vuorituvalta. Siitä hän kertoi: "Tuvan lähelle tultuani kuulin sisältä
hiljaista vaikeroimista, ja avattuani oven näin Mündleinin Hannun ja
Klaun makaavan lattialla, Klaulla haava rinnassansa, ylteistään
veressä, eikä elon kipinätä suonissaan. Isänsä, joka niin ikään oli
haavoitettu, oli satulahihnalla köytetty kiinni, ja vaikeroi ääneen.
Pesävalkean ääressä loikoili pari kroaattia syöden keitosta, jonka
viinitarhan vartijat olivat itseänsä varten valmistaneet. Nähtyänsä
minut karkasivat he pystyyn, syöksyivät jälestäni ja ampuivat minua
kohden. Kun laukaus kajahti syöksyi Lindelbachin tien viereisestä
notkosta esiin joukko ratsumiehiä, jotka kaikki lähtivät minua ajamaan
jälestä. Minä kun olin melkosen matkan edellä, kerkesin ennen heitä
kaupungin portille, jota Veit minun varalleni piti avoinna."
Sittekun poika oli päättänyt kertomuksensa otin häntä kädestä ja
kiiruhdin kotia, jossa tapasin vain vaimoni ja kaksi tytärtäni, jotka
eivät tapahtumasta tienneet vielä mitään. He olivat kuitenkin
peljästyksissään, nähtyänsä ensin minun rientävän torninrappusia alas
ja vähän ajan perästä kroaattien kiitävän ohi. Valentin oli äskettäin
mennyt ulos ottaaksensa, kuten oli sanonut, selkoa siitä missä aikeissa
vieras sotaväki oli hyökännyt kaupunkiin. Kiellettyäni omaisiani
lähtemästä kotoa jätin heidän toimeksensa telkitä huolellisesti portti
ja läksin kansanjoukon jälestä kreivin linnalle, sittekun Hannu
Mündleinin vaimolle sivumennen olin ilmoittanut hänen miehensä ja
poikansa onnettoman kohtalon.
Yhdeksäs luku.
Ryöstö.
Me saaliin oivan saimme, veikot,
Ratsaille siis!
_Shakespearen_ "Henrik IV".
Kaupunginvoudin virkahuone oli samassa linnassa, jonka edustalla
olevalle aukialle torille kaupungin porvaristo tällä aikaa oli melkein
yksissä miehin kerääntynyt, ja katseli kauhulla kroaattien harjoittamaa
ilkivaltaisuutta. Linnan piha oli täynnä aukimurrettuja kirstuja ja
rikotuita viiniruukkuja, joita sotamiehet olivat kanniskelleet
kellareista. Sill'aikaa kuin muutamat, jotka murtautuivat voudin
konttoriin, siellä särkivät kaikki lukot ja pengastivat pohjia myöten
kaikki sopukat, seisoivat toiset pihalla paljastetuin miekoin ja joivat
viiniä huippulakeistaan. Juotuaan janonsa sammuksiin kaasivat he
tähteet viinistä maahan. Jotkut panivat kokoon ryöstämiänsä tavaroita
-- ja sitä tehdessään he kiivaasti riitelivät keskenään ja kiroilivat
mitä kauheimmin, joten kaunis linnanpiha, jonne nuorison oli tapana
kokoontua kesäilloin kisailemaan ja laulamaan, näytti muuttuneen
helvetin kuiluksi. Minä puhelin parhaallaan naapurini Gebhartin kanssa
siitä, mitä tämä vallattomuus oikeastaan merkitsi, kun kapteeni
Paradeiser ja muutamat hänen sotamiehistään tulivat ulos laahaten
kaupunginvoutia perässään ja pyssynperillään antoivat hänelle aika
potkuja ja kolauksia.
"Missä rahat ovat?" huusivat he kilvan; "missä ne tuhannen taaleria
ovat, jotka eilen toitte Würzburgista? Antakaa ne tänne, vanha saituri!
Jos vitkastelette, niin silvomme nahastanne hihnoja."
Kaupunginvouti rukoili armoa. "Minähän täytän ainoastaan
velvollisuuteni", sanoi hän, "rahat eivät ole minun vaan ruhtinaan;
niitä ei minun ole lupa antaa käsistäni."
Mutta kuurona kaikille rukouksille ja muistutuksille, paiskasi kapteeni
hänet maahan, painoi polvellaan hänen rintaansa, ja pannen miekan terän
hänen kurkullensa karjasi rajusti:
"Minä annan teille sen verran miettimisen aikaa, että kerkiätte kerran
lukea Isä meidän, mutta ellette sitten tunnusta, survaisen miekan
ruumiisenne, niin totta kuin nimeni on Nikol Paradeiser."
Näkyi että miehellä oli tosi mielessä -- kukapa muutoin olisi
tuommoiselta pedolta sääliä odottanutkaan -- raivosta hänen suunsa
oikein vaahtoa tursusi niin että sitä valui hänen taajalle parralleen
ja tippui kaupunginvoudin päälle, joka kuolon kalpeana vääntelehti
hänen polviensa alla. Paradeiserin silmät hehkuivat kuin tiikerin, kun
hän välistä silmäili ympärillä olevia, nähdäksensä uskaltaisiko joku
yrittää temmata saalista hänen kynsistänsä.
Silloin ilmausi äkkiä kaupunginvoudin vaimo, pieni poika käsivarrellaan
ja huusi, kääntyen minun puoleeni:
"Auttakaa, oi auttakaa häntä, herra koulumestari; hän olisi auttanut
teitä, jos te olisitte joutunut yhtäläiseen pulaan."
Minä menin silloin vähän lähemmäksi ja huusin kaupunginvoudille:
"Herra kaupunginvouti, antakaa te Jumalan nimessä hänelle rahat;
ruhtinas on kernaammin luopuva niistä, kuin uskollisesta
palvelijasta. Me todistamme jokainen teidän tunnollisesti
täyttäneen velvollisuutenne."
Kaupunginvouti pyysi nyt päästä irti, lupasi taipua ylivoiman alle ja
antaa rahat hallustaan. Paradeiserin seuraamana meni hän asuntoonsa ja
otti esille rahakirstun, jonka hän kiireessä oli piilottanut irrallisen
lattialaahkon alle, nähdessään saaliinhimoisen lauman olevan tulossa.
Kun johtaja uudestaan tuli ulos rahapussi kädessään, ratkesivat
saaliinahnaat sotamiehet ilohuutoihin, viskausivat hevostensa selkään
ja olivat siinä tuokiossa hävinneet.
Ylläkerrotut seikat olivat tapahtuneet niin sukkelaan, että jokainen
meistä oli vallan ymmällä, emmekä voineet käsittää, mitenkä asianlaita
oikein olikaan. Muutamat, joilta hälytyssignaali oli jäänyt kuulematta,
olivat äkäisiä portinvartijalle, joka ei paremmin ollut pitänyt huolta
toimestaan, vaan oli päästänyt kroaatit livahtamaan kaupunkiin,
ennenkuin oli ennättänyt sulkea portin; he vaativat kiivaasti nyt hänen
erottamistaan virasta. Minä vastasin:
"Portinvartija on jo vapautunut toimestansa ja on hänet kutsunut
tilinteolle vähän suurempi herra, kuin te olettekaan, ja olen
vakuutettu että hän siinä tilinteossa Jumalan armolla on kestävä.
Menkää portinvartijan mökille -- sieltä hänet löydätte."
Kun he sen kuulivat, niin he tulivat hyvin pahoillensa siitä, että
olivat vanhaa miestä väärin syyttäneet.
Päivänselvää oli, että ratsuväki, Veitin huomiota välttääkseen, oli
yötä lymynnyt hautuumaan takaisessa solassa ja siellä vartonut
portin aukaisemista. Viinitarhan vartijat olivat he saattaneet
vahingottomiksi, pyysivätpä vielä saada kiinni pikku poikanikin, ettei
melua syntyisi ennenkun heidän oli onnistunut suistua kaupunkiin;
laukaus oli ollut väijyksiin asettuneelle joukolle merkkinä
ryntäykseen, ennenkun portinvartija poikani varoituksesta olisi
ennättänyt sulkea portin. Heidän katala hankkeensa oli vain liiankin
hyvin onnistunut.
Joskin ryöstöt ja väkivallanteot näinä inhoina aikoina, Jumala
paratkoon, olivat varsin tavallisia, oli sentään ihan kuulumatonta,
että keisarin sotaväki selvällä päivällä olisi murtautunut johonkin
rauhalliseen kaupunkiin aikomuksenansa vain ryöstää rahaa, vallankin
kun ympäriseuduissa vielä vilisi ruotsalaista sotaväkeä varsin
taajassa. Porvareiden mielikarvaus moisesta hävyttömästä teosta tulikin
mitä kuuluvimmalla tavalla ilmi; kaupunginvouti sen sijaan huusi:
"Minusta nähden on kavallus tässä suhteessa paljo hävyttömämpi kuin
itse ilkityö. Tässä kaupungissa täytyy olla joku Juudas, joka on
pettänyt ruhtinaansa ja syntymäkaupunkinsa, koskapa se hirtehinen, joka
piteli minua niin pahoin, näytti ennakolta saaneen varmat tiedot
asiasta. Kuka tuo viekas kavaltaja on, en vielä varmuudella tiedä,
sillä ainoa henkilö, jolla oli rahoista tietoa, on kirjurini Valentin
Gast; hän oli kerallani kun Würzburgista rahat toin, mutta minä en suo
itselleni rauhaa, ennenkuin olen päässyt kavaltajan jäljille, ja
ansaitun palkkansa on hän saapa, niin totta kuin vanhurskas Jumala on
taivaissa."
En tiedä miksi, mutta kuultuani sanan "kavallus" kulki läpitseni kylmä
väristys. Ajatellessani kuinka kaikki tuulet ajelehtivat evankeelisen
kirkkomme yli Limburgissa, niin että sorronalainen kansa näytti
laumalta, joka huolissansa etsii katoksen tai vaikkapa vaan puunkin
suojaa, johon he voisivat kokoontua toinen toisensa turvaksi, niin
minusta tuntui suorastaan mahdottomalta, että joku omasta
keskuudestamme olisi tahtonut ansaita verirahoja sorrettujen veljiensä
kustannuksella. Kuitenkin minua vapisutti sitä ajatellessani ja
katselin ympärilleni, ikään kuin nähdäkseni petturin leimuavaa
poltinmerkkiä jonkun otsalla -- mutta Kainin merkkiä en sittekään
nähnyt. Mutta sanomaton tuskanpolte vaivasi kumminkin sydäntäni.
Levottomana etsin joukosta Valentinia, sillä olihan vaimoni sanonut
hänen lähteneen katsomaan mihin sotamiehet aikoivat ryhtyä -- mutta
häntä en nähnyt missään.
Kymmenes luku.
Rikos tulee ilmi.
Vavisten luonto odottavi, kun
Pilvistä synkistä ja raskaista
Yht'äkkiä välähtää salama.
_Thompsonin_ "Vuodenajoista".
Tällä välin oli Hannu Mündleinin vaimo lapsinensa lähtenyt
vuorituvalle; jotkut naapureista lähtivät mukaan ja tulivat nyt
takaisin, kantaen hänen miestänsä ja poikaansa kaksilla paareilla.
Poika, joka todellakin oli tavattu kuolleena, makasi kaapu verhonaan;
hänen ruumiinsa vietiin oitis raatihuoneesen, jonne portinvartijankin
eloton ruumis kaupunginvoudin käskystä oli saatettu. Sitä näkyä, joka
täällä esiytyi katseltavakseni, en elinaikanani unhoita.
Klaus oli asetettu suurelle pöydälle keskelle salia, ja kirurgi oli
paljastanut hänen rintansa, tutkiaksensa haavaa, joka oli vienyt hänet
tuonen tuville. Vainaja oli hiljaismielinen, oikeutta harrastava
nuorukainen ja vanhemmillensa kuuliainen poika. Todistuksena tähän
mainittakoon, että kun hänen isänsä viimekuluneena talvena sairauden
kautta oli kytketty vuoteesen eikä mitään kyennyt ansaitsemaan, Klaus
kättensä työllä hankki elatuksen koko perheelle. Isä vanhus huusikin
monta kertaa, kun häntä ja kuollutta poikaansa kannettiin sisään:
"Oi, poikani, poikani, olisipa Jumala sallinut minun kuolla sinun
edestäsi!"
Murtunut äiti oli polvillaan poikansa ruumiin ääressä; hän piti
poikansa kättä käsissänsä ja itki kiihkeästi. Päänaluksen kohdalla
seisoi Margareeta Friesen, nuori, siveä neito, joka vuosikauden jo oli
ollut vainajan morsiamena. Ei näkynyt hänen silmissänsä kyyneltä eikä
elonmerkkiä hänen kasvoillaan. Kalman valjuna ja liikkumatonna hän
siinä seisoi, juurikuin hänenkin henkensä olisi riisuutunut maallisesta
verhostansa ja yhdessä sulhonsa hengen kanssa astunut valon
iankaikkiseen valtakuntaan. Murhatun sisarukset itkivät jokainen
ääneen, että sydäntä vihloi sitä kuullessa -- kaikki, paitsi hänen
nuorin pikkuveljensä, kaksivuotinen pojansirunen, joka ääneti seisoi
äitinsä vierellä, kädessä pitäen pientä viiriä, jonka Klaus vasta
edellisenä iltana oli hänelle tehnyt; pienokainen silmäili oudoksuen
milloin kuollutta veljeänsä, milloin kirurgia, milloin itkevää
äitiänsä.
Oli vaikeata päättää mikä mieltä enimmän liikutti katsellessa:
katkerasti itkevä äitikö, kelmeä, liikkeissänsä jähmeä Margareetako
vaiko pikku Kasperi, joka surutonna leikitsi lippuinensa murhatun
vieressä. Sydän ihmisellä olisi pitänyt olla kiveä kovempi jos tämä
näky ei olisi kyyneltä silmään tuonut. Surevien ympärille oli
kokoontunut lukuisa joukko sukulaisia ja ystäviä, jotka osanotolla
yhtyivät vainajaa kiittämään tahi hänen kohtaloansa valittamaan.
Ystävien joukossa oli Valentinkin, joka piteli tuolista kiinni ja
vapisi koko ruumiissansa. Se ei minua kummastuttanut, sillä Klaus ja
hän olivat hyviä ystäviä olleet varhaisimmasta lapsuudestaan saakka;
koulussa he olivat istuneet vieretysten, ja ensi kertaa yhdessä ripillä
käyneet.
Veit vanhus makasi vähän syrjempänä toisella pöydällä. Olen monasti
huomannut suloisen kirkkauden, oikean taivaallisen rauhan
kuolinhetkellä leviävän niiden kasvoille, jotka Herrassa ovat
nukkuneet, vieläpä silloinkin, vaikka heidän on täytynyt maistaa
kuolemata sen katkerimmassa muodossa ja ollut kestettävänä kova
kamppaus. Yhtä selvästi en ole kuitenkaan nähnyt sitä ilmenevän muissa,
kuin tuossa vanhassa portinvartijassa. Siinä maatessansa näytti hän
vain nukkuvan, eikä mikään muu todistanut hänen kuolleen väkivaltaista
kuolemaa, kuin hänen verellä tahrattu valkoinen tukkansa. Hänen
silmänsä olivat kiinni ja hänen huulillansa asusti hymyily, joka tahtoi
ikäänkuin sanoa: "Nyt makaan ja nukun täydessä rauhassa." Koska
portinvartija oli iällinen mies ja kun hänellä ei ollut sukulaisia
kaupungissa, niin hän oli ensialuksi joutunut nuoren miehen rinnalla
unhotuksiin. Ainoastaan hänen uskollinen koiransa, Fidelis, jonka hän
itse oli kasvattanut ja jonka kanssa hän vuosikausia oli jakanut niukan
leipänsä, ei hetkeksikään väistynyt hänen viereltään; se oli pistänyt
mustan turpansa kuolleen isäntänsä oikeaan käteen -- käteen, joka oli
joka päivä ojentanut sille ruoan.
Tunteeni olivat perinjuurin lamauttaa minut muistellessani vainajan
osottamaa järkähtymätöntä ystävyyttä minua ja omaisiani kohtaan ja
ajatellessani hänen merkillistä untansa ja väkivaltaista loppuansa.
Kuinka ystävällisesti olikaan hän kuolinhetkelläänkin puhutellut minua
ja pientä poikaani! Kuultuansa minun itkevän, Fidelis, tuo viisas,
uskollinen eläin, kohotti hiukan päätään ja ulisi hiljaa, valittavasti
-- juurikuin olisi se ymmärtänyt suruni ja halunnut yhtyä kerallani
valittamaan hänen murhatun isäntänsä surmaa.
Viittasin Valentinin tulemaan luokseni ja sanoin hälle:
"Teet oikein, kun suret manalle mennyttä lapsuuden ystävääsi, mutta älä
sure yksistänsä häntä, katso, tässäkin on vanha ystävä, joka on
ansainnut kyyneleesi." Kerroin hänelle kuinka kuolema oli Veitiä
kohdannut sekä mainitsin kuinka hän oli uneksinut pelastavansa
kuolemansa kautta poikani Johanneksen hengen, ja että hänen unensa nyt
kurjimman ja katalimman petoksen kautta oli surullisella tavalla käynyt
toteen. Viimeiset sanat lausuttuani levisi poikani kasvoille sanomaton
tuskanilme, häntä ei haluttanut kuulla sen enempää vaan tunkihe
väkijoukon läpitse ovea kohden, huojuen puolelta toiselle, niinkuin hän
olisi ollut kaatumaisillansa.
Nyt oli Veitin vuoro joutua kirurgin tutkittavaksi. Tämä ilmoitti että
portinvartijan pääkallo oli murskattu. Minä kun en sietänyt katsella
vanhan ystäväni leikkelemistä, tuumin lähteä kotia, vaimoni ja lasteni
luo, mutta samassa töytäsi muudan Erlachin mies saliin, pyytäen päästä
kaupunginvoudin puheille. Kaupunginvoudin kysyttyä mitä hänellä oli
asiaa, mies kertoi seuraavaa:
"Lähdin tänään aamupäivällä Sommerhauseniin leivän ostoon; vähän matkan
päässä metsässä joukko ratsumiehiä vaati minua seisahtumaan, piiritti
minut ja kysyi minnekä olen matkalla. Sommerhauseniin, vastasin. Muudan
ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja näytti olevan joukon
päämies, kysyi, tunnenko kaupunginvoudin kirjuria, Valentin Gastia.
Tunnen minä hyvinkin, vastasin, olen monasti nähnyt häntä Erlachin
jääkärin kanssa yksissä seurustelemassa. Hän pyysi niin muodoin minua
sanomaan Valentinille terveisiä, että he ovat jo puolisen tuntia häntä
odottaneet ja että hän kiiruumman kautta kävisi noutamassa osinkonsa,
sillä heillä ei ollut aikaa kauemmin täällä viipyä. Vielä hän jätti
toimekseni sanoa teille, herra kaupunginvouti, että jättäisitte
kirjurinne hänen käsiinsä, sillä Valentin soveltui paremmin sissiksi
kuin musteentuhrijaksi. Hän sanoi olevansa kapteeni Nikol Paradeiser ja
käski sanoa, että jos mielenne tekee, niin hän on valmis ennen pitkää
käväsemään uudestaan luonanne, tehdäksensä itse asiasta selvän. Nauraen
lähtivät he sitte matkoihinsa, jotapaitsi vielä kuulin johtajan
huutavan: 'Se lintu on vihdoinkin tarttunut liimapuikkoon, mikä ei mene
viekoittamalla, menee pakoittamalla.' Kirjuri tuli minua kadulla
vastaan ja minä toimitin hänelle asian, mutta hän ei hiiskunut
sanaakaan vastineeksi, vaan töytäsi vihurina eteenpäin."
Ebelingin Hannu, kaupungin torni- ja yövahti, joka miehen kertoessa oli
tullut minua aivan lähelle, pani kätensä minun olalleni ja lausui
vakaasti:
"En tahdo kauemmin teiltä salata, että kroaattipäällikön kasvot ensi
hetkestä käsin näyttivät minusta tutuilta -- en vaan jaksanut muistaa,
missä olin niitä ennen nähnyt. Mutta nyt muistan vallan hyvin, että
minä viime lauantaina käydessäni myöhään iltasilla kapakan ohitse näin
hänet pelipöydän ääressä yhdessä Valentinin ja Erlachin jääkärin
kanssa. Kapteeni ei silloin vaan ollut sotapuvussa, jonka tähden luulin
häntä matkustavaksi ylioppilaaksi."
Sen kuultuani tulin yhtäläiselle mielelle kuin pappismies Eeli, hänen
saatuansa tiedon, että israelilaiset olivat paenneet filistealaisia,
että hänen molemmat poikansa olivat kaatuneet ja että Jumalan arkki oli
viety pois, tahi niinkuin patriarkka Jaakoppi, kun hän näki Joosefin
kirjavan hameen ja kuuli toisten poikainsa sanovan: "Tämän olemme
löytäneet; katso, onko se poikasi hame tahi ei." Kaupunginvouti ja
kaikki, jotka olivat läsnä, kiljahtivat hämmästyksissänsä ja
harmistuneina, ja Klaun äiti nousi seisoalle ojentaen kätensä taivasta
kohden, ikään kuin syyttääksensä poikansa murhaajaa Jumalan
tuomioistuimen edessä. Korvissani pauhasi, niinkuin olisin kuullut
väkevän virran kohinaa, huone tuntui minusta tärisevän perustuksillaan
ja katto olevan sisään luhistumaisillaan, silmissäni alkoi yhä enemmin
musteta, niin etten lopulta erottanut huoneessa muita, kuin Veitin
siinä missä hän makasi pöydällä, valkeat hiuksensa verissä ja
hymyssäsuin juurikuin kuiskaavan: "Nyt tiedän kaikki; senlaista palkkaa
en ollut ansainnut sinulta ja sinun lapsiltasi."
Kun kaupunginvouti ja muut läsnäolijat näkivät, miten minun laitani
oli, niin heidän kävi minua sääliksi, ja he yrittivät minua lohduttaa,
mutta silloin minä rohkasin mieleni ja huusin:
"Ei, sitä en saata uskoa, sitä en saata uskoa! Varkaaksi ja
kavaltajaksi en ole lastani kasvattanut." Sitten pyysin heitä
seuraamaan minua kotiani, että pojallani olisi tilaisuutta todistaa
syyttömyytensä.
Kaupunginvoudin ja pastori Theodorikuksen taluttamana lähdin heti
asunnolleni. Mutta siellä olin vasta saava tuntea, ettei Herra ollut
ainoastaan näön vuoksi heiluttanut kuritusruoskaansa päälläni, vaan
että hän neuvossansa oli päättänyt veriin asti koetella minua ja
omaisiani. Portilla kohtasin Johanneksen, jota äitinsä oli lähettänyt
kutsumaan minua kiiruimman kautta kotiin, sillä hän oli suuressa
tuskassa Valentinin tähden. Tämä oli näet kotvasta ennen lähtenyt kotoa
pieni nyytti kädessään. Johannekselle, joka tuli häntä vastaan
rappusissa -- pojan kerronnan mukaan oli veli ollut enemmän aaveen kuin
elävän ihmisen näköinen -- hän oli sanonut, että hänen täytyy lähteä
maailmalle ja käskenyt isälle ja äidille sanomaan terveisiä, koskei hän
saisi heitä milloinkaan enää nähdä.
Kykenin hillitsemään toivottomuuttani ainoastaan siksi, kunnes sain
vaimolleni ja lapsilleni kerrotuksi mitä tiesin ja kunnes vieraat
olivat poistuneet. Mutta sitte olivatkin voimani tyyten lopussa ja
henkeni tarmo suli ja hupeni kuin vaha ahdistuksen tulikuumennossa.
Vääntelin käsiäni ja saatoin vain kerran toisensa perään huudahtaa:
"Ikabod, Ikabod! kirkkaus on huoneestani poikessa."
Yhdestoista luku.
Jumalan tuomio.
Sill' eivät jumalattomat
Voi kestää tuomiolla,
Ei irstaat, katumattomat
Hurskasten seurass' olla;
Herralle kelpaa hurskaan tie,
Mut jumalattomia vie
Hetkensä kadotukseen.
Mitä sinä päivänä omassa sekä vaimoni sydämessä tapahtui, tietää
ainoastaan Jumala. Tähän asti olimme, jos kohta huolehtien, niin aina
toki kunnialla vaeltaneet tietämme maailmassa, mutta nyt olimme
joutuneet koko kaupungin asujamiston pilkanesineeksi. Turhaan olin
rukoillut:
Jos suot mun vanhaksi,
Jos annat elää kauan,
Niin tule turvaksi
Ja ole vahva sauvan'!
Suo kärsivällisyys
Sinuhun luottava,
Suo kunnialla myös
Hiuskarvain' harmeta!
Ei ollut tätä helppo kantaa, ei -- ja sitäpaitsi tuli tähän lisää vielä
sisällisiäkin ahdistuksia. En tiedä onkohan sellaisia vanhempia, jotka
lastensa jouduttua harhateille voisivat lohduttaa itseänsä sillä, että
ovat kaikessa täyttäneet velvollisuutensa isänä ja äitinä -- ei se
ainakaan minun lohdutuksenani ollut. Monet laiminlyöntirikokset, joihin
olin Valentinin kasvatuksessa tehnyt itseni syypääksi ja joita tähän
saakka olin tuskin minkään arvoisina pitänyt, seisoivat nyt kuni
uhkaava aave edessäni ja saattoivat minulle niin suurta tuskaa, että
julistin Valentinin vallan viattomaksi ja itseni ainoaksi syylliseksi.
Tänä hetkenä ajattelin: sinun ei olisi pitänyt ensinkään määrätä
poikaasi käsityöläiseksi, sillä siksi hän ei soveltunut; toisena taas:
sinun olisi pitänyt antaa hänen edeskinpäin pysyä ammatissaan, niin hän
ei olisi paisunut pöyhkeäksi eikä joutunut huonoon seuraan. Väliin
soimasin itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi _ankara_ häntä kohtaan,
väliin etten ollut tarpeeksi _lempeä ja armoitteleva_ häntä kohtaan.
Olin niin muodoin mitä ristiriitaisimpain ajatusteni uhri, ja joka
ajatuksessa oli oka, joka säälimättä tunkeutui sydämeeni.
Lapsiraukkani istuivat alakuloisina pöydässä, he eivät syöneet eivätkä
juoneet mitään ja uskalsivat vain hiljaa ja salavihkaan lausua toinen
toisillensa jokusen sanan. Mutta jos minun teki mieleni saada
pettämättömän oikea käsitys kurjuuteni suuruudesta, niin minun tarvitsi
vain katsoa poloiseen vaimooni. Kolme tuntia istui hän jäykkänä ja
liikkumattomana kuin marmorikuva, kädet helmassansa, enkä saanut
houkuttelemalla ainoatakaan sanaa hänen suustansa tahi kyyneltä
sirahtamaan hänen silmästänsä, sanoinpa hänelle mitä hyvänsä. Kun
sydänyö oli lähenemässä niin hän lausui vihdoinkin:
"Kyllä minun nyt on helpompi olla kun tiedän, että kaikki makaavat ja
ettei kukaan enää ajattele minua ja Valentinia. Jospahan löytäisin
Jumalani ja saisin hänen edessänsä itkeä ja rukoilla, ettei hän meitä
hylkäisi!"
Aamupuoleen yötä nukahti hän vähäksi aikaa paljaasta väsymyksestä,
mutta äkkiä hän heräsi ja huusi minua avukseen. Johonkin määrään
toinnuttuaan hän kertoi, nyyhkyttäen, että hän oli unissansa nähnyt
Valentinin. Hän oli ratsuväen joukossa ratsastanut ohi, mutta nähtyään
äitinsä valkaisutanhualla, hän oli kääntynyt takaisin päin ja huutanut:
"Jo olen täällä taas." Mutta joukon johtaja oli pitänyt häntä kiinni ja
laahannut häntä jälessänsä kun huimaa kyytiä samosivat tiehensä;
Valentin oli kuitenkin tavantakaa katsonut taaksensa ja kurottanut
häntä kohden käsiänsä.
Minun silmiini ei sinä yönä tullut unta: minä painiskelin Herran kanssa
niinkuin patriarkka Jaakoppi Jabbokin luotuspaikalla, ja vaikka
epätoivo ja heikkouskoisuus koettivatkin paneutua Jumalan ja minun
välilleni, niin huusin yht'myötään: "Minä en päästä sinua, jollet
siunaa minua." Aamuruskon noustua alkoi päivä koittaa minunkin
sielussani, ja vaikka suru vielä painoi minua maahan, niin sydämessäni
oli rauha ja minä saatoin uskon luottamuksella heittää kuormani Herran
päälle.