muuttui tila yhä tukalammaksi. Tuskin oli sotamies
astunut sillalle kuin luoti hänet jo kaasi, ja vaikka ei puuttunut enää
kuin kolme laahkoa, jotta silta olisi ollut ajokunnossa, näytti melkein
mahdottomalta saada niitä enää pannuiksi, sillä, sittekun kuusikymmentä
miestä jo oli jäänyt paikalle, ei kukaan enää uskaltanut surmansilmään
yrittää.
Muudan korpraali ajaa karahutti silloin luoksemme ja huusi: "Hänen
majesteettinsa kuningas käskee kysyä, onko rakuunoiden joukossa ketään
halukasta, joka vapaaehtoisesti ottaa sillan valmistaakseen. Se joka
kestää loppuun saakka ja onnistuu hankkeessaan, saa kaksikymmentä
riikintaaleria palkkioksi." Kaikki sanoivat palkkiota kyllä hyväksi,
mutta sen, jota halutti niin suoraltaan surman suuhun hyökätä, täytyi
olla luodin tapaamattoman.
"_Ketäs haluttaa_?" kysyi korpraali nauraen; "eipä näy halukkaita
olevan _ainoatakaan_."
"_Minä lähden_", vastasi Olavinpoika, _"ja minä myös_", kajahutti
samalla muudan suomalaisten joukosta. Olavinpoika, jonka paikka oli
minun vierelläni, kiipesi ratsailta alas ja tahtoi jättää hevosensa
minun haltuuni, mutta minä ajattelin: "Mihin sinä pystyt, siihen pystyn
minäkin", hyppäsin maahan ja huusin: "_Minä lähden kolmantena_".
Me riensimme alas rantaan aivan kuninkaan sivuitse, joka ystävällisesti
nyökäytti meille päätään, sieppasimme kukin laahkon, juoksimme
murhaavassa luotituiskussa sillan yli ja kiinnitimme lankut sijoilleen.
Me palasimme heti kiireimmän kautta takaisin, mutta samassa jymähti
uusi laukaus baijerilaisten kanuunoista, suomalainen kaatui paikalla
kuoliaana maahan, Olavinpojalta ammuttiin päästä hattu -- minä yksin
säilyin vahingoittumattomana. Rykmenttimme törmäsi nyt täydellä
miesjoukolla sillan yli, useat menettäen henkensä, korpraalimme
ensimmäisten joukossa. Luoti sattui hänen hevosensa rintaan, eläinparka
nousi kahden jalan pystyyn ja suistui yhdessä ratsastajan kanssa
takaperin virtaan.
"Tottapa hän nyt tarpeeksi märkänä ja janottomana pääsee helvettiin",
sanoi muudan rakuuna, jolla vanhastaan oli vihankaunaa korpraalia
kohtaan, koska hän arveli itseään syrjäytetyn toisen tähden;
Olavinpoika sen sijaan virkkoi: "Jumala olkoon hänen sieluparallensa
armollinen!" Baijerilaisten etuvarustukset valloitettiin tuota pikaa ja
pieni kaupunki antautui enempää varstarintaa yrittämättä ruotsalaisten
käsiin. Seuraavana päivänä tarkasti kuningas joukkojaan; tultuansa
rakuunoiden luo hän kysyi, montako heistä vielä oli elossa ja käski
niitä kahta, jotka vapaaehtoisesti olivat sillan valmistamiseen
ryhtyneet, astumaan esiin. Teimme niin. Kuningas puhutteli meitä
ystävällisesti, kysyi minulta syntyperääni ja käski antaa minulle
luvatut kaksikymmentä riikintaaleria. Sitte tuli Olavinpojan vuoro ja
kuningas käski hänellekin maksaa luvatun palkkion. Mutta Olavinpoika
kieltäytyi rahoja ottamasta, sanoen tehneensä vain velvollisuutensa
rehellisenä soturina. Jos kuningas sen sijaan armossa näkisi hyväksi,
pyysi hän, että hänelle aiotut rahat lähetettäisiin hänen kaatuneen
toverinsa isälle. Tämä nimittäin oli vähävarainen mies ja seitsemän
lapsen isä, joille hän hankki elatuksen yksinomaan kalastuksella. --
"Pyyntösi täytetään, poikani", sanoi kuningas, silmäillen häntä hyvillä
mielin. "Urhoollisen toverisi kunnialla ansaitsemat kaksikymmentä
taaleria liitetään samalla mukaan. Sinä vasta oikea soturi näyt olevan.
-- Herra eversti", jatkoi hän, "antakaa tämän nuoren soturin astua
kaatuneen korpraalin sijalle, jottei hänen vallan tyhjin käsin
tarvitseisi täältä lähteä."
Olavinpojasta tuli niin muodoin korpraali, mutta minä ostin itselleni
oivan nahkavaruksen, käyttäen siihen osan kahdestakymmenestä
taaleristani, ja jäännösrahat kulutin toverieni kanssa juominkiin, ja
lasien kilistessä he vakuuttivat valalla, että kuninkaan ennemmin olisi
pitänyt nimittää minut korpraaliksi, sillä olinhan minä yhtä
ansiollinen siihen, kuin tuo maan venyjä Olavinpoika, joka tuskin vielä
oli korvantauksiltaan kuiva; mutta ruotsalainen kettu älysi miten
kuningasta oli mieliteltävä. Minua tuollaiset puheet miellyttivät,
mutta itsekseni ajattelin: "Viipyen erät paremmat, kauan ollen
kaunihimmat." Toivoin näet kohoavani vielä ainakin korpraaliksi.
Olavinpoika pysyi minun suhteeni entisellään. Hän pyysi etten kantaisi
nurjaa mieltä häntä kohtaan, jos onni olikin tällä kertaa häntä
paremmin suosinut. "Min' en tehnyt enempää kuin sinäkään", hän sanoi;
hän olikin kaikissa kohdin niin veljellinen ja ystävällinen minua
kohtaan, etten voinut olla hänelle vihainen.
Kahdeksastoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Ensi tappelussa saavuttamani maine sokaisi minut siihen määrään, että
aloin toivoa mitä parahinta. Että minusta pian tulisi upseeri ja että
ennen pitkää pääsisin Olavinpojasta hyvän matkan edelle, sitä en
silmänräpäystäkään epäillyt. Kun tuon määrän perille olin päässyt aioin
kirjoittaa teille, rakkaat vanhemmat, sekä todistaa syyttömyyteni niin
hyvin teidän kuin kaupunginvoudin edessä ja näyttää, että teidän ei
tarvinnut hävetä Valentininne tähden, vaan pikemmin teillä oli syytä
iloon ja kehumiseen.
Öin päivin harkitsin miten saisin toivelmani täytäntöön. Olisin
kernaasti uhrannut henkeni ja vereni, kunhan vain olisin siinä
onnistunut, sillä sankarin kuolemaa pidin yhtä kunniakkaana kuin
virassa ylenemistä tahi onnen saavuttamista. Mutta rukoilla että Jumala
auttaisi minua voittamaan ja säilyttämään kunniani, -- se ei lainkaan
johtunut mieleeni, vaikka usein olin rauhaton, kun Olavinpojan puheesta
ja käytöksestä ylimalkain tajusin, että hän hoiti tehtäväänsä
hurskaalla mielellä, ja että se urhoollisuus, joka hänessä alituisesti
ilmeni, johtui siitä, että hän uskoi kantavansa miekkaa Jumalan
kunniaksi ja tahtoi sotamiesurallaan palvella Jumalaa. Minusta tuntui
myöskin niinkuin Olavinpoika olisi ollut onnellisempi minua,
esimerkiksi kun hän niin hyvällä omallatunnolla saattoi puhua vanhasta
äidistään tai vastaanottaa häneltä kirjeitä; minä en kumminkaan
nöyrtynyt enkä suinkaan tuskalla ja surulla ajatellut, että olin
tottelematon, kadotettu poika, jolla ei ollut menestystä ja siunausta
varrottavana. Ei -- ylpeydessäni hankin itselleni kelpo rintavaruksen
ja ylimalkain samallaiset tamineet kuin vihaisemmilla upseereilla oli,
komistin loistoloimella ratsuni, kiillotin varukseni ja aseeni ja pyrin
voittamaan kaikki toverini sotatemppujen sukkeluudessa. Korviani
hyväili kun nämä kehuivat minua toiseksi pyhäksi Yrjö ritariksi ja
vakuuttivat, että upseerin valtakirjaa ei enää kauan tarvinnut odottaa.
Lützenin tappelussa, jossa suuri kristitty sankari Kustaa Aadolf päästi
viimeisen henkäyksensä, en ollut mukana. Lähinnä seuraavina aikoina ei
ollutkaan kuin pienempiä kahakoita, mikä minua pahoin suututti, kunnes
Ruotsin joukot viimein yhdistyivät taisteluun Nördlingenin verisessä
teurastusleikissä.
Ennen tappelun alkua pidettiin kenraali Hornin käskystä aamurukous,
jossa tilaisuudessa kuningasvainajan itsensä sepitsemä virsi: "Äl'
pelkää, joukko piskuinen", laulettiin. Vaikka olinkin jumalaton ihminen
johtui samassa mieleeni tämä raamatun sana: "Tämä kansa lähestyy minua
suullansa ja kunnioittaa minua huulillansa, mutta heidän sydämensä on
kaukana minusta." Usein oli kuningas elämänsä loppuajoilla jo
valittanut, että jumalanpelko, kunniantunto ja rehellisyys sotaväen
keskuudessa olivat hälvenemään päin sittekun hänen oli pitänyt palkata
niin paljon vierasta sotaväkeä -- Nyrnbergin luona taisi hän koko
sotajoukon nähden vuodattaa katkeria kyyneliäkin tuon asianhaaran
tähden -- mutta kuninkaan kuoltua oli tila yhä huonontunut, ja sen
päiväisen tappelun onneton päätös oli kammottavana todistuksena
sanasta: "Synti on kansan turmio."
Kun tappelun päätös oli melkein varma, kun surusanoma seurasi toistansa
ja väkemme kaikilla tahoilla alkoi vetääntyä taakse päin, niin
vihollinen hyökkäsi meidänkin, jälkijoukossa olevan rykmentin kimppuun.
Vaikka kyllä arvasimme tappelun päättyvän meille onnettomasti, tehtiin
yhtäkaikki urheata vastarintaa. Minä ja kahdeksan toveriani olimme
sijoitetut metsikön taakse eräälle kukkulalle, mistä saattoi nähdä yli
koko tappotantereen; Olavinpoika oli komentajana. Luotien hirvittävä
suhina, aseitten ja varuksien kalske ja ryske, haavoitettujen ja
kuolevien valitus, torvien ja vaskirumpujen räiyntä, rumpujen pärinä --
tästä kaikesta muodostui kauhea kumina. Seisoimme liikkumattomina
asemillamme, mielet kovasti jännityksissä.
Pian alettiin kulettaa haavoitettuja siihen verrattaisesti turvaisaan
paikkaan, missä me oleskelimme; meidän hevosiamme juoksenteli
ympäriinsä tyhjin satuloin; kuormavankkureita vieri ohitsemme, ja
vähittäin ajettiin hajaantumaan pakotettu rykmentti yhä lähemmä
ylänköämme.