käsikkäin toisen kuolinvuoteen luota toiselle, milloin hänen äitinsä,
milloin armaiden pikku sisarustensa luo, sitä en pysty selittämään.
Raskaat iskut, joiden Herra oli sallinut minua kohdata, olivat
saattaneet minut ikään kuin typerryksiin. Minä ja poikani kaivoimme
seuraavana päivänä Ebelingin Hannun avulla haudan Veit vanhuksen haudan
viereen, käärimme rakkaat vainajat valkoiseen liinavaatteesen ja
laskimme heidät, rukoillen ja kyyneliä vuodattaen, maan poveen.
Sittekun olimme surullisen toimituksemme päättäneet, tuli naapurini,
puuseppä, toi minulle ristin ja sanoi: "Koulumestari, tämä risti on
asetettava vaimonne haudalle. Eläessään hän oli jumalallisella
vaelluksellaan Kristuksen opin kaunistuksena kaikissa kohdin, sen
vuoksi tulee Kristuksen ristin olla kaunistuksena hänelle nyt
kuoltuaan." Herra suurena tuomiopäivänänsä palkitkoon hänellekin tämän
kristillisen rakkauden työn!
Kun nyt sekä vaimoni että molemmat tyttäreni olivat joutuneet
hirvittävän ruton uhriksi, tahdoin kuitenkin, jos niin oli Jumalan
tahto, koettaa pelastaa poikasi Johanneksen hengen. Sen vuoksi päätin
toimittaa hänet jo samana päivänä takaisin Kitzingeniin, jossa tiesin
hänen joutuvan kaupunginvoudin hyvään hoitoon. Kaupunginvouti vartosi
siellä ruton loppua ja niin toimitin viipymättä pojan matkaan erään
sananviejän mukana, että hän jo siksi illaksi ehtisi kaupunkiin.
Rankkasateessa minä saatoin häntä ylös vuorelle. Päästyämme vuoren
laelle jätimme toisiamme muutamalla sanalla hyvästi ja käännyimme
kyyneleisin silmin taaksemme katsomaan vuoren juurella jalkaimme
kohdalla olevaa hautuumaata. Oli herennyt satamasta, sumeiden pilvien
lomista pilkotti muutamia auringon säteitä, ja kas -- siinähän samassa
loistava sateenkaari kulki yli avaran laakson, toinen pää pilviä
pidellen, toinen hautuumaata tavottaen juuri siltä kohdalta, mihin
äsken olimme haudanneet omaisemme. Poikani näki sen ensin ja ratkesi
ilonsekaisella mielenliikutuksella sanomaan: "Katsohan, rakas isä,
Jumala on rakentanut kauniin sillan, jota myöten rakas äitini ja armaat
sisareni saattavat kohota ihanaan, valoisaan paratiisiin. Jospa minäkin
pian saisin kulkea tuota tietä sinun seurassasi, isä!" -- "Lapseni,
sinä minun iloni ja silmieni lohdutus, tapahtukoon Jumalan tahto",
vastasin antaen hänelle isällisen siunaukseni ja jätin hänet Jumalan
armon ja armeliasten ihmisten haltuun.
Ihminen päättää ja Jumala säätää!
Kaupunginvouti otti mielukkaasti poikani huoneeseen, mutta jo moniaan
päivän perästä ilmestyi rutto kaupunkiin, ja minä sain voudilta
kirjeen, jossa hän nykyoloihin nähden arveli parhaaksi lähettää poikani
kotiin. Koska vuorenylisellä tiellä liikkui sotaväkeä, niin hän aikoi
lähettää poikani erään laivurin mukana, jonka oli määrä kahdeksan
päivän kuluttua viimistäänkin purjehtia Würzburgim, jonne kuljettiin
Sommerhausenin ohitse.
Kirjeen sain vasta samana aamuna kun laivurin tuli kulkea kaupunkimme
sivutse, jonka vuoksi heti lähdin joen rannalle odottamaan laivan
tuloa. Vihdoin se saapui. Otaksuin poikani seisovan etukannella
tähystelemässsä minua -- mutta ei mitään Johannesta näkynyt. Kysyttyäni
laivurilta häntä, vei hän minut laivan perässä olevan pienen veneen
luoksi, jossa Johannes makasi purjeen päällä.
Kysyin laivurilta, nukkuiko poika. Hän pudisti päätään. "Onko hän kipeä
sitten?" kysyin samaan jatkoon, mutta siihenkin annettiin yhtäläinen
sanaton vastine. Silloin ymmärsin, että hän oli _kuollut_. Laivuri
kertoi heti samalla, että kaupunginvouti oli kuollut ruttoon, mutta
että hän ennen kuolemaansa oli antanut laivurille käskyn, että tämä
veisi poikani Johanneksen Sommerhauseniin. Kun poikakin pian senjälkeen
kuoli, kieltäytyi laivuri ensialussa ottamasta hänen ruumistansa
mukaansa, mutta mies, jonka luona kaupunginvouti oli asustanut, ei
päästänyt häntä lähtemään, ennenkun oli luvannut viedä kuollut lapsi
Sommerhauseniin. Johannes oli vielä viimehetkenäänkin mitä hartaimmin
pyytänyt tulla haudatuksi äitinsä ja sisartensa viereen.
Silloin otin taskustani taalerin, jota olin säästänyt siksi kuin oma
poikani taas olisi luonani, annoin sen laivurille ja toivotin hänelle
Jumalan siunausta, siksi että hän oli täyttänyt poikani viimeisen
toivomuksen, nostin kuolleen lapsen käsivarrelleni ja läksin kotia. En
tiedä olisiko surullinen uutinen jo kerinnyt levitä, mutta ihmiset,
jotka tulivat kadulla minua vastaan, seisahtuivat, ottivat
äänettöminä hatut päästään ja katselivat sääliväisesti minua. Kotiin
tultuani koristin poikaani parhaan taitoni mukaan, panin hänen
yhteensommitettujen käsiensä väliin hänen rakkaan virsikirjansa, ja
istahdin sitte hänen jalkojensa juureen, mutta kyyneltä ei vaan
kiertynyt silmiini. Illansuussa tulivat Ebelingin Hannu ja kolme hänen
naapuriansa meille, he panivat ruumiin kirstuun, nostivat sen olalleen
ja lähtivät viemään hautuumaalle. Minä seurasin jälestä. Vähäiseen
hautajaissaattoon liittyi joitakuita lapsia, poikani entisiä
kisakumppania, jotka vielä olivat murhaenkeliltä säilyneet.
Sittekun rakas pieni lapseni oli haudattu äitinsä viereen ja risti
pystytetty hänen haudallensa, niin minusta tuntui, ikäänkuin ne siteet,
jotka olivat rintaani tähän asti puristaneet kokoon, äkkiä olisivat
ratkenneet. Kyynelvuo herahti silmistäni, minä lankesin polvilleni
maahan ja huudahdin Barukin kanssa: "Menkää pois, rakkaat lapset; minä
olen yksinäni hyljätty. Olen riisunut riemupuvun päältäni ja pukeutunut
murhevaatteisin; minä tahdon huutaa Iankaikkiselle kaikkena minun
elinaikanani." Bar. 4: 19, 20.
Ebelingin Hannu astui silloin luokseni ja sanoi: "Jatkakaa, Ulrik,
jatkakaa, sillä näin lausuu Herra vielä sanassaan: 'Olen antanut teidän
mennä surulla ja itkulla; mutta Jumala on antava teidät minulle
takaisin iankaikkiseksi riemukseni ja ilokseni'." Bar. 4: 23. Sitte
osotti hän ylöspäin taivasta kohden ja huudahti: "Katsokaa _ylös_ päin,
rakas veli, katsokaa ylös päin älkääkä ainoastaan _alas_ päin. Sinun
kuolleesi elävät, sanoo Herra."
Matkalla kirkolta kotia puhui hän minulle paljo, ja hänen sanansa
tuottivat minulle kummallisen lohdutuksen, vaikka hän olikin vain
yksinkertainen, oppimaton mies. Kaikki mitä hän puhui oli minulle
tuttua ennestään, mutta sanalla on ikään kuin suurempi voima, kun sen
kuulee kristityn veljen suusta -- niinkuin lapsista naapurin leipä
maistuu paremmalle kuin kotoinen, vaikka ne ovat samoista jauhoista
leivotut.
Tänä elämäni surullisena hetkenä olisin mielelläni erinnyt täältä
ollakseni Vapahtajani luona, mutta samalla tuntui minua ikäänkuin
pidättävän maassa kiinni se ajatus, että Herra suuressa armossaan
kenties tahtoi antaa minun elää tuhlaajapoikani, oman Valentinini
tähden, ja sentähden tahdoin asiani kärsivällisyydellä jättää hänen
omaan huostaansa.
Väliin tunsin suuren lohdutuksen yksinäisyydessäni ylistäissäni Herraa
jollakin hengellisellä laululla, jossa suhteessa lähennyin -- vaikka
verrattomasti heikompana -- kuningas Daavidia, jonka myös oli tapana
vuodattaa psalmeilla ja kielisoittimilla ilonsa ja surunsa Jumalan
eteen. Niinä päivinä lausuin Jumalalle julki sekä surulliset että
lohdulliset ajatukseni seuraavan yksinkertaisen virren sanoilla:
Oi, ankaraa
On kuritukses, Jumalani!
Sä miksi lyöt näin minua!
Miks' täytyi minun erota
Jo puolisosta, lapsistani?
En muuta voi kuin valittaa:
Oi ankaraa!
Jos tahtos' on
Mua raskaimmin viel' koetella,
Jos vihas' maahan lyöpi mun,
Niin tahdollesi antaun;
Tomussa tahdon rukoella:
Jos, Herra, niin sun tahtos on --
Tapahtukoon!
Ah, lohduta!
Sytytä heikkoon rintahani
Vain säde hellän armosi,
Suo nähdä isänneuvosi,
Se yksin vaan voi vaivassani
Rintaani lohdun vuodattaa.
Siis lohduta!
Ain! hyvin teet,
Mua kivulla jos ravitsetkin,
Ja juotat surun kalkilla,
Niin suo, ett' silloin sinua
Ylistän, niinkuin ilohetkin;
Luut korjaat vihdoin särkyneet
Ain' hyvin teet.
Sun huomahas
Mun omaiseni ota siellä.
Taivaassa on he tallella
Suruilta, synnin kivuilta.
He läksi täältä ilomieliä;
Nyt sielunsa on autuas
Sun suojassas.
Nyt hyvästi
Te rakkaimmat, mi matkustitten
Nyt kotihin Isämme luo!
Hän teille täyden onnen suo
Seurassa kaikkein autuitten,
Se onni pysyy iäti.
Nyt hyvästi!
Mä seuraan
Tahdosta Herran teitä kohta.
Se riemun hetk' on oleva,
Kun täältä vaivain poluilta
Hän taivassaliin minut johtaa,
Kaikk' teidät siellä nähdä saan.
Mä seuraan.
Amen, Amen! Niin on tapahtuva!
Neljästoista luku.
Kotiintulo.
Ero tuottaa haikeutta,
Yhtyminen rattoisuutta.
_Vanha laulu_.
Ainaisessa sodantouhinassa oli kulunut viisi vuotta siitä kun hautasin
vaimoni ja lapseni, ja seitsemän vuotta sittekun poikani Valentin
karkasi luotamme. Oli nyt heinäkuu vuonna 1639.
Kevät oli taaskin tullut aurinkoineen, lämpimineen, mutta kaikkialla
vallitsi surkeus ja kurjuus. Kaupunkimme porvareista oli ainoastaan
noin viisikymmentä säilynyt rutolta, ja näiltäkin oli useimmilta vaimo
ja lapset haudan povessa. Sota julmine seuralaisineen, murhapolttoineen
ja nälänhätineen, raivosi yhä edelleen. Sommerhausenissa oli monta
taloa autiona, toisista tähteenä ainoastaan mustuneet rauniot, joten
sateet ja tuulet esteettä saivat hävityshaluansa tyydyttää; kadut,
joilla vähemmin liikuttiin, olivat yltäyleensä ruohottuneet. Kaupungin
läheisimpiä teitä reunustaneet hedelmäpuut olivat kaadetut ja poltetut,
pellot kuuhottivat kesantoina ja viinitarhoissa olivat rikkaruohot
tukahuttaneet muun kasvullisuuden -- maanmuokkaajain käsiä puuttui.
Maanteillä ylläpitivät yksinomaista valtaansa sotamiehet ja
rosvoilijat, näistä viimemainitut varsinkin kaikkialla vaanien. Jos
jolloinkulloin näki tavallisen matkamiehen, niin tämä hiiviskeli arasti
ja alakuloisena tietä pitkin, ja vavahti peljästyneenä niinkuin
vihollinen olisi ollut kintereillä, jos jänis tai repo sattui
kellerehtämään tien poikki.
Päivä oli ollut lämmin ja kaunis ja illan tultua kohosi kuu himmeän
välkkyvänä tummansiintävälle taivaslaelle ja pilkisti sisälle
yksinäiseen asuntooni. Pähkinäpensaikossa toisella puolen tarha-aitaa
satakieli riemukkaasti liverteli, niinkuin se jo monena iltana ennen
oli livertelyillään ilahuttanut sydäntäni, mutta ulkona kadulla
vallitsi niinkuin ainakin syvä hiljaisuus -- kuolonhiljaisuus. Yhtäkkiä
kuulin porstuvan ovea avattavan ja jonkun astuvan väsynein, raskain
askelin portaita ylös. Kuultuani kannusten kilinää luulin häntä
yömajaan pyrkiväksi sotamieheksi, ja aattelin kutsua sisään Fideliksin,
joka loikoi porstuvassa ja jolla siitä asti kun hänen isäntänsä
murhattiin, oli tapana rynnätä sotamiesten päälle, oli aika tahi paikka
mikä hyvänsä. Aukasin senvuoksi kiireesti oven ja menin kynttilä
kädessä porstuvaan. Koira ei näyttänyt lainkaan vihaiselta, ei
haukkunut, ei ärissyt, vaan kulki vieraan perästä iloisesti hieputellen
häntäänsä. Tulija oli kookas mies, puettu ratsumiehen pukuun, mutta
aseita vailla. Kädessä oli vain pieni nyytti.
Kiivettyänsä ylös portaista ja seisahduttuaan minun eteeni, hengähti hän
syvään ja sanoi:
"Jumalan rauha, rakas isä, tässä on poikasi Valentin!"
Oi kuinka tuo tervehdys kävi sydämeeni! Oliko mahdollista että minä,
yksinäinen, hyljätty vanhus, näin edessäni yhden omaisistani, joka oli
liha minun lihastani ja luu minun luistani, että näin edessäni
nuoruuteni pojan ja ikimenneen Margareetani ilmetyn kuvan, näin pojan,
jota olin kadonneena itkenyt, jota äitinsä kuolinhetkellään oli
huutanut! Mennyt aika muistoineen kuvautui elävästi mieleeni: surun ja
häpeän päivät, jolloin hän karkasi luotamme, hänen äitinsä viimeiset
sanat ja katse, hänen sisartensa kuolema, ja pikku veljensä, jonka
kaikkein viimeinnä hautasin, yksinäisyydessä viettämäni vuosikaudet,
jolloin herkeämättä olin hänen puolestansa rukoillut ja turhaan häntä
odotellut -- tuo kaikki avautui yhdessä silmänräpäyksessä sisimmän
katseeni eteen. Ilo ja ahdistus taistelivat keskenään silmäillessäni
tuota kookasta vartaloa, joka tuntui minusta samalla niin tutulta ja
niin vieraalta. Saisinko tuntea lohdutusta vai kipua, kun vielä kerran
ennen kuolemaani sain nähdä esikoispoikani? Ilo ja ahdistus, pelko ja
toivo masensivat minut kokonaan, kuullessani poikani syvän ja
miellyttävän äänen, jonka hyvin olisin erottanut tuhansien joukosta,
etten saanut sanaakaan suustani, vaan minun täytyi kääntyä takaisin ja
panna kynttilä pois käsistäni, koska muutoin olisin uupuneena vaipunut
maahan.
Silloin astui poikani hitain askelin pöydän luo, otti raamatun
käteensä, jota vastikään olin lukenut, käänsi muutamia lehtiä ja osotti
seuraaviin sanoihin Luukkaan 15 luvussa: "Isä, minä olen tehnyt syntiä
taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla kutsutuksi
sinun pojaksesi." Nyt hälvenivät surulliset ajatukseni ja sieluni
riemuili: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli
kadonnut ja on taas löydetty.
"Jumalan nimessä, ollos tervetullut, poikani", lausuin, kiersin käteni
hänen kaulaansa ja annoin hänelle suuta.
Valentin sitte istuutui ja kysyi:
"Missä on äitini?"
"Hän on kuollut", vastasin.
"Entäs pikku sisareni, Regina ja Ottilia, missä he ovat?"
"Oi, poikani, hekin ovat kuollet."
"Missäs pieni veljeni, Johannes?"
"Hänkin kuoli", sain hädin tuskin vastanneeksi, sillä poikani kysely
sai ammoiset haavani verta vuotamaan.
"Onko kaupunginvoutikin kuollut?" kysyi hän kotvan vaitiolon jälkeen.
"On, poikani."
"Kuolleet, kaikki, kaikki kuolleet", toisti hän hiljaa. "Oi, rakas isä,
minä olen samonnut kauan maailmaa ja olen väsynyt, niin peräti
väsynyt." Hän lausui tuon niin erinäisen surullisella äänellä, että se
vihlasi sydäntäni, ja vasta nyt katsoin häneen tarkemmin. Hänen pitkä,
musta tukkansa riippui olkapäihin saakka ja hänen kasvonpiirteensä
olivat vielä yhtä miellyttävät, mutta hänen silmissänsä oli omituinen
kiilto, hengityksensä oli lyhyttä ja pikaista kuten kuumesairaan, ja
hänen poskipäillään hehkui punaisia ruusuja, mutta ne eivät olleet
terveyden, vaan taudin pettäviä ruusuja; hänen kasvonsa olivat muuten
kalpeat kuin ruumiin.
"Kuinka on laitasi, lapseni?" kysyin; "kuinka sinua on onnestanut näinä
vuosina kuin olet ollut kotoa poissa?"
"Hyvin, isäni -- minä lähdin maailmalle ruumiiltani terveenä, mutta
palaan takaisin sielultani parantuneena. Vielä en ole ehtinyt kotia,
mutta pian, pian olen siellä. Maja, jossa sieluni on asustanut,
kukistuu maahan -- sen on mato jäytänyt turmiolle. Mutta kiitetty
olkoon Herra, joka on antanut sen kestää niin kauan, että voin sanoa:
Tuhlaajapoika on malttanut mielensä ja tahtoo palata takaisin
isänkotiin."
Poikani lausui sen niin juhlallisella äänenpainolla, etten kaualla
aikaa rohjennut virkkaa mitään. Viimein kysyin:
"Valentin, oletko kipeä?"
"Olen, olen, kipeä ja väsynyt, peräti väsynyt -- päiväni ovat luetut ja
minä haluan lepoa. Sano nyt, rakas isä, että annat minulle anteeksi
niinkuin Isäni taivaassa jo on tehnyt, ja anna minulle vuode, jossa
väsynyt ruumiini saa levätä. Ota sitte nyytistäni paperi -- se on
kirje, jonka kirjoitin sinulle maatessani sairaana Wertheimissä, kun en
uskonut enää saavani nähdä sinua. Kirje sisältää kaikki mitä toivon
sinun saavan tietää, ennenkun isänkätesi sulkee silmäni. En jaksa puhua
muuta -- olen kovin heikko."
Mitä lemmellisimmin sanoin vakuutin, että yhtä varmaan kuin hän nyt oli
päässyt rauhaan taivaallisen Isän kanssa, hän saattoi olla vakuutettu
siitä, että minäkin hänelle annoin anteeksi; minä vein hänet sitte
pieneen kammarin, jossa hän leipurinoppilaana oli asunut, järjestin
huoneen hänelle yöksi ja jätin hänet siihen, sittekun olin uskonut
hänen ruumiinsa ja sielunsa Jumalan haltuun.
Tultuani takaisin huoneeseni aukasin Valentinilta jääneen vähäisen
nyytin, jossa paitsi muutamia liinaisia vaatekappaleita oli
korkea-arvoisen Gordonin rykmentin everstin hänelle antama varsin
suosiollinen erotodistus, sekä musketin luoti paperiin käärittynä,
johon oli kirjoitettu: "Tämän luodin tähden, joka Nördlingenin
tappelussa tarttui rintavarukseeni, suojeli Jumala armossa henkeni
antaaksensa minulle vielä parannusaikaa. Hänen olkoon sentähden kiitos
ja ylistys!"
Lopulta löysin puheena olleen kirjeen; se oli suljettu mustalla lakalla
ja varustettu seuraavalla päällekirjoituksella: "Rakastetulle isälleni,
Udalrikus Gastille, koulumestarille Sommerhausenissa. Kenenkä käsiin
kirjeeni joutuneekaan, pyydän häntä Kristuksen tähden toimittamaan se
Sommerhauseniin Frankenlandissa, jossa se on tuottava lohdutusta
kadonnutta poikaansa sureville, murheellisten vanhempien sydämille."
Aukasin kirjeen ja luin siitä mitä nyt seuraa.
Viidestoista luku.
Kirje.
Wertheimissä, 20 p. toukokuuta 1639.
Isälleni Udalrikus Gastille ja äidilleni Margareetalle, omaa sukua
Späthin, Sommerhausenissa.
Ennenkun eriän tästä maailmasta ja Jumalan armon kautta joudun
taivaasen, tahdon teille, rakkaat vanhemmat, sanoa ensin jäähyväiset.
Toivoin raihnaisen ruumiini vielä sen aikaa kestävän, että olisin
saanut vielä kerran nähdä kasvonne ja pyytää anteeksi teiltä kaikki
sydämen surut, joita teille ikänne ehtoolla tulin saattaneeksi; mutta
huomaan kyllä, että päiväni ovat luetut ja että Jumala kiiruhtaa minua
pois tästä elämästä. Jollette anteeksipyyntöä kuulisikaan omilta
huuliltani, niin nämä rivit sanovat teille, ettei teidän enää tarvitse
odottaa Valentinianne, vaan että hän on rientänyt edeltä käsin ja
odottaa nyt teitä taivaallisessa isänkodissa. Älkää siis itkekö kun
saatte tämän kirjeen, vaan kiittäkää ennemmin Herraa ja ylistäkää hänen
nimeänsä. Hänen laupeutensa on ollut suuri minua, kurjaa syntistä
kohtaan.
Varas ja petturi en ollut, jos semmoiselta näytinkin teidän
silmissänne. Kuulkaa mitenkä asian oikea laita oli.
Kun eräänä lauantai-iltana tapani mukaan istuin ravintolassa,
pelaten ja juoden Erlachin jääkärin kanssa, annoin hänen suuressa
kevytmielisyydessäni houkutella itseltäni sen tiedon, että minun oli
määrä seuraavana päivänä lähteä kaupunginvoudin kanssa Würzburgiin,
ollakseni hänen apunansa niiden tuhannen taalerin ylöskannossa, jotka
hänen tuli saada sinne toimittamistaan ruokavaroista. Jo aikaa ennen
olin ilmaissut jääkärille että halusin päästä pois Sommerhausenista ja
toivoin saavani koettaa onnea sodassa. Hän kiihotti kaikella tavoin
haluani ja kehotti ryhtymään tuumasta toimeen. Olisi vahinko, arveli
hän, jos minunmoiseni reipas poika kuluttaisi nuoruutensa päivät
toimettomuudessa.
Samana iltana ilmausi ravintolaan mies, jota en tuntenut, mutta jonka
kanssa jääkäri oli tullut tuttavaksi palvellessaan sotaväessä. Sittekun
he olivat syrjässä jonkun aikaa kahdenkesken jutelleet, tuli jääkäri
taas luokseni kertoen, että vieras oli kapteeni Paradeiser, joka
paraikaa oli salaisella partioretkellä täällä. Hän lisäsi, että nyt oli
otollinen aika panna kauan kytenyt tuumani täytäntöön: minun sopi nyt
ottaa pesti ja ruveta ratsusotamieheksi kapteenin komppaniassa, jota
tuumaa hän mitä lämpimimmin kannatti. Pöyhkeilevä ja huikentelevainen
kun silloin olin sekä paljosta viininnauttimisesta huumautunut, ei
minulla heti ollut tarpeeksi malttia torjua ehdotusta, vaan lupasin
puolittain ottaa pestiä milloin kapteeni komppaniansa kanssa oli valmis
lähtemään paikkakunnalta, mikä sekä hänen että jääkärin lausunnon
mukaan saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä. Kapteeni halusi oitis
saattaa kaikki selvälle tolalle, ja kun ahkerasti vielä olimme
jonkun aikaa kallistaneet laseja, niin hän ilmoitti kaikessa
luottavaisuudessa, että jos olisin voinut hankkia hänelle varmuutta
siitä, milloinka oli määrä viedä rahat Speckfeldiin, niin hän aikoisi
muutamien miesten kanssa asettua väijyksiin ja ryöstää ne
kaupunginvoudilta; sitte me molemmat jakaisimme saaliin ja muutaman
päivän perästä minä liittyisin hänen sotajoukkoonsa.
Kauhistuin ehdotusta, sanoin jääkäriä kavalaksi petturiksi, joka oli
ilmaissut mitä minä salaisuutena olin hänelle uskonut, ja kapteenia
sanoin veijariksi ja konnaksi. Kalpeana kiukusta oli tämä karata
päälleni, mutta jääkäri pidätti häntä, katsoi häneen merkitsevästi ja
sanoi nauraen: "Tämähän, veli hyvä, on vaan leikkiä." Takerruin viimein
luulemaan sitä siksi.
Koska tiesin että rahat vasta seuraavana tiistaina aiottiin viedä
Speckfeldiin, lupasin kapteenille, että hän, jos maanantaina lähtisi
Bambergiin, pestaisi minut komppaniaansa ja minä metsässä yhtyisin
joukkoon.
Kuitenkin oli jääkäri -- sen kertoi Paradeiserin ratsusotamies
sittemmin itselleni -- yllyttänyt kapteenia hyökkäämään maanantaina
aamulla varhain kaupunkiin ja ryöstämään kassa itse voudin konttorista,
jonka luuli helposti käyvän päinsä, kun ei yksikään ihminen aavistanut
vihollisen hyökkäystä. Jääkärin tuli saada verokseen sata taaleria
saaliista, mutta minut kapteeni ottaisi mukaansa, niin että hän,
jääkäri, ei joutuisi epäluulon alaiseksi. Jollen omin ehdoin
liittyisikään kapteenin seuraan, niin hän lupasi pitää huolta siitä,
että minä esiintyisin kavaltajana kaupunkilaisten silmissä ja uhkasi
pelotella minua niin, että tulen ja veden läpikin pyrkisin kapteenin
perästä.
Nuo kaksi konnaa panivatkin vallan oikein tuumansa täytäntöön ja
onnistuivat siinä, kuten tiedätte, mainion hyvin. Kun tuona surullisen
muistettavana aamuna näin vanhan Veitin ja lapsuuden ystäväni Klaun
murhattuina edessäni, kaupungin rahaston ryöstettynä, ja minä tunnon
vaivojen ja sydämen tuskien takia en tiennyt minne päin kääntyä, tuli
Erlachin talonpoika tuoden Paradeiserin tervehdyksen minulle.
Aikomukseni oli silloin kääntyä takaisin, tulla sinun luoksesi, rakas
isä, ja tunnustaa kaikki, mutta samassa seisoi jääkäri edessäni,
kehotti minua nopeasti pakenemaan, jos mielin olla surua ja häpeätä
saattamatta itselleni ja omaisilleni ja kuvaili, kuinka ovelasti kaikki
suoriutuisi, jos vain seuraisin kapteenia. Olihan tämä vain menetellyt
niinkuin sodassa yleiseen on tavallista, mutta minun ei koskaan
onnistuisi saada ketään ihmistä, kaupunginvoutia semminkään,
vakuutetuksi viattomuudestani.
Mitä hän puhui, tuntui minusta kaikki niin todenmukaiselta, niin
uskottavalta, että otin kehnon neuvon varteen ja lähdin Paradeiseria
etsimään. Jääkäri, joka epäluulojen välttämiseksi lähti kaupungista
hetkeä myöhemmin kuin minä, saavutti minut metsässä ja vei minut
kapteenin luo. Tämä otti ilkamoisella hymyilyllä minut vastaan.
Jääkäri kehotti minua rohkeuteen ja lupasi puhua puolestani
syntymäkaupungissani niin, että kun jonkun vuoden päästä palaisin
luutnanttina tahi ratsumestarina, jota hän ei lainkaan epäillyt, "ei
kellään enää olisi halkaistua sanaa sähistävänä tuosta vanhasta
jutusta."
Paradeiserin ratsusotamies kertoi sitte niin ikään, että hänen
luultensa jääkäri jo samana päivänä oli saanut hyvin ansaitun
palkkansa, Kun jääkäri oli poistunut saalisosinkoineen, olivat
nimittäin kapteeni ja muudan huonomaineinen veijari hänen
komppaniastaan, joka oli suostuvainen mihin hyvänsä, hiipineet hänen
perästänsä, ja heidän tultua takaisin, näki ratsusotamies kapteenin
vetävän povestaan ja viskaavan pensaikkoon tien toiselle puolen
samaisen nahkakukkaron, johon jääkäri oli lukenut saaliinsa; siitä teki
hän sen johtopäätöksen, että he olivat jääkärin murhanneet ja
omistaneet hänen rahansa. -- Kuinka lienee tapahtunut, tietää
ainoastaan vanhurskas Tuomari korkeudessa.
Kuudestoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Ajatusta vailla työ
Parhaat toiveet maahan lyö!