heikko ja epäilyksille altis, eivät lohdutussanani häneen tehonneet.
Jumalan sana on näet, kun sitä heikkouskoinen sielu käyttää, niinkuin
raskas miekka lapsen kädessä -- sillä ei ole voimaa osua oikeaan eikä
tunkea lävitse. Mutta nyt oli Herra vahvistanut uskoani, ja antoi
sittemmin siunauksen yksinkertaisille sanoilleni. Muun muassa kerroin
Margareetalleni esimerkin Augustinuksesta, joka suruksi hurskaalle
äidilleen salaa lähti epäsiveään Roomaan, jossa äitinsä varmasti
otaksui hänen turmeltuvan niin ruumiin kuin sielun puolesi, mutta juuri
siellä tuhlaajapoika Jumalan armollisella johdolla taittoi mielensä ja
kääntyi kokonaan Herransa ja Jumalansa puoleen. Päätimme niin muodoin
lakkaamatta rukoilla tuhlaajapoikamme edestä ja lujasti uskoa, että
Jumala oli kuuleva meidän, surevain vanhempain sydämestä lähtevät
rukoukset. Vahvistuneena ja vilpastuneena kutsui vaimoni luoksensa
lapset, määräten heille kullekin pienet tehtävänsä, ja minä lähdin
kouluun.
En tiedä, rakas lukijani, oletko konsaan havainnut että murhe, jonka
Jumala lähettää, muun siunauksen ohella vaikuttaa senkin, että oppii
katsomaan ihmisveljiään aivan toisin silmin kuin siihen astikka. Tuntee
sydämmensä hehkuvan rakkaudesta heitä kohtaan ja tuomitsee heidän
virheitään lempeydellä, vieläpä niinkin, että mitä syvällisemmin tuntee
itsensä nöyryytetyksi, sitä korkeammalle kohoavat toiset meidän
silmissämme. En ikänä unhota millä sydämellisellä rakkaudella,
tahtoisinpa sanoa melkein pyhällä kunnioituksella katselin noita
köyhiä, nälistyneitä ja ryysyihin verhoutuneita lapsia, jotka tänä
tukalana aikana kävivät koulussani: olivathan he saman Isän lapsia,
jonka käsissä minunkin elämäni vaiheet olivat. Voimallisemmin kuin
koskaan ennen saatoin tänäpänä puhua heille siitä Jumalasta, joka on
laupias ystävilleen, mutta hirmuinen vihollisilleen.
Mutta kesken opetustani vaimoni kutsui minua ulos, sanoen itsellänsä
olevan minulle tärkeitä asioita ilmoitettavan. Hänen mielensä oli
kuohuksissa ja joka jäsen vapisi pelosta hänen kertoessaan, että
ylemmälle kaupunginportille oli saapunut mies kärryineen, joilla
Erlachin jääkäri makasi -- kuoliaana. Kaupungin portille kerääntyi
kansaa suurissa joukoissa, ja eräältä, joka sieltä oli tullut takaisin,
oli hän kuullut, etteivät porvarit olleet antaneet lupaa viedä
kuollutta kaupunkiin. Silminnähtävää oli että jääkäri oli kuristettu
kuoliaaksi, sillä hänen kasvonsa olivat olleet mustansinervät ja silmät
kuopistansa miltei tykkänään pullistuneet. Kansa arveli tuon julman
ihmisen olleen liitossa paholaisen kanssa ja että paholainen nyt oli
kouraissut hänet hengiltä, kun kontrahdin määräaika oli kulunut umpeen.
Tämän kuultuani laskin lapset hajalle ja riensin heti kaupungin
portille, missä kaikki oli niin kuin vaimoni oli kertonut. Tuntematon
mies kärryineen oli Sulzdorfin pyöveli. Hän kertoi muutamain
puunhakkaajain tulleen samana aamuna hänen tykönsä, pyytäneen häntä
valjastamaan hevosen kärryjen eteen ja seuraamaan heitä metsään.
Perille tultua oli hän nähnyt jääkärin loikovan poikittain kaatuneen
puunrungon päällä, pää riipuksissa maata vasten; jääkäri oli
silminnähtävästi kuristettu kuoliaaksi. Koska kaatunut puu oli
Sommerhausenin tiluksilla, oli Erlachin kylänvanhin, joka myös saapui
sinne, käskenyt pyövelin viedä hänet Sommerhauseniin. He --
erlachilaiset -- eivät suostuneet antamaan hänelle haudan sijaa omassa
kalmistossaan, eikä kukaan talonpojista tahtonut sormellaankaan kajota
häneen. Pyöveli oli tehnyt työtä käskettyä ja, kääntyen kansan puoleen,
lausui:
"Tuossa on jääkäri, pankaa hänet nyt mihin tahdotte."
Siihen kaikki yhdestä suusta huusivat, etteivät he tahdo olla
tekemisissä kuolleen kanssa; pyöveli saisi heittää hänet Mainjokeen
tahi haudata hänet hirttomäellä, yhdentekevää heistä, kumpaanko.
Pyöveli Hämmerling vastasi: "Kiitän kauniisti, sen voitte itsekin
tehdä; minä en estä, vaikka hänet keittäisitte tahi paistaisitte",
sitten nousi hän kärryihinsä, kourasi kuollutta jaloista ja paiskasi
hänet tielle. Sitte hän otti leipäkyrsän käsiinsä ja alkoi tyynesti
syödä sitä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Samassa nähtiin vanha eukko käydä kepustavan tietä pitkin. Vanhus oli
ympärisseuduilla tunnettu, sillä hän kierteli mierolla, pyytäen
leipäänsä ihmisten ovilla. Tultuansa kaupungin portille ja nähtyänsä
jääkärin runnellun ruumiin, eukko kirkasi niin että korvia vihloi ja
käyttäytyi muutoinkin kuin hassu. Kauhusta vapisten hän muita
mahtavammin huusi: "Onpa tuon viheliäisen sielun itse saatana omassa
persoonassaan tänne hilannut!" Joinkin määrin tyynnyttyään hän kertoi:
"Kun eilen metsässä levätäkseni istuuduin puun varjoon vähän matkan
päässä tiestä, tuli jääkäri kohta jälestä ja rupesi tien viereen
kaatuneen puunrungon päälle istualle; hän veti povestaan pussillisen
rahaa ja alkoi niitä lukemaan. Koska hän jo monta kertaa oli uhannut
revittää koirillaan minut kuoliaaksi, jos tapaa minut metsässä,
kyykähdin kepperästi maata vasten ja ryömin nelinkontin niin kauas,
että hänen oli mahdoton minua nähdä. Ympärilläni oli niin hiljaista
että rahojen kilinä kaikui korviini, vaikka olin hyvän matkan päässä
jääkäristä. Äkkiä häiriintyi hiljaisuus ja siltä taholta, missä päin
tiesin jääkärin olevan, kuului kimeää kirkunaa, ja sitte oli taas
kaikki hiljaisia. Mutta ei aikaakaan kun taas alkoi kuulua jyminää,
muistuttaen raskasten saappaiden polentaa, sitte väkevää körinää ja
taas kirkunaa, joka tällä haavaa oli niin kimeän vihlovaa, että
hiukseni kohosivat pystöön. Pelosta puolikuoliaana huusin kaikkia
pyhimyksiä avukseni ja lähdin juoksemaan minkä vanhoilta jaloiltani
jaksoin vuorta alas, enkä seisattunut ennen kuin Kleinochsenfurtin
ravintolan edustalla, missä tätini niinkuin tiedätte pitää asuntoa.
Hänelle kerroin kaikki juurtajaksain ja pyysin samalla hänen luonansa
yösijaa, sillä en kuolemaksenikaan olisi sinä iltana enää uskaltanut
astua jalallani ulommaksi kynnystä. Töykeä kirkuna soi vieläkin
korvissani."
Seppä Yrjö Ebert oli tällä välin paljastanut kepillä jääkärin rinnan ja
kaulan, ja kaulassa näkyi suuria mustansinisiä merkkejä. Kauhulla
osottaen noita merkkejä hän huusi: "Katsokaa, katsokaa, hänet on itse
rumahenki kuristanut -- tuonlaisia merkkejä ei ihmiskäsi jätä."
Kaupunginvouti tosin sanoi rautapukuisen sotamiehen kouran tekevän
yhtäläisiä merkkiä, mutta väki pysyi järkähtymättä vakuutuksessaan,
sillä mikäli tiedettiin ei muita sotamiehiä ollut paikkakunnalla
näkynyt kuin Paradeiserin, ja näiden kanssahan jääkäri oli
ystävyydessä, kuten Ebelingin Hannu tiesi kertoa.
Oli asianlaita miten hyvänsä -- se kuitenkin oli varmaa, että Jumala
oli ollut tässä tuomarina ja antanut tämän sanan toteentua:
Jumalattomain loppu on kauhistavainen. Niin paljon pahaa kuin murhattu
oli minulle paljon kärsineelle mies paralle saattanutkin, niin olisin
kuitenkin suonut hänelle vielä jonkun verran parannusaikaa pestäksensä
pois syntinsä välimiehen veressä ja saadaksensa paremman kuoleman,
mutta "kuka on tietänyt Herran mielen ja kuka on ollut hänen
neuvonantajansa? Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja
käsittämättömät hänen tiensä!"
Sittenkun porvarit ja kaupunginvouti olivat hyvän aikaa sinne ja tänne
keskustelleet ja kiistelleet, päätettiin antaa kuollut pyövelin haltuun
uudestaan, että pyöveli hänet hautaisi jonnekin hautuumaan syrjäiseen
nurkkaan, jonne muuten ei ketään rehellistä ihmistä haudata. Niin
seuraavana päivänä tapahtuikin. Kun hauta oli kaivettu, kierittivät
pyövelin rengit ruumiin muitta mutkitta siihen ja loivat haudan umpeen.
Tuota hautaa ei risti kaunista, ei edes ruohokaan tahdo siinä juurtua,
muutamat orjantappurapensaat vain levittävät rumia, okaisia oksiaan
siinä, missä jääkärin luut lepäävät tuomiopäivään saakka.
Minä näin jumalattoman, joka kerskasi väkevyydellään; hän levitti
itsensä niinkuin viheriäinen, vankasti juurtunut puu. Ihmiset kulkivat
hänestä ohi, ja katso, häntä ei enää ollut; minä kysyin häntä, mutta ei
häntä mistään löydetty. Ps. 37: 35, 36.
Kahdestoista luku.
Pako.
Mitä meille rauha tuo? Riemua.
Mitä sitten sota suo? Surua.
Mitä rauha lahjoittaa? Varoja.
Mitä sota tarjoaa? Hurmetta.
Mitä rauha meille toi? Ravinnon.
Mitä sota saattaa voi? Turmion.
Rauha tulee taivahasta,
Sodan pauhut saatanasta.
_Vanha sananlasku_.
Olen tähän asti, rakas lukija, ollut ylen seikkaperäinen ja laveasti
kertonut minun ja poikani elämän historian; nyt seuraavaa
seitsenvuotista jaksoa tahdon ainoastaan pääpiirteissänsä kosketella.
Kenties se, joka lukee mitä nyt olen kertova, ajattelee että Herran
käsi raskaimmin kuritti minua näinä vuosina -- mutta niin ei
todellakaan ollut laita. Minua kohdannut murhe ei ollut seurauksena
saatanan juonista tahi pahuudesta, ei, vaan se oli Jumalan laupias
käsi, joka ojensi minulle reunojen tasalle täytetyn murhemaljan, ja
minä saatoin sentähden tyhjentää sen uskon rohkealla kuuliaisuudella;
ja vaikka sieluni oli murheissaan kuolemaan asti saatoin kuitenkin
sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos ijän.
Jälkeentulevaisemme tuskin uskonevatkaan mitä hätää, levottomuutta ja
ahdistusta me, heidän isänsä, olemme kärsineet kalliin evankeelisen
uskomme säilyttämiseksi. Olemme uhranneet sen eteen muutakin kuin
maallisen omaisuutemme, -- tuohon kalleuteen yhtyvät veremme ja
kyyneltemmekin vuot. Herra sen tietää! Jos koittanee joskus aika,
jolloin evankeeliset kristityt eivät enää pidä tuota uskoa kalleimpana
omaisuutenaan, silloin täytyy meidän sukumme olla sukupuuttoon
hävinnyttä ja vieraan kansan asua heidän isiensä majoissa.
Kuten suosiollinen lukija ehkä edellisestä on havainnot, oli
kaupunkimme ympäriseutuineen uskonsodan johdosta viisitoista vuotta
takaperin melkein yhtämittaisena tuskan ja hädän näkymönä. Olimme
sentähden niin sanoakseni tottuneet nälkään, vaaroihin ja kurjuuteen,
että olimme miltei unohtaneet sellaisiakin aikoja olleen, jolloin
saatoimme olla iloisia työssä, jolloin iltasilla saimme laskea päämme
lepoon ajattelematta tulipaloja ja ryöstöjä. Mitä tähän asti olimme
kokeneet ei kuitenkaan ollut mitään sen iskun rinnalla, joka kohtasi
meitä Luojan sallimuksesta vuonna 1634.
Syyskuussa tänä vuonna jäivät ruotsalaiset verisessä Nördlingenin
tappelussa alakynteen, ja siitä seurasi, että jalon Ruotsin kuninkaan
karkottama keisarin sotaväki uudestaan marssi seutuihimme päin.
Ruotsalaiset itsekin tekivät meille paljon tuhoa, ryöstivät
Lindelbachin kylän, raastivat kalkin kirkosta ja polkivat hostian
jalkojensa alla. Jotka tällaista ilkivaltaisuutta harjoittivat, olivat
sentään vain tuommoisia tuimia hirtehisiä, joita on jokunen joka
kulmalla; heitä rangaistiinkin varsin ankarasti. Kuningas Kustaa
Aadolfin eläessä oli ruotsalainen sotaväki mitä paraimmassa maineessa
sotaväessä ylläpidettyyn jumalanpelkoon ja kurinpitoon nähden. Kun
syntyperäinen ruotsalainen tahi suomalainen ensin tuli Saksaan, niin
hän aina ennen ruoalle istuutumistaan luki ruokalukunsa ja syömästä
herettyä ojensi hän kätensä isännälle ja emännälle, kohteliaasti
kiittäen kestityksestä. Keisarin sotajoukko sitävastoin piti
sodankäyntiä ammattinaan ja leirissä kasvanut sotamies halveksi
porvarissäätyä eikä näyttänyt pelkäävän enemmän Jumalaa kuin
ihmisiäkään.
Syyskuun 8 päivänä hyökkäsi kaupunkiimme 150 miestä kenraali
Piccolominin rykmentistä. Hurjasti jyllästäen ja ampuen ajoivat he
katujamme pitkin, majoittuivat taloihin ja elämöivät niissä niin
hurjasti että avunhuutoja kuului joka taholta. He eivät pakottaneet
ainoastaan niitä, joilla vielä jotakin oli, panemaan viimeiset
ruokavaransa ja rahansa esille, vaan he rääkkäsivät julmasti niitäkin,
jotka tuskin tiesivät miltä leipä maistui; he kohtelivat naisia mitä
hävyttömimmällä tavalla, löivät miehiä, kun nämä epätoivossaan
yrittivät vastarintaan ruveta ja pistivät useita kuoliaaksi,
hätyyttivätpä joskus viattomia lapsiakin. Kahden päivän perästä ei
ollut jälellä ainoatakaan kanaa, saatikka lehmää tai vuohta koko
kaupungissa. Ratsuväen lähdettyä vihdoinkin matkaansa oli tuskin eheätä
ikkunaa tahi ovea taloissa; vähäiset sänkyvaatteitten jäännökset raa'at
sotamiehet olivat leikelleet puhki ja pudistelleet höyhenet kadulle.
Kaupunginvoudin konttorin he kaikkein ensin ryöstivät putipuhtaaksi,
sen jälkeen koko kaupungin. Kun kiusanhenkemme vihdoin olivat lähteneet
ja ihmiset uskalsivat tulla esiin piiloloukoistaan, niin ei kellään
ollut minkäänlaista omaisuutta, paitsi kurja henki vain, joka oli
vihollisilta säästynyt.
Kaikkein kauhuksi levisi nyt niin ikään tieto, että keisari Ferdinand
sotaväkineen aikoi piakkoin matkata kaupunkimme läpitse ja majoittua
linnaan muutamaksi päiväksi. Ja jokainen tiesi, ettei nyt ollut
parempaa odotettavissa, elleihän pahempaa vielä kuin tähän saakka
olimme kärsineet: tuo oli vain joutumista ojasta allikkoon. Useimmat
olivat sentähden sitä mieltä, että kun kuitenkaan ei ollut muuta
pelastettavaa kuin oma henki, niin voitaisiin yhtä hyvin Jumalan
nimessä lähteä pakoon ja jättää tyhjät huoneet vihollisen valtaan.
Kaikki kaupungin asukkaat, paitsi muutamat vanhat ja kuolintautia
sairastavat ihmiset, jotka arvelivat yhtähyvin voivansa, jos niin oli
Jumalan tahto, kuolla syntymäkaupungissaan kuin muualla, hankkivat siis
lähtöön. Koska rakas vanha pastorimme Theodorikus, korkeaan ikäänsä ja
voimattomuuteensa nähden, jo kauan sitten oli lähtenyt kaupungista,
päätin minäkin liittyä vaimoineni lapsineni matkueesen. Jotkut kulkivat
Mainjoen poikki Gau'iin; toiset sitävastoin, niiden joukossa minä
omaisineni, toivoivat Kitzingenissä ja sen ympäriseuduilla löytävänsä
turvapaikkaa.
Kaupungin portilla hajaannuimme niin muodoin kahteen joukkokuntaan,
lähtien kumpikin joukko omalle taholleen. Käännyttyämme oikealle
Steinbachia kohden ja kuullessani pakolaisraukkojen vaikeroivan, joista
muutamat kantoivat lapsiaan, toiset sairaitaan, tulin ajatelleeksi
Daavidia, kun hän väkinensä pakeni poikaansa Absalomia ja itkien nousi
Öljymäkeä ylös. Kulkiessamme syntyi matkalla epäjärjestystä ja tungosta
kulkijoissa, johon oli syynä se, että joku joukosta, kiivettyänsä
Altenberg vuorelle, oli nähnyt keisarin väen jo olevan tulossa
Ochsenfurtista päin. Jälkijoukko tunki edimmäisten päälle ja saattoi
täten sekasortoa aikaan. Tyynnyttääkseni kuohuisia mieliä otin
psalttarini ja luin siitä kuuluvalla äänellä seuraavat värsyt kuningas
Daavidin seitsemännestäkolmatta psalmista: Herra on minun valistukseni
ja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä
minä vapisen? Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun
sydämeni sentähden pelkäisi; jos sota nousisi minua vastaan, minä
turvaan sittenkin häneen. Yhtä minä Herralta anon, sitä minä etsin,
asuakseni Herran huoneessa kaiken elinaikani: että minä näkisin Herran
kauniin jumalanpalveluksen ja hänen temppelissänsä ajattelisin tilaani.
Väkijoukko rauhoittui tyyten ja kaikki kuuntelivat hartaasti mitä
heille luin; viimeistä värsyä lukiessani moni kääntyi kaupunkia kohden
ja loi toivon silmäyksiä temppeliin, jossa useimmat heistä olivat
kastetut sekä Herran pöytää lähestyneet, ja uskoivat sen kaikkivaltiaan
Jumalan huomaan. Kun sitten torninvartijamme Ebelingin Hannu pontevalla
äänellään alkoi laulaa Lutheruksen sankarillista virttä:
Se sana seisoo vahvana,
He ei voi sitä kestää;
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos vaikka henkemme,
Osamme, onnemme
He veisi viekkaasti,
Jää meille kuitenki
Jumalan valtakunta,
yhtyivät siihen kaikki, laelta vuoren juurelle asti, semmoisella
voimalla, että tuo täysisointuinen veisuu tunki kaupunkiin jääneiden
sairasten ja iäkästen kuuluvillekin, ja moni, josta ero oli ollut
raskas ja katkera, tunsi saaneensa merkillisellä tavalla vahvistusta ja
lohdutusta, niinkuin välittömästi Jumalalta itseltään.
Meissäkin pakolaisissa elvytti laulu rohkeuden suureen voimaan. Itse
kaupunginvouti tuli luokseni ja lausui kyynelsilmin:
"En olisi milloinkaan luullut rukouksen ja laulun niin suuresti voivan
lohduttaa ihmistä hädän hetkenä." Vastasin: "Sentähden Herra juuri
lähettääkin meille murheita, että oppisimme rukoilemaan ja veisaamaan."
Nuo sanat olivat viimeiset, jotka sille miehelle lausuin. Hän ei näet
saanut enää palata kaupunkiimme, sillä hän sairastui ja kuoli
Kitzingenissä, josta seuraavassa kerron tarkemmin.
Vuorenlaelle tultuamme sitte hajaannuimme ja kukin suuntasi matkansa
sinne päin, mistä toivoi löytävänsä ystävän tai sukulaisen. Minä ja
omaiseni lähdimme Kitzingeniin, jossa Jumala valmisti meitä varten
ystävällisen vastaanoton erään vanhuksen luona, jota en sitä ennen
ollut nähnyt enkä tuntenut. Hänen sydämensä ja talonsa olivat
alttiina meille ja neljän viikon ajan hän hankki ruokaa ja juomaa
toimeentuloksemme. Hänen nimensä oli Sebastian Popp. Herra palkitkoon
häntä tuhatkertaisesti!
Kolmastoista luku.
Rutto.
Käy viikatemies halki metsien,
Puun toisensa rinnalle kaataen,
Varo, ruusu rakka,
Sun perivi hukka:
On viikate
Sunkin juurellas.
Vanha laulu.
Neljän viikon kuluttua tuli tiedoksemme, että keisarin sotaväki oli
lähtenyt Sommerhausenista, ja että useat kaupungin entiset asukkaat
olivat palanneet sinne takaisin. Mekään emme tahtoneet kauemmin olla
ystävälliselle isännällemme kuormaksi, vaan valmistauduimme matkaan
lähteäksemme kotiin. Kiivettyämme vuorta ales ja tultuamme
kirkkomaalle, tapasimme muutamia miehiä leveätä hautaa kaivamassa. He
olivat hyvin riutuneen ja poloisen näköisiä, nuo miehet, ja me
huomasimme, etteivät he jaksaneet pitemmän aikaa yhtäperin kaivaa, vaan
että toinen jätti lapion kädestään lähinnä seisovalle ja vaipui
hetikohta raukeana maahan. Meidät nähtyään sai vähäinen ilon kajastus
tuokion ajaksi heidän kalpeat kasvonsa hehkenemään, synketäksensä
seuraavassa silmänräpäyksessä entistä synkemmiksi. "Varsin lemmettömään
aikaan olette takaisin tulleet", sanoi muudan heistä; "keisarin väki on
jättänyt jälkeensä tarttuvaisen kulkutaudin, joka jo on temmannut
mukaansa monta kaupungin porvaria; joukko sairaita sotamiehiä makaa
niin ikään vielä kaupungissa. Kurjuuden kukkurana on kaupungissa ja sen
lähiseuduilla täydellinen ruokatavarain puute; näettehän kuinka
heikkoja mekin olemme, niin että jalat tuskin kannattavat. Pakosta
olemme kuitenkin ryhtyneet kaivamaan tätä hautaa, sillä sotamiehiä
makaa kuolleena pitkin taloja ja haudankaivaja Merten Gender vanhus on
kuollut kanssa."
Annoimme ihmisraukoille vähän leipää, jonka he halukkaasti ahmivat ja
sitte he ryhtyivät uudestaan työhönsä. Me pitkitimme matkaamme
kaupunkiin, asetuimme vanhaan kartanoomme asumaan ja havaitsimme
valitettavasti liiankin pian, etteivät miehet, joita puhuttelimme,
olleet liioitelleet.
Sotamiehet olivat jättäneet jälkeensä pahemman vihamiehen, kuin mitä
ikänä itse olivat -- kauhean _ruton_, joka nyt raivosi kaupunkiin
palaavien asukkaiden kesken, niinkuin ennen murhanenkeli Egyptinmaalla.
Kohta ei enää ollut sitä huonetta, missä ei kuollutta ollut.
Opin nyt tuntemaan kuolemaa sen hirvittävimmässä muodossaan.
Kirkonpalvelijana olin monessa tilaisuudessa saattanut vainajia heidän
viimeiseen leposijaansa. Sukulaisia ja tuttavia oli silloin aina
saattamassa vainajaa kirkkomaahan ja he vuodattivat hänen haudallaan
surun ja kaihon kyyneliä. Tosin sydämeni usein vuosi verta nähdessäni
rakastavia vanhempia, joiden pakosta täytyi luopua rakkaasta lapsesta,
tai lapsen, jonka elinkaudeksi täytyi erota isästä tai äidistä, mutta
minusta tuntui aina, kun kuulin siunausta lausuttavan Herrassa
nukkuneelle, kuin olisi ihanin osa tullutkin juuri tämän osaksi, sillä
eihän voi kovaksi kohtaloksi sanoa sitä, kun saapi maallisen rakkauden
sylistä joutua taivaallisen rakkauden helmoihin.
Jos maanpeittoon kätkettiin hurskas, mutta köyhä päivätyöläinen,
sellainen, jonka useasti olin nähnyt kuumana kesäpäivänä otsansa hiessä
puuhaavan työssänsä aukeilla viinamäillä, niin ajattelin Ilmestyskirjan
värsyjä: Ei heidän pidä enää isooman, eikä enää janooman, eikä aurinko
lankee heidän päällensä, ei myös yksikään palavuus. Sillä Karitsa, joka
istuimen keskellä on, kaitsee heitä ja johdattaa heitä eläville
vesilähteille. Kuolonkellojen sointi tuntui minusta pyhäaaton kellojen
kuminalta, joka kutsuu työntekijöitä lepoon, ja ainoana erona on vain,
että jälkimäinen soitto tarkottaa seurakuntaa kokonaisuudessaan, mutta
edellinen yksityistä sielua, joka on päässyt vaivoistansa.
Sitä tuhoa katsellessa, jonka rutto oli keskuudessamme saanut aikaan,
tuli ehdottomasti ajatelleeksi sanoja: Vihasi kautta me hukumme ja
julmuutesi kautta meidät pois temmataan. Kun omin silmin näki miten
ihmiset, jotka aamusilla vielä olivat terveet, illan tullen jo
lepäsivät kuolleena, kuinka isä, lapset ja lastenlapset, isännät ja
palkolliset usein yhtaikaa samassa talossa heittivät henkensä, silloin
ei kuolemaa enää voinut pitää Jumalan sanansaattajana, joka, jos
kohtakin se näyttää ankaralta, kuitenkin tuo suloisen sanoman --
levonsanoman väsyneelle työntekijälle, silloin se pikemmin oli
viikatettaan hiova niittomies, joka niittää ihmisiä kuin kedon ruohoa.
Ei myöskään katoovaisuuden mailla enää kuulunut Jumalan sanaa ja
lupauksia jälkeenjääneiden lohdutukseksi; veisuutta ja kellojen
soitotta vietiin ruumiit hautuumaahan ja kaikki samana päivänä kuolleet
heitettiin kirstuitta tahi käärevaatteitta yhteiseen hautaan, jonka
vuoksi jälkeenjääneiden oli mahdotonta saada selkoa sukulaistensa
lepopaikoista.
Mutta kauheinta oli että ihmisetkin näyttivät juurikuin muuttuneen.
Ensi alussa annettiin sairaille anisruohoa, koska muudan sanoi
kuulleensa äänen ylhäältä huutavan:
"Syö anisruohoa,
Et kuole pian sa."
Mutta kun tämäkään keino tuiki vähän tahi ei ollenkaan auttanut, niin
tyydyttiin siihen, että niinpian kun joku sairastui ruttotautiin
asetettiin vesiruukku hänen vuoteensa viereen ja hänet jätettiin sitte
oman onnensa nojaan. Kun sairas oli ummistanut silmänsä kuoleman uneen,
niin hänet toimitettiin hetikohta pois ja haudattiin. Harvoin oli
omaisia saapuvilla haudalla, jotka olisivat edes kyyneleen uhranneet
vainajan muistolle. Sattuipa niinkin että isä riisti pojaltaan, poika
isältään viimeiset leivänmurut, kun jompikumpi heistä sairastui, koska
toisen kuitenkin täytyi kuolla ilman vähintäkään pelastuksen toivoa.
Monta kristillistä avua saattaa ilmetä hädän ja koettelemusten aikoina,
mutta ihmisissä, joilta puuttuu kokonaan jumalanpelko, ilmenee sen
sijaan itsekkäisyys, joka ei pidä jumalallisia tai inhimillisiä lakeja
minkään arvoisina. Ne, jotka arvelevat ihmisen olevan luonnostansa
_hyvän_, voivat senkaltaisina aikoina oppia, ettei mikään peto
koskaan ole julmempi ja tunnottomampi kuin ihminen, joka antautuu
syntyperäisten taipumustensa valtaan, sillä Pyhän Hengen kuritustyö ei
ole häntä kesyttänyt eikä hän ole ylhäältä tulevan voiman kautta
uudestisyntynyt.
Herra oli neuvossansa päättänyt, että _minunkin_ huoneeni tuli tyhjetä;
samana aamuna tarttui rutto vaimooni ja tyttäriini Ottiliaan ja
Reginaan. Ennen ehtoota otti Herra Jeesus molemmat lapset tykönsä,
mutta vaimollani oli vielä muutaman tunnin kärsimykset kestettävänä.
Hän ei kuitenkaan tuntenut ketään, ei minuakaan; eikä hän puhunut
muuta, kuin joskus korkealla äänellä huudahti: "Valentin! Valentin!
poikani, poikani!" mutta sydänyön seuduilla kohosi hän yhtäkkiä
vuoteellaan istualle, käänsi säteilevät kasvonsa ylöspäin, ihan kuin
hän olisi nähnyt siellä jonkun, ja levittäen kätensä hän sointuvalla
äänellä lausui:
"Jo tulee armas ystävän',
Taivaasta luoksen' saapuu hän,
Mull' armon tuo ja totuuden,
Myös ilon iankaikkisen."
Sitten vaipui hän takaisin tilalleen ja oli kotonansa.
"Sun syömmesi -- mun syömmeni,
Mun leipäni -- sun leipäsi,
Sun kipusi -- mun kipuni,
Mun hätäni -- sun hätäsi",
niin kirjoitin hääpäivänämme hänen virsikirjaansa: se oli
avioliittokontrahtimme, jota me uskollisesti seurasimme, siksi kuin
Herra itse neljänkolmatta vuoden perästä sen purki.