olinhan nähnyt hänen tulevan käsikkäin jumalattoman jääkärin kera.
Minusta olisi myöskin ollut sopivampaa, jos väestö olisi kokoontunut
kirkkoon Herralle, Israelin pelastajalle, kiitostansa julkituomaan,
kuin mennyt ravintolaan tuhlaamaan aikaa turhuuteen, sillä Hän se
pelasti kaupunkimme uhkaavasta vaarasta, eikä Valentin eikä liioin
jääkäri. Mutta kaupunginvouti pyysi minua tällä kertaa synkistä
mietteistäni luopumaan ja lausuttuansa: "Suotakoon nuorisollekin jotain
iloa", hän liittyi jälleen riemukulkueesen. Majatalossa alkoi nyt
juominen ja mässääminen, reuhaaminen ja riemuileminen, jolle ei ollut
loppua tulla. Täten osottivat he iloaan hädästä pelastumisen johdosta.
Joitakuita lienee ollut, jotka sydämessänsä antoivat Jumalalle kunnian,
mutta ei ainoatakaan, joka julkisesti olisi uskaltanut tunnustaa
kiitollisuuttansa hänelle, paitsi Ebelingin Hannu, torninvartija, joka
ylhäiseltä olinpaikaltaan iltasilla puhalsi tuon ihanan virren: "Käy
nyt sieluni ja mielen', Herraa kunnioittamaan!" jota hänen oli tapana
puhaltaa milloin kaupunkimme ylitse rajuilma oli riehunut tekemättä
vahinkoa.
Poikani tuli kotiin vasta myöhään puoliyön jälkeen, silläkin kertaa
jääkäri seuramiehenänsä, joka portilla erotessa lujalla kädeniskulla
jätti poikaani hyvästi, virkkaen:
"Sen sulle sanon, että sittekun sotapalveluksen hylkäsin, olen aina
etsiskellyt itselleni toveria, jonka seurasta olisi hitusenkaan
kunniaa, mutta tänään vasta olen semmoiseen yhtynyt. Olkaamme täst'edes
tovereita." Vähältä etten huutanut niin paljon kuin kurkustani lähti:
"Poikani, jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, älä suostu heihin!"
Mutta Valentin vastasi:
"Tuohon käteen, niin olkoon."
Kuudes luku.
Varotus.
Tuo mies on piikana, niin röyhkeästi
Kaanaaksi puhelee -- hänt' siedä en.
_Alkemisti_.
Seuraavana päivänä kutsuin Valentinin huoneeseni ja kysyin raskaalla
mielellä ja kyynelsilmin häneltä: "Uskotko, poikani, että minä ja
äitisi rakastamme sinua?" Hänen vastattuaan: "Uskon kyllä, rakas isä",
jatkoin: "Koska niin on, poikani, niin tottele sitten isäsi kuritusta
äläkä ylenkatso äitisi neuvoja. Lapsena sairastit isoa rokkoa, josta
menetit näkösi eikä meillä ollut enää sinusta mitään toivoa. Äitisi ja
minä odotimme joka hetki viimeistä hengenvetoasi. Ja millainen oli
silloin mielemme? Sydämmissämme tunsimme kuin olisimme olleet
menettämäisillämme mitä meille maan päällä oli rakkainta. Vielä vähän
aikaa -- niin oli meiltä kalliin aarteemme palauttamattomasti
riistettävä. Sanomaton tuska täristytti sydänjänteitämme, ja kyynelten
sumentamat silmämme saattoivat huomata ikään kuin äärettömässä
etäisyydessä vain häiveen siitä lohdutuksen valosta, jota Herra
evankeliuminsa kautta vuodattaa syvimpäänkin murheen pimentolaan.
Mutta, Valentin, jos niinkin olisi käynyt kuin pelkäsimme, olisimme
sittekin nöyristyneet Jumalan edessä, ja sanoneet: Herra antoi ja Herra
otti; Herran nimi olkoon kiitetty. Vaikkemme sitte enää olisi
nähneetkään kasvojasi emmekä saaneet pitää sinua luonamme, olisi meidän
silti ollut sanomattoman lohdullista tietää, mistä meidän oli sinua
etsiminen ja mistä aikanamme sinut löytäisimme -- taivaasta, hyvästä
tallesta Jumalamme luotettavissa käsissä. Mitenkäs nyt, mikä nyt on
lohdutuksenamme ajatellessamme sinua, sano se, poikani?"
Valentin muuttui kasvoiltaan ja hän sopersi ällistyneenä:
"Mitä tarkotatte, isä. Minä en tajua mihin sananne tähtäävät?"
Silloin otin häntä kädestä ja sanoin: "Näetkös, poikani, sinä olet
taaskin sairaana, sairastat _kuolintautia_, ja meitä vapisuttaa ajatus,
että milloin hyvänsä saatamme sinut kadottaa. Mutta tällä kertaa ei
taivaallinen Isä tahdo temmata sinua sylistämme, vaan sielusi
vihollinen, joka on murhaaja alkuansa, joka kauan on vaaninut jälkiäsi
ja on nyt valmiina nielemään sinut saaliinansa. Minä kuulin eilen omin
korvin sinun ruvenneen ystävyysliittoon miehen kanssa, joka on myönyt
sielunsa saatanalle, joka ei välitä Jumalan sanasta ja käskyistä, joka
on irstas veijari, peluri ja kiroilija, Beliaalin lapsi, jonka kasvoja
ainoastaan tarvitsee nähdä päättääkseen minkä hengen lapsia hän on. Ja
semmoisen rinnalla tahdot sinä, poikani, joka olet luu meidän luustamme
ja liha meidän lihastamme, elää maailmassa. Katsos, siinä syy
huolestumiseemme, emmekä tällä kertaa huomaa edes lohdutuksen
häivettäkään." Näillä ja monilla muilla sanoilla, jotka Herran Henki ja
hellä, murehtiva isänsydän minussa herättivät, puhuttelin häntä sekä
pyysin ja kehotin, ettei hän hylkäisi vanhan isänsä neuvoa, vaan heti
luopuisi jääkärin toveruudesta. Muutoin oli hän saattava harmaat
hapsemme murheella hautaan.
Hän vastasi: "Jumala varjelkoon, että minusta tulisi kelvoton poika
tahi jumalaton ihminen. Ymmärränhän minä mitä minun tulee tehdä ja mikä
on oikeaa -- siitä ei minua järkähytetä hiuskarvan vertaa. Mutta
ystävällistä väliä jääkärin kanssa en voi rikkoa, sillä minun on häntä
kiittäminen hengestäni. Hänen uskonnollisia mielipiteitänsä en hyväksy
enkä häntä aio pyytääkään rippi-isäkseni tai sielunhoitajakseni, tahdon
vaan seurustella hänen kanssansa niinkuin hyvän toverin ainakin.
Myönnän, että hän mielellään pelaa ja että hän usein juo enemmän, kuin
mitä janottaa, eikä hän aina käytä tarpeeksi hienoa puhetapaa, mutta
semmoista on katsottava sormien läpi kun hän muuten on rehellinen mies
ja uskollinen toveri. Se mies on haistanut ruudin savua ja nähnyt
eläissänsä paljo, mitä ihmiset, tuntematta maailman menoa, eivät
aavistakaan. Älkää minun tähteni siis, rakkaat vanhemmat, olko
huolissanne, älkääkä vaatiko, että minun ainoana ilonani olisi raamattu
ja virsikirja, niinkuin Veit Geissendörfer vanhuksen. On hänkin
nuoruudessaan ollut toisenlainen. Pitäisi sitä toki sallia
nuorisollekin jotakin iloa elämästä, Muuten, isä, voitte kääntyä
esimieheni, kaupunginvoudin, puoleen ja ottaa häneltä tarkempaa selkoa
minusta -- enkä luule teidän koskaan saavan kuulla semmoista, mikä
olisi nimellenne häpeäksi."
Jälkimäisestä väitteestänsä sanoin minulla olevan niukalti lohdutusta,
sillä joskin kaupunginvouti porvarina oli tunnettu hyväksi ja oikeutta
harrastavaksi mieheksi, niin puuttui häneltä kokonaan kristillistä
totisuutta, eikä hän anna sille muissakaan arvoa. Sitä paitsi koetin
tehdä hänelle selväksi, että kaikki mitä hän oli puhunut, oli
paljasta kielenpieksäntää ja röyhkeätä kerskausta, että hänen
elämänkäsityksensä, Jumalan sanan kannalta arvosteltuna, kaikittain oli
kiero ja nurinkurinen, ja kuinka mahdoton ihmisen on sotia pahuutta
vastaan muilla aseilla kuin Jumalan sanalla ja rukouksella, niillä
aseilla, joita hän halveksi. Lopuksi muistutin häntä vakavasti, että
ellei hän piakkoin tee parannusta, niin hänen kohtalonsa oli surkealla
tavalla tuova ilmi sen lauseen totuuden, joka sanoo: Ylpeys käy
lankeemuksen edellä. Mutta mitä hyvänsä sanoin, kaikki oli kuin tuuleen
puhuttua.
Poika poloiseni oli kääntänyt sydämensä pois elävästä Jumalasta ja
samalla tietysti vanhemmistaan. Ja vaikka hän näki, kuinka kovasti
hänen huikentelevaisuutensa murti mieltämme, niin meidän suhteemme hän
oli aivan välinpitämätön. Entisten ystäväinsä parissa hän ei enää
viihtynyt. Yksin vanhaa Veitiäkin, joka oli rakastanut häntä kuin omaa
poikaansa, hän karttoi, sillä Veit oli kerran varottanut häntä jääkärin
seurasta. Kuinka monta laulua vanhus olikaan opettanut hänelle pitkinä
talvi-iltoina, ja keväisin kyhäillyt hänelle konstikkaita viheltimiä!
Toimituspaikastaan päästyään Valentin haki hetikohta jääkärin ja vietti
hänen kanssaan loppuosan päivää ja hyvän veron yötäkin, pelaten,
juopotellen. Rehellisten ihmisten varotuksiin hän vastasi ilkunnalla ja
haukkumasanoilla ja ennen pitkää alkoivat oikein ajattelevat henkilöt
pitää häntä huijailevana velikultana. Kaupunginvouti yksin oli asiasta
eri mieltä. Hän vakuutti nuorukaisen toimellisesti ja täsmälleen
toimittavan tehtävänsä -- hänen säännötöntä elämäänsä katseli hän
sormiensa lomitse. Paha hedelmä sai häiriintymättä kehittyä ja kypsyä,
jonka kaupunginvouti aikanansa sai häpeäksensä ja vahingoksensa kokea
sekä me, hänen poloiset vanhempansa, suureksi suruksemme tuntea.
Kaupunginvoudin täytyi viimein myöntää todeksi tunnettu sananparsi: "Ei
savua ilman tulta."
Mutta ennenkun jatkan kertomustani, tahdon omistaa muutaman sanan
vanhan, uskollisen ystäväni, portinvartija Veit Geissendörferin
muistolle, jonka nimen olen jo monta kertaa maininnut. Sen miehen
vertoja ei lie monta ollut maailmassa.
Seitsemäs luku.
Portinvartija.
Jos suot mun vanhaksi,
Jos annat elää kauan,
Niin tule turvaksi
Ja olo vahva sauvan'!
Suo kärsivällisyys
Sinuhun luottava,
Suo kunnialla myös
Hiuskarvain' harmeta!
Kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä v. 1632 lähti
kaupunginvouti Würzburgiin, jossa hänen oli nostettavana lähes tuhannen
taalerin suuruinen rahamäärä sinne sijoitetulle sotaväelle
hankkimistaan ohrista, kauroista ja viinistä. Seuraavana tiistaina oli
rahat jätettävät Speckfeldiin, mistä ruhtinas oli luvannut käydä niitä
noutamassa. Ajan rauhattomuuteen nähden oli asia päätetty toimittaa
salateitse. Asiasta ei ollut tietoa muilla kuin pojallani,
johon kaupunginvouti yhä edeskinpäin luotti, valiten hänet
matkakumppanikseenkin. Minä olin edellisenä päivänä lausunut
paheksumiseni siitä, että Herran päivänä oli ryhdytty maalliseen
toimeen, mutta poikani väitti kaupunginvoudin sanoneen: "Herraspalvelus
on tärkeämpi jumalanpalvelusta."
Iltapäivällä oli Margareeta lähtenyt lasten kanssa pieneen
viinitarhaamme kävelemään, ja kammarissa yksin istuskellessani muistui
niin elävästi mieleeni saarna, jonka puolipäivä-jumalanpalveluksessa
olin kuullut.
Arvoisa vanha pastorimme Hieronymus Theodorikus saarnasi nimittäin
päivän tekstin johdosta, joka kuten tiedetään, puhuu Jerusalemin
hävityksestä. Tutkimusaineessaan hän sattuvasti kuvasi evankeelisen
kirkkomme olevan samallaisessa tilassa, kuin Jerusalemi, jota
viholliset saartoivat ja piirittivät joka puolelta. Lopuksi hän
vakaasti terotti kuulijoittensa mieleen valvomisen ja rukouksen
tärkeyttä, että he paremmin kuin Jerusalemi tuntisivat etsikkoaikansa
ja jo siitä päivästä rupeisivat ajattelemaan mitä heidän rauhaansa
kuuluu. Veisattiin virsi: "Te synnin orjat, herätkäät ja kiirehesti
lähtekäät jo luoksi ystävänne", ja tuota ihanaa melodiaa uruilla
säestäissäni, valtasi sydäntäni niin suuri ahdistus ja mielenliikutus,
että kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Urut voivat todellakin puhua
kieltä yhtä selvää kuin sanakielikin -- tulkitsevatpa välistä sitäkin,
mihin sanat eivät riitä. Niin usein kun kuulen tuota virttä, tuntuu
minusta maa ikään kuin vapisevan, haudat aukenevan ja ylienkeli
huutavan eläville ja kuolleille: "Katso, ylkä tulee; menkää ulos häntä
vastaan!" Se on lutherilainen Dies irae ylistyslaulu [munkki Tuomas
Celanolaisen sepitsemä hymni, jota alkusanojensa mukaan sanotaan "Vihan
päiväksi" (Dies irae). _Suom_.], jota ei kenenkään ihmislapsen pitäisi
voida kuulla ajattelematta, että meidän kaikkien on ylösnouseminen
Kristuksen tuomioistuimen eteen.
Istuessani ja miettiessäni -- saarnaa, veisuuta ja ahtaita aikoja,
astui vanhus Veit Geissendörfer kammariini, asetti nurkkaan keppinsä ja
rupesi viereeni istualle. Hän oli seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt,
mutta ikäisekseen vielä reipas ja voimakas. Nuorempana hän oli herra
Konrad v. Limburgin aseenkantajana ottanut osaa retkeen kristikunnan
perivihollista, Turkkia vastaan ja palvelusaikanansa ollut tunnettu
urhoolliseksi soturiksi. Kerran hän miehekkäällä rohkeudellaan ja
nerokkaalla maltillisuudellaan pelasti herransa varmasta kuolemasta;
mutta hän ei ollut niitä pöyhkeileviä sotureita, jotka kerskaavat
urostöillään ja niin usein kertovat sepustettuja juttujaan perättömistä
sankariteoistaan, että viimein itsekin uskovat niitä tosiksi. Veit oli
luonteeltaan totuutta harrastava, rehellinen ja Jumalata pelkäävä mies,
joka inhosi maailman kevytmielistä touhinaa ja odotti iälliseksi
joutuneena Simeonin lailla pääsevänsä rauhaan. Kolmikymmentä vuotta
sitten hän erosi sotapalveluksesta ja sai senjälkeen tärkeän
portinvartijaviran kaupungissamme hoidettavakseen.
Veit vanhus oli lastenkin hyvä ystävä ja rakasti sanomattomasti
minunkin poikiani, Valentinia ja Johannesta.
Ei kellään ole syytä väittää minun erinäisemmin suosivan sotaväkeä,
mutta tässäkin säädyssä on joitakuita, joissa Jumalan armon oikealla
käyttämisellä hyvä omatunto, sydämen puhtaus ja mielen siveys ovat
säilyneet. Voinpa sotavanhusten suhteen väittää, että olen heissä,
useammin kuin muissa, tavannut oikeata lapsekasta yksinkertaisuutta.
Kun jumalanpalveluksen päätyttyä salpa otettiin portin edestä pois,
niin vanha portinvartija tuli tavallisesti joka sunnuntai- ja
juhlapäivä minun luokseni kotiin, viettääksensä rauhaisan hetken minun
parissani iloisessa kanssapuheessa. Tänäpänä hänellä oli nähtävästi
erikoisempaa sydämellään, sillä hän oli tavallista hiljaisempi ja
niukempi sanoiltaan ja kysyttyäni mikä häntä vaivasi, sanoi hän
nähneensä erimerkillisen unen, jonka hänen omilla sanoillansa nyt
kerroit Näin se kuului:
"Istuessani yöllä viime keskiviikkoa vasten odottamassa Würzburgista
tulevaa postivaunua, rupesi minua uni painostamaan, niin että nukuin
penkille, jolle olin istuutunut. Olin silloin seisovinani vahtia
synkässä metsässä, niinkuin minun Unkarissa usein oli täytynyt olla
sotapalvelukseni aikana, ja siellä näin pienen poikasi Johanneksen
istuvan puun juurella syli täynnä kukkia. Äkkiä syöksi verenhimoinen
susi kita ammollansa hänen päällensä, ja poika alkoi täyttä kurkkua
huutaa: 'Veit, auta, auta!' Minä riensin avuksi, hyökkäsin hukan
kimppuun, mutta en jaksanut sitä voittaa, vaan jouduin itsekin pedon
raadeltavaksi sittenkun keihääni oli murtunut kuin oljenkorsi sen
hampaissa. Pian senjälkeen olin makaavinani kaupunkimme portin vieressä
pienen asuintupani oven edessä. Samassa sinä, Ulrik, astuit ruumiini
luo ja sanoit: 'Pankaa Veit hautaansa, mutta noutakaa ensin soittajia
ja haudatkoon hänen komppaniansa hänet sotilasten tavan jälkeen, sillä
Veit on soturi vanhastaan ja on kuollut soturin kuoleman.' Mutta
kiväärin laukaukset kumahtivat niin kummallisesti ja sitä paraillaan
ihmetellessäni heräsin. Olin kuullut portilta kuormurin kolkutusta,
sillä hän oli jo hyvän aikaa vartonut vaunuinensa siellä päästäksensä
sisään. Luulen tätä unta merkiksi Jumalalta, että minun ennen pitkää on
kulkeminen kaiken maailman tietä."
En rohjennut olla niin julkea, että olisin vanhan ystäväni unta
ruvennut selittämään, mutta vakuutettuna siitä, että unia, jotka
kehottavat meitä pitämään vaaria sielustamme, ei ole halveksittava,
vaan että ne usein kulkevat viesteinä tahi viittauksina Jumalalta --
onhan Jumala usein unien kautta istuttanut terveellistä pelkoa
huikentelevaiseen maailman lapseen, usein suloisesti lohduttanut
murheellista Jumalan lasta -- vastasin:
"Unia kuin lumia, mutta saattavat ne olla Jumalastakin. Minun täytyy
sittekin sanoa Joosefin tavalla: 'Jumalan on selitys.' Jos hän tahtoo,
niin voitte elää vielä kauankin, mutta hiuksenne ovat harmenneet,
selkänne koukistunut ja olette jo ehtinyt niihin vuosiin, joista,
niinkuin saamamiehet sanovat, kaikki viehätys on kadonnut.
Elonlampustanne on jo öljy loppumaisillaan ja kukaties Jumala tällä
unella on tahtonut teille ilmoittaa, että hän pian sammuttaa senkin
valontuikkeen. Vanha ystävä, mitäpä tuosta? 'Minä olen ylösnousemus ja
elämä', sanoo Vapahtajamme, 'joka uskoo minuun, hän elää ehkä olisikin
kuollut, ja joka elää ja uskoo minuun, ei hän ole iankaikkisesti
kuoleva'. _Uskotkos sinä sitä_?"
"Niin, minä uskon", portinvartija vastasi: "nuo sanat toistan aina
itsekseni, kun kuollutta kannetaan kaupungin portista ulos ja kuulen
kirkkomaalla veisattavan:
"Rakkaamme suru, tuska nyt
On viimein tässä päättynyt;
Hän kantoi kuorman Kristuksen
Ja nukkui Herran nimehen."
Mutta hän halusi kernaasti tietää mitä se merkitsi, kun hän unissansa
oli kuullut minun sanovan, että hän kuoli sotilaan kuoleman, vaikka
siitä jo oli kolmikymmentä vuotta kulunut kun hän oli ollut viimeisellä
sotaretkellä mukana.
"Älkää siitä olko huolissanne", sanoin; "sanotaanhan sanassakin: 'Ei
ketään kruunata, joka ei rehellisesti ole taistellut?' Jokainen
kristittyhän sen mukaan kuolee sotilaan kuoleman, jos hänen viime
hetkensä kohtaa hänet tappotantereella tahi tautivuoteella yksinäisessä
portinvartijan mökissä. Suokoon Jumala teidän ja minun vaan
rehellisesti taistella ja autuaasti kuolla!"
"Olette oikeassa", virkahti vanhus, otti keppinsä ja lähti.
Kahdeksas luku.
Hyökkäys.
Rakkaamme suru, tuska nyt
On viimein tässä päättynyt;
Hän kantoi kuorman Kristuksen
Ja nukkui Herran nimehen.
Seuraavana päivänä vietti virkatoverini Johannes Kimtsch
Winterhausenissa hopeahäitään. Hän oli kantanut ristille poikani
Johanneksen, ja tämä pyysi sentähden päästä varhain aamusella
viinitarhaan, tuodaksensa sieltä pari viinirypäleterttua, jotka hän
edellisenä päivänä oli nähnyt olevan kypsinä; ne hän tahtoi viedä
risti-isälleen, mennessänsä tälle onnea toivottamaan. Portinvartija oli
luvannut laskea hyvissä ajoin hänet menemään kaupungin portista, jota
öisin aina pidettiin huolellisesti lukittuna. Pojan lähdettyä matkaan
nousin tapani mukaan kirkontorniin kelloja soittamaan. Samassa kuului
kellojen kuminaa Winterhausenistakin, ja minä olin iloinen, että
toverini juuri tänään vastasi niin täsmälleen: olimme nimittäin jo
monta vuotta takaperin sopineet siitä, että aamusoitto oli oleva
aamutervehdyksemme toinen toisillemme.
Sinä päivänä lähetin liikutetuin mielin hänelle tervehdykseni: joka
viisikolmatta vuotta on elänyt aviomiehenä, se on paljon kokenut hyvää,
jos pahaakin. Menneisyyteen päin aatokseni lennähti, muistelin sitä kun
kannoimme hänen ainoan lapsensa, Udalrikuksen kirkkomaahan. Kalpeana ja
lohdutonna kulki hän vierelläni ja kaikkiin lohdutuksiini ei hänellä
ollut vastattavana kuin: "Udalrikus, Udalrikus, riemun juhlapuvun olen
riisunut päältäni ja paneutunut murhevaatteisiin." Nyt sitä vastoin
saattoi hän levollisen rohkealla mielellä lähettää minulle
tervehdyksensä, vaikka minä, nähdessäni millaista hävitystä sodan
kauhistus oli saattanut nuorisossamme, katsoin olevan syytä usein
otaksua sen ajan olevan käsillä, josta on täytynyt valittaa: "Autuaat
ovat hedelmättömät, ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet, ja ne
nisät, jotka eivät imettäneet."
Kun olin soiton lopettanut ja alkanut tulla alas, pysähdyin tuokion
ajaksi torniakkunan eteen silmäilläkseni kasteesta kimaltelevaa,
hymyilevän raikasta seutua, joka levitteleikse silmieni edessä. Aurinko
oli vastikään noussut levittäen kultaloistettaan korkealla sijaitsevain
viinitarhojen yli, vaikka laakso, virta ja pienoinen kaupunki nukkuvine
asujamineen vielä olivat tiheän sumuhunnun kietomina. Vastapäätä
kirkkoa kohouvalla vuorella näin samassa silmänräpäyksessä poikani
Johanneksen astuvan sumusta näkyviin ja lähtevän kulkemaan ylinnä
vuoren laella olevaa vanhaa kivirakennusta kohden, josta oli tehty
vahtikoju viinitarhain vartijoille.
Ammoisina aikoina, ennenkuin mitkään laivat vielä kyntelivät Mainjoen
vesiä tahi ennenkuin viinirypäleitä viljeltiin näillä seuduin, asui,
niin kertoo tarina, tuossa talossa isä seitsemän poikansa kanssa. Kun
pojista varttui miehiä, asettuivat he virran äyräille asumaan, siten
laskien perustuksen nykyiselle Sommerhausenin kaupungille. -- Niinkuin
jo mainitsin, näin Johanneksen kulkevan taloa kohden, ja arvasin hänen
päättäneen käydä toivottamassa hyväähuomenta Mündleinin Hannulle ja
tämän pojalle, Klaulle, jotka olivat olleet viinitarhoja vahdissa ja
sen tähden viettäneet yötä tuvassa. Pikku Johannes oli hiljaismielinen,
rakastettava lapsi, tottelevainen, siivo ja luonteeltansa ystävällinen,
ja olenpa vakuutettu, että Jumala oli siunauksellaan auttanut tämän
lapsen kasvatusta, valmistaaksensa isänsydämelleni jotakin makeutta
moniin katkeriin suruihin nähden, joita meillä oli Valentinista ollut.
Mutta poika oli tuskin päässyt kynnyksestäkään yli, kun näin hänen
ryntäävän takaisin ja tulista kyytiä juosta kiitävän vuoren rinnettä
alas. Hän juoksi kuin takaa ajettu naarashirvi yli kivien ja kantojen,
väliin kompastuen ja taas pystöön keikahtaen, sekä heittäytyi viimein
erään kiviaidan ylitse, juurikuin verivihollinen olisi ollut
kintereillään. Hämmästyneenä ja kauhistuneena tuijotin tuskaisesti
vuorta kohden tietämättä, mitä tuo merkitsisi ja näin samassa kaksi
miestä, kroaattien hyvin tunnetut punaiset viitat yllään, tulevan ulos
vahtituvasta ja lähtevän vinhaa kyytiä poikaa jälestä ajamaan; näinpä
vielä toisen heistä vetävän esille pistoolin, tähtäävän häntä kohti ja
ampuvan. Samassa tuokiossa kuulin valppaan portinvartijan puhaltavan
hälytystöräyksen.
Minun silmäni mustenivat; sen verran olin kuitenkin tolkulla, että
tiesin luodin menneen ohi määrästään, sillä poika juosta viletti
yhtä hurjasti kuin ennenkin. Silloin pinnistin itseni vapaaksi
huumauksestani, kiiruhdin tornin portaita alas ja juoksin, minkä
jaloiltani pääsin, kaupungin portille päin ja saavuinkin niin ajoissa
sinne, että sain siepanneeksi poikani syliini ennenkuin hän juoksusta
uupuneena vaipui maahan.
"Tänne, hyvät ihmiset, tänne! Auttakaa, auttakaa!" kuulin Veit
vanhuksen huutavan, koettaissaan kaikin voiminsa pitää vastaan,
estääkseen kahta kroaattia tunkeumasta kaupunkiin; mutta nämä, joilla
nyt oli parin kolmenkymmenen suuruinen miesjoukko kerallaan, työnsivät
auki portit ja uhkasivat katalasti kiroten portinvartijan tappaa, jos
hänen suustansa hiiskaustakaan kuuluisi. Mutta vanhus puolusti
asemataan miehekkäällä uljuudella, heitti torven olallensa, töytäsi
peitsen vihollista vastaan ja tiuskasi tuimasti: "Mitä asioitavaa
teillä täällä on? Totisesti ette ole mitään sotilaita, kurjaa joukkiota
oletten, kun hennotte hätyyttää viatonta lasta."
Silloin karjasi muudan ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja
näytti olevansa joukon johtaja:
"Pois tieltä, toverit, kyllä minä opetan häntä pilkkaamaan hänen
majesteettinsa keisarin värvääjää, kapteeni Nikol Paradeiseriä ja hänen
ravakoita poikiansa kurjaksi joukkioksi!" Näin sanottuaan kannusti hän
hevostansa, niin että se hypähti pystöön, ja heilutti uhkaavasti
miekkaansa Veitin pään päällä. Nyt aloin minäkin kaikin voimin huutaa
apua. Silloin kiiruhti läkkiseppä Marks Stumpf ynnä joitakuita muita
asunnoistaan ulos, mutta nähtyänsä kroaatit, jotka jo olivat
tunkeutuneet kaupungin portista sisään, ja ilman aseita kun olivat, he
katsoivat paraimmaksi pysyä erillään koko kahakasta.
Veit vanhus ei kumminkaan antanut niin hevillä perään, vaan asettui
hajasäärin maasotamiehen tavoin seisomaan ja tähtäsi peitsellään
johtajan hevoseen. Mutta kroaatti kohousi jalustimiensa varaan ja lyödä
huimasi Veitiä miekallaan niin kovasti päähän, että ukko
silmänräpäyksessä kaatui maahan. Sitten huusi joukon päämies:
"Maatkoon vanha narri siinä, hän on saanut ansaitun palkkansa; nyt
eteenpäin, seuratkaa minua!" ja niin lähti hän täyttä neliä
ratsastamaan kaupungin keskustassa olevalle kreivin linnalle päin, ja
muu joukko seurasi hänen jälkiänsä.
Johannes painautui likemmä rintaani, huutaen: "Juoskaamme, rakas isä,
muuten tappavat he meidät kaikki", mutta kroaatit kiitivät ohitsemme
meistä välittämättä. Riensin nyt kaupungin portille katsomaan miten oli
vanhan Veitin laita. Hän eli vielä; näytti olevan henkitoreissaan eikä
tuntenut meitä. Mutta kun minä ja Johannes huusimme häntä nimeltä,
aukaisi hän silmänsä ja puhui katkonaisin sanoin: "Siinähän olette
kumpikin, sinä Ulrik ja pikku Johannes, jonka susi tahtoi niellä -- nyt
on uneni käynyt toteen -- oi voi, oi voi, millaiset kauheat tuskat
minulla on!"
Kehotin kuolevaa ystävääni ajattelemaan loppuansa, joka oli lähellä, ja
sanoin, että nyt oli tarpeen oikein todenteolla rukoilla: "Herra
Jeesus, sinulle elän, Herra Jeesus, sinulle kuolen." Hän liikutti
samassa vähän päätänsä, juurikuin sanoaksensa "amen", veti pitkän
huokauksen, ja sielu erosi hänen ruumiistansa. Tällä välin oli paikalle
kerääntynyt useita naapureita; heidän avullaan nostimme hengettömän
ruumiin ja kannoimme sen portinvartijan tupaan.