E-text prepared by Tapio Riikonen
KOULUMESTARI JA HÄNEN POIKANSA
Kertomus 30-vuotisen sodan ajoilta
Kirj.
K. H. CASPARI
Suom. Emil Mannsten
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1897.
O. W. Backman'in kirjapaino, Kuopio.
SISÄLLYS:
Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.
1. Kirjantekijän sääty ja sukuperä.
2. Poika.
3. Valentin käsityöläisopissa.
4. Valentin kirjurina.
5. Erlachin jääkäri.
6. Varotus.
7. Portinvartija.
8. Hyökkäys.
9. Ryöstö.
10. Rikos tulee ilmi.
11. Jumalan tuomio.
12. Pako.
13. Rutto.
14. Kotiintulo.
15. Kirje.
16. Kirje (jatkoa).
17. Kirje (jatkoa).
18. Kirje (jatkoa).
19. Kirje (jatkoa).
20. Kirje (jatkoa).
21. Kirje (jatkoa ja loppu).
22. Valentinin kuolema.
23. Toinenkin Jumalan tuomio.
24. Loppu.
Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.
Mitä nykyiset, taulun muotoon laaditut kirkonkirjat luultenkaan eivät
tule jättämään jälkeentulevaisillemme, on minun usein suotu nähdä
_vanhoista_ kirkonkirjoista, -- ja on se ollut valaisevana katsauksena
sen ajan kirkolliseen seurakuntaelämään.
Sommerhausenissa, jossa ennen olin pappina, olen todelliseksi
mielenylennyksekseni usein lukenut sikäläisen vanhan koulumestarin,
_Udalrikus Gastin_, kolmikymmenvuotisen sodan aikana laatimaa
kirkonkirjaa. Sanotun miehen oli tapana asian ohella merkitä
kirkonkirjaan kaikenlaisia historiallisia tahi muuten herttaisesta,
yksinkertaisesta ja tosi kristillisestä mielestä johtuvia
muistoonpanojaan, jonka tähden tuo vanha koulumestari on käynyt minulle
hyvin rakkaaksi. Samoin kuin hänen lukuisista, seikkaperäisistä
reunamuistutuksistaan koetin tehdä itselleni selväksi hänen sisällisen
katsantotapansa, niin pyrin myöskin muodostamaan itselleni yhtenäisen
yleiskäsityksen hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan. Johtona tähän
käytin erästä hänen kirjoittamaansa vanhaa kirjettä, jonka olin
sattunut saamaan käsiini, eräitä perhepapereita, erästä
vanhaa testamenttikirjaa ja vihdoin erästä mieltäkiinnittävää
käsinkirjoitettua Limpurg-huoneen aikakirjaa, jonka Sommerhausenin
omistaja, kreivi Ludvig von Rechteren ystävällisesti antoi minun
käytettäväkseni.
Mieluummin olen antanut kertomuksen sujua vanhan koulumestarin omasta
suusta; mutta tarkkanäköinen lukija huomaa sittenkin helposti, missä
kohdin hän itse todella puhuu ja missä minä ainoastaan _saatan_ hänen
puhumaan, koskapa, mitä kirjoitustapaankin tulee, olen vähemmällä
tarkkuudella koettanut seurata vanhentunutta kieltä kuin välttää nyt
käytännössä olevaa, mikä kertomistapaan nähden vaikuttaisi miltei
häiritsevästi.
Täten toivotan kirjaselleni suosiollisia lukijoita ja -- Jumalan
siunausta.
Eschau, lähellä Aschaffenburgia, 30 p. toukokuuta 1851.
_Tekijä_.
Ensimmäinen luku.
Kirjantekijän sääty ja sukuperä.
Suuri voitto on olla jumalinen
ja tyytyä onneensa.
1 Tim. 6: 6.
Jo vanhimpina aikoina saattoi joskus tapahtua, että mainiot miehet
jättivät jälkimaailmalle omakätisesti kirjoittamansa kirjan elämän
vaiheistansa. Varmaan ovat useatkin lukijoistani lukeneet koulussa
Julius Caesarin kommentaarioita ja talvi-illoin kotona miehekkään
ritari Götz von Berlichingenin elämäkertaa, ja varmaan on moni
mielessään tuuminut mitenkä sellaiset miehet ovat voineet
vahingoittumatta ja kunnialla suoriutua niin suurista vaaroista ja
vahingoista.
Sellainen lukija tuskin voinee olla nauramatta, kun minäkin Udalrikus
Gast Sommerhausenista Frankenlandissa, olen Jumalan avulla ryhtynyt
merkitsemään muistoon kokemuksiani näinä viime huolestuttavina aikoina.
Sillä mikään Caesar en ole enkä liioin ritarikaan, suoraan sanoen vaan
köyhä koulumestari, joka viidenkymmenen vuoden aikana joka päivä olen
opettanut rakkaalle nuorisollemme Jumalan sanaa; ja jos vaivaloinen
työni ei ole ollut hedelmiä vallan vailla, niin tiedän kyllä, kelvoton
palvelija, ettei sillä, joka kylvää ja kastaa, ole mitään ansiota, vaan
ainoastaan Herralla, joka antaa kasvun. Mutta, rakas lukijani, osaanpa
minäkin kertoa ihmeitä siitä Jumalasta, joka auttaa, ja Herrasta,
Herrasta, joka kuolemasta vapahtaa; ja koska Jumalan työ on aivan
yhtä suuri kuullessaan köyhäin ja hyljättyjen huokauksia, kuin
kuljettaessaan mahtavain hevoset ja vaunut voittoihin, ja koska Isä
taivaassa ei kuuntele ainoastaan ylpeän joutsenen kuolinlaulua rannan
ruohikossa, vaan myöskin varpusen yksitoikkoista sirkutusta, eikä
halveksi korpin käheätä vaauntaakaan piiloloukossansa, niin en tahdo
minäkään vai'eta, vaan annan korkealle kaikua tämän ylistyslauluni:
Soli Deo Gloria!
Herralle ainoalle olkoon hunnia!
Elämä, joka kuluu näitten raamatun sanojen mukaan: "Köyhyyttä ja
rikkautta älä minulle anna", ja jossa ei minkäänlaisia suurempia
tapauksia, olkoot ne sitten iloa tahi surua herättäviä, esiinny, on
kyllä erinomainen, -- mutta ei siitä toiselta puolen ole paljo
sanottavaakaan. Viisikymmentäyhdeksän vuotta olen minäkin vaeltanut
tietäni kuten tuhannet muut; sen jälkeen vasta Jumala on minua vallan
ihmeellisille teille johtanut. Mainittakoon siis lyhyesti vaan jotakin
tuosta viisikymmentäyhdeksän vuotta käsittävästä ajanjaksosta
johdannoksi varsinaiseen kertomukseen.
Herrassa nukkunut isäni, Paulus Gast oli ammatiltaan suutari ja asui
pienessä Winterhausenin kaupungissa. Äitiäni en ole koskaan tuntenut,
sillä synnytettyänsä minut maailmaan, hän kerkesi vain siunata minut ja
jättää minut isäni huostaan, niin Jumala kutsui hänet kotiin taivaan
valtakuntaan kolmen vanhemman sisareni luokse.
Koska olin isäni ainoa lapsi, niin hän toivoi, että saisin oppia jotain
parempaa ammattia kuin hän itse, ja määräsi minut opettajaksi.
Aluksi opin rehtori Holbergin johdolla hyvästi lukemaan, kirjoittamaan
ja laskemaan, luin sitte latinaa pastori Burkhardus Thüngersheim
vainajan luona ja vihdoin sain käytännöllisesti harjaantua
opettajatoimeeni vanhan rehtorini johdolla. Suoritettuani kunnolla
tutkinnot valitsi kaupungin maistraatti minut opettajaksi
Sommerhauseniin.
Moni iloitsi tämän johdosta kanssani, mutta erityistä iloa tuotti se
kahdelle henkilölle; vanhalle isälleni ja Margareeta Späthille, jolle
nyt saatoin antaa käteni Herran alttarin edessä --, sydämeni olin
antanut hänelle jo kymmenen vuotta sitten. Nyt on hänkin kotona Herran
tykönä puettuna juhlapukuun ja kantaen käsissänsä palmuja, jotavastoin
minun yksinäisen vanhuksen, täytyy edelleen kantaa arkipukua ja luoda
kyynelten himmentämän katseeni ylös päin, missä hän ja kaikki lapsemme
jo kauan ovat katsoneet Herraa kasvoista kasvoihin.
Vuonna 1610, seitsemäntenäneljättä syntymäpäivänäni, astuin virkaani
Sommerhausenissa, muuttaen Margareetani kanssa vilpoisaan asuntoomme,
jonka maistraatti meitä varten oli toimittanut ja johon samalla kuului
kaunoinen puutarha.
Vähäinen Sommerhausenin kaupunki on runsaasti siunatussa
Frankenlandissa. Sen vaakunaan on kuvattuna -- ja syystäpä onkin --
aurinko, joka säteillänsä valaisee kypsäksi tuleentunutta
rypäleterttua. Viljavainioita on siellä vähemmässä määrässä, mutta
sitävastoin paljo hedelmällisiä viinitarhoja. Ja kun kevät on täydessä
vihanuudessaan, niin ne näyttävät erinomaisen ihanilta. Kaupunki
kartanoineen ja torneilla kaunisteltuine muureineen vetäytyy silloin
niiden varjoon, niinkuin Herran siunauksen siipien suojaan. Kaupungin
muurien vieritse virtaa uhkea Mainjoki, joka Bayreuthistä tullen täällä
muodostaa rajan Sommerhausen ja Winterhausen nimisten maiden välillä.
Jumala siunatkoon sinua ja viinitarhojasi, rakas pieni kaupunki,
lapsiin ja lastenlapsiin. Täällä olen varhaisina aamuhetkinä hyvillä
mielin ja iloisin toivein alkanut päivätyöni, täällä olen kantanut
päivän kuorman ja helteen, ja täällä, jos Luoja suo, odotan myös
yhdettätoista hetkeä ja kun ilta joutuu ja hän kutsuu minua lepoon,
käyn viinitarhan Herralta vastaanottamaan armopalkkani. _Sitä Jumala
suokoon!_
Toinen luku.
Poika.
Katso, lapset ovat Herran lahja!
Ps. 127: 3.
Lokakuun 12 päivänä 1613, kello kolme aamusella, syntyi ensimmäinen
poikamme. Oli kylmä, myrskyinen syksypäivä, mutta sydämessäni oli vain
päivänpaistetta ja riemullista iloa, luodessani katseeni taivasta
kohden, jolla ajelehti paksuja aamupilviä. Seistessäni Margareetan
vuoteen äärellä ja pidellessäni ensi kertaa pientä poikaamme
käsivarsillani, tuntui minusta juurikuin armorikas Jumala hartaammin
kuin ennen koskaan olisi painanut meidät isänsyliinsä, ja minä lausuin
Jaakobin sanoin: "Herra, minä olen mahdoton kaikkeen siihen armoon ja
kaikkeen totuuteen, jonka olet minulle osottanut."
Pyhässä kasteessa sai poikani nimen Valentin risti-isänsä, leipuri
Valentin Orplichin mukaan. Kulkiessani kirkosta kotia rukoilin
sydämessäni Jumalaa, että hän tekisi rakkaasta lapsestani oikean
kristillisen Valentinuksen, sankarin, joka kykenisi voimakkaasti
taistelemaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan.
Kasvatin poikaa, niin pitkälti kuin heikon, lyhytnäköisen ihmisen on
mahdollista, kurituksessa ja Herran nuhteessa. Hyvää tahtoa ei
minulta siihen ainakaan puuttunut, ja vaimoni, joka sydämensä
yksinkertaisuudessa monasti tiesi neuvoja, kun minä olin neuvotonna,
oli minulle tässä kohden suurena apuna. Meissä oli kummassakin
kehittynyt varmaksi se vakaumus ettei Herra ole turhaan sanonut: "Jotka
_varhain_ minua etsivät, he löytävät minun." Hennon lapsen sydän on
kuin pehmyt vaha, johon Vapahtajamme suloisen majesteetillinen kuva
helposti painuu. Myöhemmin ei sydän ole enää niin vastaanottavainen, ja
sen pehmittämiseksi vaaditaan usein ankaria koettelemuksia. Pojan
täytettyä kuusi vuotta otin hänet omaan kouluuni, ja jo vuoden perästä
osasi hän kuuluvalla, selvällä äänellä lukea aamu- ja ehtoorukoukset;
sydämellisellä ilolla kuuntelimme häntä, sillä hän käytti aivan samaa
ääntämistapaa kuin pastori Theodorikus saarnoissaan. Kasvavana poikana
nautti Valentin suurta kunnioitusta kaupungin nuorison keskuudessa sekä
pelkäämättömyytensä että tavattoman ymmärryksensä tähden, joka ilmeni
hänen puheessaan. Toverina oli hän niin ikään yleisesti suosittu
ystävällisyytensä ja avuliaisuutensa tähden kaikkia kohtaan. Kuten,
hyvä lukija tiedät, suositaan enimmän sitä viiniä, mikä on samalla
voimakasta ja makeaa; aivan samoin pidetään enemmän semmoisesta
ihmisestä, joka samalla on urhokas sekä lempeä, rohkea sekä tuntehikas.
Todistuksena Valentinin rohkeudesta ja neuvokkaisuudesta kerron
seuraavan tapauksen. Majatalon isännän pieni poika sattui kerran
joutumaan kahden pillastuneen hevosen tielle, mutta samassa kun raskaat
vetorattaat olivat musertamaisillaan hänen päänsä, syöksi Valentin
esiin, ja tempasi oman henkensä uhalla hänet alta pois. Kun pienokainen
ei ollut heretä itkemästä, antoi poikani hänelle vaskisen
aurinkokellonsa ja lähti sitte tiehensä, niinkuin ei mitään
erinäisempää olisi tapahtunutkaan. Valentin oli silloin vain kymmenen
vuoden vanha.
Nälkävuonna 1622, jolloin onneton sota oli peräti köyhdyttänyt meidät,
jakeli hän useasti niukasta leipäpalasestaan puutetta kärsiville
naapurien lapsille, jotka koulupenkkien alta kokosivat parempiosaisten
lasten käsistä sinne ja tänne singonneita leivänmuruja.
Tiedämmehän kuitenkin, että ominaisuudet sellaiset kuin tuntehikkuus,
rohkeus ja ilomielisyys y.m.s. ovat vaan luonnonkirjoja, jotka eivät
missään suhteessa tee lasta Jumalan valtakunnalle soveliaaksi, vaikka
kaunistavatkin sitä ihmisten edessä. Mihin joutui Absalom
kaunopuheliaisuuslahjoineen, mihin kopeamielinen Saul? _Syvään
lankeemukseen_. Sellaisilla ominaisuuksilla varustettu ihminen on kuin
laiva, joka täysin purjein kiitää merellä selällisellä. Jos vankka
myötäinen tuuli puhaltelee purjeihin, laskee laiva upeasti satamaan,
mutta jos vastatuulet saavat laivan ajeltavakseen, kiitää se sitä
nopeammin vain perikatoansa kohden. _Herran Henki_ on oikea suotuisa
tuuli. Se olisi minun pitänyt oivaltaa ja muistaa, mutta kuka on se
isä, jonka korvia ei hyväilisi, kun kaikki kehuvat ja kiittävät hänen
lastansa?
Helluntaina v. 1626 meni poikani ensi kerran Herran ehtoolliselle.
Aamusella sanottuna päivänä laskeuduimme yhdessä polvillemme ja
rukoilimme että Jumala armossaan antaisi hänelle sielunsa
kaunistukseksi katuvaisen mielen ja vahvan uskon -- hänen ruumiinsa
kaunistamisen oli äitinsä ottanut toimekseen, kammannut hänen mustahkon
tukkansa, pukenut mustan takin hänen ylleen ja pistänyt hänelle käteen
tilaisuutta varten maasta nyhtämänsä kauniin rosmariinin. Nuoremmat
lapseni -- Jumala oli näette lahjoittanut minulle paitsi Valentinia
vielä kolme lasta, kaksi tytärtä ja pojan -- nähtyänsä veljensä niin
komeissa varustuksissa, panivat kätensä ristiin ja rohkenivat
tähystellä häntä ainoastaan matkan päästä. Valentin pyysi vielä kerran
vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan anteeksi mitä oli rikkonut heitä
vastaan ja lähti sitte lapsijoukon mukana Herran huoneesen.
Tänä vuonna juuri kaksitoista lasta pyrki ensi kertaa ripille.
Nähdessäni heidän tulevan takaisin alttarilta, jota olivat lähestyneet
kaksittain, en voinut torjua alakuloisuutta mielestäni. Käytävät
kirkonpenkkien välissä olivat täynnä keisarin sotamiehiä, jotka viikkoa
ennen olivat majoittuneet kaupunkiimme. Nämä hurjat, parrakkaat,
rautahaarniskaiset miehet johtivat ehdottomasti ajattelemaan
raudankovaa aikaa, jota tuhoisan uskonsodan johdosta jo kokonaista
kahdeksan vuotta olimme huokaillen kärsineet.
Nähdessäni pienen, harrasmielisen lapsijoukon tunkeuvan ynseähenkisen
soturiparven lävitse, selveni minulle, miksi pastori Theodorikus oli
rippilapsille pitämänsä kehotuspuheen tekstiksi valinnut lauseen:
"Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle." Niiden
kahdentoista joukossakin, jotka Herra valitsi opetuslapsikseen, oli
yksi Juudas, ja kuinkapa moni lammas luopuukaan paimenestaan, joutuen
suden saaliiksi, tänä murheenaikana sodan rautakavion suorittaessa
hirvittävää hävityskulkuaan Herran laidunten ylitse! Mitäpä merkitystä
sillä on, ajattelin itsekseni, että siveät tunteet nyt liikuttavat
näiden lasten ja poikasi sydäntä -- onkohan heillä öljyäkin
lampuissaan? Eikö moni taivaan laella kimalteleva tähtönen ole vain
pettävä lentotähti, joka putoaa alas, sammuen yöhön ja pimeään?
Tämänkaltaiset ajatukset valtasivat minut niin tyyten, että lopulta
rupesin pelkäämään, mutta silloin rukoilin: "Herra Jeesus, lammasten
ylin kaitsija, ota tämä pieni, köyhä lauma sekä minun Valentinini sinun
armolliseen hoitoosi. Kuljeta heitä tahtosi mukaan -- kukkuloilla tahi
laaksoissa, viheriöitsevillä niityillä tahi pimennoissa -- johdata
heitä vaan sillä tavalla, ettei yksikään heistä jäisi pois sinusta.
Etsi ja vie takaisin eksyneet, että tämäkin pieni joukko voisi liittyä
suureen laumaasi, jota sinä siellä ylhäällä käytät laitumilla ja
johdatat eläville vesilähteille. Amen."
_Hän on niin tehnyt -- hänen olkoon kunnia iankaikkisesta
iankaikkiseen!_
Kolmas luku.
Valentin käsityöläisopissa.
Jo kuule, sotahuuto kaikuu kautta kaiken maan,
Se rauhan vie, ja tuskan päivät tuopi tullessaan.
Jo näkyy väike kypärien, kannusten,
Jo kuuluu tinkaavana kalske kalpojen,
Nyt turmio jo perii kodin rauhaisen.
_Vanha ballaadi_.
Olimme kauan pohtineet, mikä ura pojallemme oli valittava -- ja nyt
oltiin siitä vihdoin selvillä. Vaimoni oli tosin pojan syntyessä
riemuiten ajatellut saavansa, kuten sanoi, uhrata esikoisensa Herralle
ja toivonut näkevänsä sen päivän, jolloin poikansa oli seisova
saarnastuolissa ja lohduttava seurakuntaa, mutta -- "_ihminen päättää,
Jumala säätää_".
Kovat koettelemukset ja vastoinkäymiset olivat sillä välin kytkeneet
evankeelisen kirkon pauloihinsa, ja meilläkin, Limpurgin maassa näytti
siltä kuin olisi tahdottu sata vuotta kirkkaasti loistanut evankeliumin
kynttilä jälleen syöstä pois sijaltaan. Markt-Einersheimissä,
Possenheimissä ja Hellmizheimissä oli Würzburgin tuomiokapituli
sulkenut evankeeliset kirkot ja seurakunnan opettajien oli täytynyt
paeta Speekfeldiin, missä he joka sunnuntai suurimman vaaran uhalla
kokosivat kuulijansa, varottaen heitä Herran tähden kärsivällisesti
kestämään ne vääryydet, joita heille tehtiin, mutta kuitenkin
järkähtämättä pysymään oikeassa uskossa. Tämmöiset varotukset olivatkin
tarpeen, sillä ne, jotka näihin jumalanpalveluksiin saapuivat, olivat
alituisesti hengenvaarassa: milloin ottivat partiolaiset heidät kiinni,
rääkäten heitä monella tavalla, milloin vangittiin heidät ja suljettiin
Iphofenin vankitorniin, mistä heitä vasta kalliita lunnaita vastaan
päästettiin pois.
Tällaisina aikoina tulee vain sellaisten toimittaa paimenvirkaa, joita
Herra on siihen erityisesti kutsunut, sillä silloin susi pyrkii
lammaslaumaan. Voi sitä laumaa, jolla silloin sattuu olemaan
palkkapaimen, ja voi sitä paimentakin! Kun emme Jumalalta kuitenkaan
olleet saaneet selvää viittausta siitä, että hän tahtoi käyttää
Valentiniamme viinitarhansa palvelukseen, päätimme kuin päätimmekin
antaa hänen harjaantua johonkin ammattiin.
Halveksitko käsityöläisluokkaa, lukijani? _Minä_ en sitä tee. Kukapa
välittömämmin kuin käsityöläinen näkisi mitä hän Jumalan avulla on
kyennyt saamaan aikaan? Kuka voipi juhlailtana sanoa yhtä suurella
luottamuksella: "Päivätyöni on päättynyt, sitä tehdessäni en ole
hutiloinut enkä ole jättänyt tekemättä mitään siitä, minkä olin
määräkseni pannut?" Työn kunnolliseen suorittamiseen, olkoon se sitte
suuri tai pieni, ja että siitä koituisi Jumalalle kunniaa, vaaditaan
kolme ehtoa: tervettä ruumista, taitavaa kättä ja kristillistä mieltä..
Jos tapaat käsityöläisen, jolla on nämät ominaisuudet, niin usko minua,
silloin olet tavannut myöskin onnellisen ihmisen. Poikani täytettyä
neljätoista vuotta, vein hänet leipuri Valentin Orplichin luo ja
pyysin, että hän ottaisi kummipoikansa oppiin. Tosin sanoi hän pojan
mielestänsä näyttävän liiaksi hienolta ja ylhäiseltä seistakseen
leivinkaukalon ääressä; myöskin luuli hän huomanneensa Valentinin
mielen olevan kiintynyt korkeampiin asioihin, jossa tapauksessa hän
kenties ei soveltuisi käsityöläiseksi. Mutta minä vastasin: "Juuri
moisia siivekkäitä, turhia luuloja vastaan on Herra Jumala antanut
meille käskyn: 'Sinun tulee syödä leipääsi otsasi hiessä.' Ottakaa te
vaan vastaan poikani ja olkaa hänelle sekä oppi- että kuritusmestarina;
muusta pitäköön Jumala huolen."
Sitä vastaan ei leipurilla ollut mitään sanottavaa, ja me sovimme
siten, että Valentin vain päivin olisi mestarin työssä ja viettäisi
illat ja yöt kotona, sillä vaurastuaksensa täytyy lapsen saada
hengittää kodin ilmaa; "isän varjossa poika suureksi sukeutuu", sanoo
sananlasku.
Sopimusta seurattiin tarkalleen. Aamusilla, jo ennenkun lähdin
aamukelloja soittamaan, herätin poikani neljän lyömällä ja toimitin
hänet menemään mestarinsa luo. Minuun teki se iloisen vaikutuksen kun
aamusella varhain tuon tuostakin huomaamatonna seisoin leipurin ikkunan
edustalla katsellen, kuinka reippaasti poikani ryhtyi työhönsä, vaikka
yltympärillänsä kaikki vielä nukkuivat sikeintä untansa eikä
hiljaisuutta kadulla häirinnyt muu, kuin raastuvankaivon lotiseva vesi.
Leipuri, jolla ei ollut omia lapsia, rakasti Valentinia kuin omaa
poikaansa, ja tämä oli puolestansa niin kiintynyt isäntäväkeensä, että
koetti katseesta arvata heidän sisimmän tahtonsa. Tehtävänsä toimitti
hän vireästi ja kunnollisesti ja saavutti siinä ennen pitkää niin
suurta taitavuutta, että vanha isäntä yhä enemmän ja enemmän vetäytyi
liikkeestä syrjään, jättäen kaikki Valentinin käsiin. Niin ilahuttavaa
kuin tämä olikin, ja varsinkin, kun mestari vuoden kuluttua vielä oli
yhtä tyytyväinen poikaani, en saattanut kuitenkaan huolestumatta
ajatella vanhaa sananlaskua: "Ei aamusta päivää kehuminen." Mikä nämä
huolettavat ajatukset aiheutti, siitä tahdon seuraavassa kertoa.
Luin kerran vanhasta kirjasta kauniin, syvämielisen sadun, jota
esivanhemmillamme oli tapana kertoa. Ammoisimpina aikoina, kun pakanuus
hävitettiin ja elävän Jumalan palvelus pääsi saksalaisessa
synnyinmaassamme alkuun, pakenivat pakanajumalat, kertomuksen mukaan,
ristiä ja kätkeysivät n.s. Venusvuoreen. Täällä kuluttivat he aikaansa
pakanallisessa irstaudessa ja saatanallisissa huvitteluissa. He eivät
saaneet lähteä pois vuoresta, vaan olivat tuomitut olemaan siinä
tuomiopäivään asti. Kumminkin aukeni vuori tuon tuostakin ja
vuorenaukeamasta nousi pelimanni, joka maita mantereita kiertäen
puhalsi kummallisia säveliä pillistään. Joka kuuli nuo houkuttelevat
säveleet, tuli juurikuin lumotuksi, luopui isästä ja äidistä, vaimosta
ja lapsista eikä välittänyt ajallisesta eikä iankaikkisesta
menestyksestään -- sen mieli hehkui yksinomaan vaan seuraamaan
pelimannia ja hänen pilliään. Sanotun pelurin seurassa liikkui tosin
alinomaa muudan uskolliseksi Eckartiksi nimitetty mies, jonka toimena
oli varottaa ihmisiä antamasta lumoavien sävelten houkutella itseään,
mutta harvatpa ottivat hänen varotusäänensä kuultaviin. Määrän
täytyttyä vie pelimanni koko parven Venusvuoreen, jossa sen täytyy
valan nojalla luopua uskostaan ja yhtyä saatanallisiin kemuihin.
Sadun merkitystä on helppo jokaisen ymmärtää. Pelimanni ihmeellisen,
houkuttelevan pillinsä kanssa on kavala sielun vihollinen, joka
kullekin osaa virittää oikean äänen ja tarkkaa aina oikeaan virteen,
vierottaaksensa hänet pois Jumalasta ja tehdäksensä hänet
välinpitämättömäksi pelastuksestaan. Uskollinen Eckart on Jumalan sana
ja omatunto, jotka ihmiselle ilmoittavat totuuden sekä mitä kullekin
seuraa, joka antautuu kiusaajan viettelyksille alttiiksi. Useimmat
antavat kumminkin ikuiseksi vahingokseen Herran varotussaarnan kaikua
turhaan.
Täten selitettynä satu voidaan sovelluttaa kaikkiin aikoihin. Niinpä
oli muutama vuosi takaperin kaupungissamme juomaseura, jonka jäsenet
kuulivat pillin säveleet viinilasien kilinässä. Näiden kilahtaessa he
kilvan kiroilivat, riehuivat ja mellastivat, antaen täll'aikaa
vaimojensa ja lastensa kärsiä kurjuutta kotona, kunnes he viimein
kaikki suistuivat turmioon ja päättivät päivänsä onnettomalla
kuolemalla. Sitte oli siellä muudan ohrasaksa, Mikko Hamsterloch, joka
kuuli pillin saatanalliset houkutussäveleet kirkasten riksien
kilahtaessa pöytään. Tämä helinä kaikui hänen korvissaan kovemmin kuin
Herran käsky: "Älä ota kasvua eli korkoa", tahi kuin köyhien
huokaukset. Lopultapa Fuchstadtin ja Winterhausenin välisellä tiellä
muutamat keisarin sotamiehistä karkasivat hänen päällensä, ryöstivät
hänet puhtaaksi ja hirttivät hänet tienviereiseen puuhun. Oli siellä
vielä muudan Erlachin jääkäri, joka pelinoppain vierinnässä kuuli tuon
hornan soiton, kunnes silmänsä sälähtelivät ja kätensä halusta
värisivät, mutta hänenkin loppunsa oli surkea, josta tuonnempana vielä
kerron. Sitten oli siellä majatalon isännän tytär, kaunis Rosamunda,
joka kuuli viettelevät pillinäänet kun häntä kehuttiin seudun
kauneimmaksi tyttöseksi, kunnes hän rajussa huimuudessaan karkasi erään
värvääjän keralla ja tämän hylkäämänä vihdoin häpeätään peittääkseen
heittäytyi sillasta virtaan ja ajelehti jään alle. Minä olin kauan
aikaa hänen uskollinen Eckartinsa, mutta lopulta ei hän enää huolinut
minua kuulla.
Sadulla on minun mielestäni vielä erinäinenkin merkitys siinä
suhteessa, että nimenomaan sanotaan pelimannin _aika ajoin_ lähtevän
vuoresta ja puhaltavan hornan-säveleitään maailman kuulten. Näemmehän
kuinka kaikki saattaa mennä tasaista kulkuaan mainittavampaa
tapahtumatta pitkän vuosisarjan kuluessa. Mutta tulee sille yhtäkkiä
aikoja, jolloin hurja temmellyksen halu juovuttaa ihmiskunnan.
Talonpoika ei tahdo enää astua auransa perässä, vaan pyrkii herraksi;
käsityöläinen halveksii ammattiaan, joka kuitenkin kaikitenkin nojaa
kultaiseen maaperään, ja antautuu haaveiluihin miten vaivatta voisi
rikastua; nuorukaiselle käy elämä isänkodissa ahtaaksi; alamaiset
pyrkivät mestaroimaan vallanpitäjiä, seurakunta opettajaansa --
kelvottomat luulevat olevansa maailmanparantajia ja maankiertäjä
antautuu apostoliksi; halveksitaan mikä on pyhää ja heretään uskomasta
ja noudattamasta taivaallisen kuninkaan lakejakin. Koko maailma hourii,
pyritään korkeammalle lentämään, kuin siivet kannattavat ja nähdään
kaikkinaisia haavekuvia: mies mieheltä rähistään, että isien rakentama
huone on laho, että vaatetus, joka niin kauan on suojannut ja
lämmittänyt ruumista, on ahdas, ollaan kerkeitä repimään ja
hajottamaan, poisheittämään ja likaan polkemaan mitä esivanhemmat ovat
hyvänä pitäneet, luovutaan kutsumuksesta, onni ja tulevaisuus pannaan
uhkakoetuksille alttiiksi ja yleensä tahdotaan niittää sieltä, mihin ei
olla kylvetty. Nämä ovat aikoja, jolloin saatana on valloitusretkillään
ja hornanpilli soi, hurmaten ja lumoten ihmisiä, kunnes Korkeimman
kurittava vitsa heidät jälleen palauttaa järkiinsä ja masentaa heidän
mielensä.
Semmoinen aika oli meilläkin uskonsodan alkaessa, ja vaikka sodan ies
jossakin määrin oli lannistanut kiihkon vimmaa, ei kansa ollut ylpeyttä
seuranneesta toivottomuudesta vielä täysin toipunut. Ei haluttanut:
ketään hiljaisuudessa ja rukouksessa nauttia omaa leipäänsä. Maanmies
hylkäsi auransa, jättäen peltonsa orjantappuroita kasvamaan ja ryhtyi
kaivamaan aarteita tai liittyi rosvoilijoihin; käsityöläinen pani
höylän ja neulan syrjään ja ryhtyi valmistamaan kultaa tai
harjoittamaan muita noitakeinoja; tilalliset porvarit möivät tilansa
taloineen ja lähtivät vieraille maille onnensa etsintään; nuoret
tahtoivat mielemmin liehua maailmalla sotaväen mukana, kuin takoa
onnensa kotosalla isän ammattikunnassa. Yhtä väkinäisesti, kuin tämä
suku otti Jumalan sanan vastaan, uskoi se esi-isäin kristillisiin
tapoihin. Edellistä he pitivät vanhentuneina satuina, joille ei ollut
annettava mitään arvoa ja jälkimäisiä narrimaisena tapana, joilla
kumpaisillakin sopi mukavasti petkuttaa tyhmänsekaisia talonpoikia.
Tähän hillittömään raivostumiseen eivät vähimmin olleet syynä riettaat
sotamiehet, joita vuodesta vuoteen täällä majoitettiin ja olivat
herroja mielestänsä. Nämä hurjat roistot, jotka eivät peljänneet
Jumalaa eivätkä ihmisiä, herättivät nuorisossa vastenmielisyyttä uskoon
ja jumalanpelkoon, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen, kuuliaisuuteen ja
nöyryyteen. Nuorukainen ei ollut mies mielestänsä ennenkun oli saanut
olkavyön, sulat hattuunsa ja miekan vyöllensä.
Parisen vuoden kuluttua aloin huomata, että mestari Orplich ei ollut
enää yhtä tyytyväinen poikaani kuin ensi alussa. Tosin ei hänellä ollut
erityistä moitittavaakaan, mutta kun pyysin häntä tarkemmin selittämään
syytä tyytymättömyyteensä, sain häneltä kulloinkin seuraavan vastineen:
"Minä en saata hänestä enää pitää, hänellä ei ole enää halua työhön,
eikä -- saattepa nähdä, -- tästä ikänä mitään hyvää seuraa." Useita
kertoja kehotin Valentinia vilpittömästi minulle tunnustamaan kaikki,
mutta hän keksi aina verukkeita. Sattuman kautta pääsin vihdoin
totuuden jäljille.
Neljäs luku.
Valentin kirjurina.
Hän onnen jo parhaan saavutti,
Sen armosta taivas häll' antoi;
Mutt' orja, kaikki jolt' puuttuvi
Ja raskaimman ikeen mi kantoi --
Hän suotta vaan etsivi onneaan,
Saa haudan hän palkaksi vaivoistaan.
_Schiller_.
Noustessani eräänä aamuna tavallisuuden mukaan huomenkelloja soittamaan
ja herättämään Valentinia, kuulin kadulta kovaäänistä puhelua ja
hevosjalkain töminää. Schönbergin rykmentti, joka oli majaillut
kaupungissamme miltei koko talvikauden, hankkiutui lähtöön. Joka
taholla riensi ratsumiehiä ulos taloista, taluttivat hevosensa
talleista ja pitelivät käsissänsä tulisoihtuja, joiden loistossa
kypärit välkkyivät ja rintavarukset tulena kiilsivät. Väki kävi
asemilleen aukialle kentälle kirkon edustalla, vastapäätä ikkunoitani.
Eversti Schönbergin komennettua "eteenpäin" kajahuttivat hevosmiehet
torvien säesteellä sotilaslaulun, jota näinä melskeisinä aikoina varsin
yleisesti laulettiin ja jossa soturin kaatumista isänmaan puolesta
kiitetään mitä ihanimmaksi ja suloisimmaksi. Laulu, jonka J.W. Zinkgref
on sepinnyt v. 1624, kantaa ilmeisesti sen aikakauden leimaa, jolloin
se on ilmestynyt ja alkaa näin ikään:
Tääll' loppua ei jalompaa voi olla,
Kuin eestä kuninkaan ja maansa kuolla;
Jos niiden, eestä milloin kuolla saisin,
Mä riemumiellä täältä eroaisin.
Minä olen rauhanmies, ja jos taivaallisen musiikin on vaikuttaminen
jotain sydämeeni, tulee sen urkujen sävelinä tungeita sinne. Mutta kun
torvien mahtava soitto ja ratsumiesten laulu niin selvänä ja täyteisenä
kajahti raikkaassa aamu-ilmassa, niin tuntui minunkin mielessäni outoa
herkkyyttä. Torvenäänelle on ominaista, että se sotaisella
räikynnällään saa tappelunhalun ihmisessä viriämään, eikäpä yksistään
ihmisessä, vaan jalommissa eläimissäkin. Raamatussa sanotaan hevosesta,
että se kulloinkin, kun torvet räikyvät, kuorsuu mahtavasti jo matkojen
päästä sodankahakkaa vaistoten. Enkä minä pidä sitä oikeana miehenä,
jonka povessa torvien ääni ei saa rohkeuden, uljuuden tunnevireitä
täyteen liekkiin leimahtamaan.
Mieli täynnä tällaisia ajatuksia menin poikani vähäiseen huoneesen,
jossa tapasin hänen seisomassa ikkunansa luona, kyyneleisin silmin
tähystellen poistuvia sotamiehiä. Vakaasti kehoitettuani häntä
ilmaisemaan aiheen suruunsa, lupasi hän viimeeltäkin tunnustaa kaikki.
Elämä, jota hänen tähän asti päivästä toiseen oli täytynyt viettää, ei
tyydyttänyt häntä, se oli liiaksi kurjaa ja mitätöntä, arveli hän.
Nähdessänsä sotamiesten lähtevän riemukkaasti laulellen niin kuin
elonleikkuumiehet, jotka kiiruhtavat vainioilleen, niin hän tunsi
itsensä kuin kahlehdituksi, torniin teljetyksi, kaihoten vapautta, iloa
ja mainetta. Hän halusi mielemmin kuolla, kuin jatkaa senkaltaista
elämän rehjintää. Leivinkaukalon ääressä hän ei enää halunnut seista --
kohtalonsa saattoi tuskin huonommaksi kääntyä, mutta paremmaksi kyllä.
Vihoissani kysyin häneltä, tahtoiko hän kernaammin totella rumpua
niinkuin niin monet muut pahantapaiset pojat, jotka uppiniskaisuutensa
takia olivat joutuneet syntiin ja häpeään ja saattaneet surua ja tuskaa
isälleen ja äidilleen. Hän vastasi:
"Enpä suinkaan; äsken vasta sattui kaupunginvouti näkemään käsialani ja
arveli vahingoksi, että minut oli tuomittu käsityöläiseksi. Hän sanoi
mielellään ottavansa minut kirjurikseen, jos vain itselläni oli halua
siihen. Olihan tuo selvä Jumalan viittaus ja teidän, isä, ei olisi
asetuttava onneni tielle, vaan hyväntahtoisesti ja mielellään
suostuttava ehdotukseen, että hyvällä omallatunnolla voisin uuden
kutsumukseni uran alkaa. Teille, rakkaat vanhemmat, tulisi minusta
silloin ihan varmaan iloa olemaan."
Näin kyllä ett'ei poikani sydän ollut uudestisyntynyt eikä nöyryyden
kukka ollut siihen juuriansa juontanut, yhtä hyvin kuin tajusin, ettei
kaupunginvouti ollut oikea mies parantamaan Valentinin ylpeyttä tai
saattamaan hänessä oikean kristillisen mielen taimimaan. Hän oli peräti
vähän elleihän ollenkaan tolkulla Jumalan sanasta ja kristillisyydestä,
jos kohta hän muuten oli hyvänsävyinen, hiljaismielinen mies; mutta
nykyisiin oloihin katsoen ei hänen tarjouksensa ollut ylenkatsottava.
Siihen siis myönnyin, vaikka tosin raskaalla mielellä, ja lähdin
kaupunginvoudin luoksi pyytääkseni, että hän ensin panisi poikani
koetteelle, nähdäkseen soveltuiko hän tarjona olevaan toimeen, johon
kysyttiin selvätajuista ymmärrystä ja sukkelaa, luotettavaa kättä. En
salannut häneltä huolianikaan, jotka poikani aatostapa oli minussa
herättänyt.
"Ulrik", hän sanoi, "te olette hurskas ja ymmärtäväinen mies
tavallanne, mutta luulette, että jokaisen kelvatakseen johonkin, täytyy
ajatella ja puhua kuin mikin pappi tahi koulumestari. Pojastanne ei
silti ole tuleva kumpaistakaan, vaan mies, joka oivaltaa miten
maailmassa on eteen päin pyrittävä -- siksipä antakaa hänen seurata
taipumustaan. Eihän poika ole tosin uusi ihminen, niinkuin teillä on
tapana sanoa, mutta on sen sijaan älykäs ja nöyrä, luonnostansa iloinen
sekä on hänellä kunniantuntoa. Tyytykää nyt toistaiseksi siihen, niin
kaikki on käyvä hyvin. Laittakaa te poika tänne, ja jos hän edelleen
edistyy yhtä hyvin kuin tähän saakka, tulemme sekä te että minä saamaan
kunniata hänestä."
Niin tehtiinkin. Margareeta puolisoni hymyili kyyneltensä takaa kun
poika oli riisunut yltään leipurin mekon ja seisoi hänen edessään
kauniissa mustassa puvussa, jonka kaupunginvouti oli hänelle teettänyt,
ja miekka kupeellaan. Kaupunginvouti kehui häntä ylenmäärin, mutta
minulla sitä vastoin ei hänestä siitä käsin ollut sanottavaa iloa. Mitä
kauemmin hän tuli olleeksi uuden isäntänsä seurassa, sitä enemmän hänen
sydämensä vierautui lapsuuden kodostaan. Ei hän tosin jumalanpelkoa
pitänyt pilkkanaan, multa silminnähtävää oli, ettei hän pannut
arvoakaan sille, kuin jumalanpelosta johtuu. Maine ja kaupunginvouti,
kas ne hänestä olivat paljoa korkeammat, kuin Jumala ja hänen sanansa;
isää ja äitiä kunnioitti hän rehellisinä, kunnon ihmisinä, mutta heidän
mielipiteensä olivat hänestä liiaksi typerät ja vanhentuneet
soveltuaksensa nykyaikaan. Tultuansa iltasilla kotiin ei hän enää
viihtynyt sisarustensa seurassa, vaan oli tyly ja kopea heitä kohtaan.
Aina keksi hän syitä lähteäksensä ulos myöhempään illalla ja palasi
vasta ehtoorukousten jälkeen; samoin lähti hän jo aamusillakin varhain
estyäksensä ottamasta osaa kotihartauteen. Selitettyäni mitä vauriota
sanan ja rukouksen laiminlyömistä seuraa, sanoi hän isämeitää voitavan
yhtähyvin rukoilla yksinäisyydessä ja että yhtä paljon kunnioittaa
Jumalaa, kun toimella ja ahkeruudella toimittaa maalliset tehtävänsä.
Poikani lopulliseen kääntymiseen hyvältä tieltä ei puuttunut enää
muuta, kuin huono seura, ja sitäkin valitettavasti kyllä piankin
tarjoutui.
Viides luku.
Erlachin jääkäri.
Herra ei mielisty hevosten väkevyyteen, eikä hänelle kelpaa
miehen sääriluut. Herralle kelpaavat ne, jotka häntä pelkäävät,
ja jotka hänen laupiuteensa uskaltavat.
Ps. 147: 10, 11.
Seinsheimin ruhtinaan kartanoon oli puoli vuotta takaperin otettu uusi
jääkäri, syntyänsä böömiläinen, joka sitä ennen oli palvellut
sotaväessä monta vuotta. Hän kävi joka jumalainen viikon päivä
kaupunkimme ravintolassa, jyllästi siellä sotamiesten kanssa, joi ja
pelasi; näöltänsä hän oli kuin paha omatunto. Hän ei sanonut hyvää
päivää eikä kiitoksia kellenkään eikä pitänyt ketään puhuttelun tahi
vastauksen arvoisena ei majatalossa, ei liioin muuallakaan, istuihan
vaan liikkumattomana ja mykkänä oluttuoppinsa ääressä, jok'ikistä
ikäänkuin vihaten tai halveksien. Vasta kun pelinopat otettiin esille
virkosi hän ikään kuin eloon. Vaikeata oli kumminkin sanoa kumpiko oli
hirvittävämpää: kauheat kirouksetko, joita tursusi hänen huuliltaan kun
hän menetti pelissä, tahi tuo ilettävä nauru, joka virnistytti hänen
kasvonsa katalan näköisiksi, kun onni oli hänelle suosiollinen.
Kun kansa sunnuntaisin meni kirkkoon, niin hän seisoi majatalon
edustalla, katsellen kirkkoon menijöiden jälkeen virkkamatta halaistua
sanaa. Huulillansa karkelehti perkeleellinen pilkanhymy ja toisella
kädellään silitteli hän halveksivan näköisesti pitkää partaansa.
Kun portinvartija Veit Geissendörfer tämän johdosta ilmaisi
paheksumisensa lisäten, että viranomaisten määräyksestä majatalon tuli
jumalanpalveluksen aikana olla suljettuna, niin hän sylkäsi Veitille
tiuskaten röyhkeästi, että kaupunginvouti saattoi rangaista häntä, jos
hänen teki mieli. Omasta puolestansa sanoi hän välittävänsä viisi
viranomaisista tahi heidän sunnuntaistaan.
Moisesta loukkauksesta närkästyneenä portinvartija ilmoitti asian
kaupunginvoudille, tarjoutuen panemaan jääkärin kiinnikin, mutta
jokainen koetti mahdollisuutta myöten karttaa tätä miestä eikä
kaupunginvoutiakaan haluttanut olla missään tekemisissä hänen
kanssansa, varsinkin kun jääkärillä oli sotamiesten joukossa paljon
puoltajia.
Kuinka olisin voinut aavistaakaan, että mokomalla hirtehisellä tulisi
olemaan jotakin yhteyttä minun rehellisen nimeni kanssa. Ja kuitenkin
hänen kanssaan juuri poikani Valentin tuli läheiseksi ystäväksi.
Lähimpänä aiheena siihen oli seuraava:
Jalon Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin kulkiessa joukkoinensa v. 1631
meidän paikkakuntamme läpi, hänelle kerrotuin millaiseen kurjuuteen
täkäläinen porvaristo, tunnustaen samaa uskoa kuin kuningaskin, oli
joutunut tavantakaa uudistuvain keisarin sotaväen majoitusten takia.
Kuninkaan sydän heltyi ja hän päätti hankkia meille huojennusta; meille
annettiin vapaakirja, jossa säädettiin, että Ruotsin sotaväki,
jalkamiehet tahi ratsuväki, ei saanut yhteen vuoteen asettua
Sommerhauseniin. Näen vieläkin edessäni hänet, tuon kunnianarvoisen,
ritarillisen sotaurhon, kuinka armiaasti ja alentuvasti hän otti
kuultaviinsa värisevän pormestarimme valituspuheen ja, kääntyen sitten
upseereihinsa, lausui jaloa harmistumista osottaen:
"Olisipa meidän puoleltamme kovasti huonoa, jos me ruotsalaiset
jättäisimme uskonveljillemme yhtäläisen muiston jälkeemme, kuin
keisarin väki, -- Jumala siitä varjelkoon! Meidän on hankkiminen apua
näille poloisille ihmisille."
Monet porvareista, jotka ruotsalaisten lähetessä pakenivat kaupungista,
tulivat nyt takaisin luottaen kuninkaan sanoihin; otettiin niin ikään
esille mitä ruokavaroja vielä oli jälellä sekä rahat ja kalleudet,
jotka olivat siellä ja täällä kätkössä olleet. Luultiin näet pahimmasta
nyt päästyn. Mutta ei aikaakaan niin saapui kaksi ruotsalaista
majoitusmestaria ilmoittaen, että neljäkymmentä rakuunaa oli heidän
perästään tulossa, ja käskivät kaupungin asukkaita heti toimittamaan
viiniä ja lihaa miehistölle sekä rehua hevosille. Kaupunginvouti näytti
Kustaa Aadolfin antamaa vapaakirjaa, mutta sitä ei huolittu ottaa
huomioon. Hätä ei lue lakia, oli heidän ainoa vastauksensa ja vielä he
väittivät, ettei heidän kuninkaansa, jos hän olisi saapuvilla, estäisi
sotilaitaan hankkimasta itselleen tarpeellista virkistystä; sitäpaitsi
oli kuningas tätä nykyä kaukana Reinin seuduilla päin. Kun
majoitusmestarit olivat tehneet tehtävänsä, lähtivät he ravintolaan,
missä jääkäri, joka tavallisuutensa mukaan istui oluttuoppinsa ääressä,
hetikohta liittyi heihin.
Muudan ruotsalaisista sotureista, eräs torvensoittaja, joka oli tuokion
aikaa terävästi silmäillyt jääkäriä, lausui yhtäkkiä:
"Eikö teidän nimenne ole Frans Sorawitz, ja ettekös palvellut
Friedlandin herttuan aikana?"
"Aivan niin", jääkäri vastasi.
"Sittepä olettekin sama konna, joka Helmstädtin luona salaa ampui
kuoliaaksi everstini, kun v. 1626 Tanskan kuninkaan käskystä saavuimme
luoksenne sovintoa hieromaan", huusi torvensoittaja vihasta vapisevalla
äänellä, "nyt vaadin maksua siitä" -- ja samassa veti hän miekkansa ja
hyökkäsi jääkärin kimppuun. Tämä torjui iskut kuvetapparallaan ja
hirveä rytäkkä leimahti nyt ravintolassa. Riidasta uhkasi sueta yleinen
kahakka, sillä laittoman majoituksen tähden vihoittuneet porvarit
kävivät jääkärin puolelle, mutta silloin kävi toinen ruotsalaisista
väliin ja ehkäisi riidan jatkumasta. Torvensoittaja vannoi kuitenkin
vielä kalliisti kostavansa jääkärille sekä porvaristollekin, joka
tahtoi suojella moista roistoa. Jääkäri selitti puolestansa, mitä
ruokottomimpia kiroja käyttäen, että torvensoittaja, tavatkoon hän
tämän missä tai milloin hyvänsä, saisi saman kohtalon kuin
everstinsäkin. Sitte kiipesivät ruotsalaiset ratsujensa selkään ja
ajoivat täyttä nelistä ulos kaupungista.
Sillä välin oli porvareita kokoontunut aukialle kadulle, jossa he
vilkkaasti keskenänsä neuvottelivat millaisiin toimiin olisi viisainta
ryhtyä olevina ahtaina aikoina. Yksi neuvoi yhtä, toinen toista.
Vanhemmat porvareista soimasivat niitä, jotka olivat puolustaneet
jääkäriä ja tarpeettomasti ärsyttäneet ruotsalaisia. Jääkäri, ollen
hänkin samassa joukossa ja ääneti kuunneltua tähän saakka neuvottelua,
puhui seuraavaan tapaan:
"Mitäs pelkurimaisia raukkoja te oikeastaan olette, kun turhanpäiten
pauhaatte tuosta ruotsalaisesta joukkiosta, joka kuitenkin pisimmän
aikaa on täällä oleskellut? En ole ainoankaan suusta vielä kuullut
oikeata miehen sanaa. Mitä varten teillä on muurit, tornit ja lujat
nyrkit, jollette aio käyttää niitä? Antakaa minulle kuusi nuorta
miestä, joilla on sen verran rohkeutta, että uskaltavat laukaista
kiväärin, niin minä kerrassaan autan teitä tästä pälkähästä. Jolla on
rohkeutta, tulkoon tänne luokseni!"
Puhe vaikutti kuin ruutipataan singonnut säen. Poikani Valentin seisoi
tuokiossa hänen vierellään ja hänen kerallansa kuusi nuorta miestä,
jotka korkean juhlallisesti lupasivat tekevänsä, mitä rohkeilta
miehiltä voi vaatia ja tahtoivat puolustautua viimeiseen hengenvetoon
asti. Huimaavan nopeasti riensivät nuorukaiset sekä jotkut
iäkkäämmistäkin noutamaan pyssyjä, piilukeihäitä ja peitsiä, telkesivät
portit ja asettuivat kovasti huutaen muurin suojustan taaksi seisomaan.
Poikani ja hänen kuusi toveriansa asettuivat jääkärin keralla suuren
portin viereen vihatuita kuokkavieraita odottamaan.
Illansuussa nähtiin ruotsalaisten tulevan tietä pitkin Ochsenfurtista
päin. Vastarintaa kohtaamatta ratsastivat he ihan portille asti.
Kaupunginvouti oli ankarasti kieltänyt väkivaltaa käyttämästä muutoin
kuin äärimmäisessä hädässä. Havaittuansa että portti oli suljettu,
ruotsalaiset kauheasti kiroten ja sadatellen vaativat sen aukaisemista.
Kaupunginvouti luki silloin korkealla äänellä kuningas Kustaa Aadolfin
kaupungille antaman vapaakirjan ja lupasi heti toimittaa heille leipää,
lihaa ja tynnyrin viiniä, jos he rauhallisesti lähtisivät etemmäksi.
Mutta ruotsalaiset huusivat, että porvarit olivat kavaltajia ja
laukasivat kiväärinsä ilmaan; etumaisina olevat kiipesivät maahan
hevostensa selästä ja hankkiutuivat porttia räjähyttämään.
Samassa tuli vuorta alas muudan Klaus Mändlein niminen nuori mies,
vetäen puukuormaansa; hänellä ei ollut aavistusta siitä, mitä kaupungin
portilla tapahtui; hän oli jo aamusta varhain lähtenyt metsään. Kun
ratsuiltansa maahan kiivenneet ruotsalaiset huomasivat hänet, niin he
törmäsivät häntä vastaan, köyttivät ja raahasivat hänet toveriensa luo.
Lyhyen neuvottelun jälkeen ratsasti torvensoittaja muurin lähitteelle
ilmoittaen, että jos kaupungin porttia ei heti avata, panevat he vangin
ensin "laulamaan" ja sitte hirttävät hänet lähimpään puuhun niinkuin
koiran. Poikani kysyi jääkäriltä mitä he tarkottivat sillä, että
panevat Klaun "laulamaan." Vankia laulattaminen merkitsi sotaväen
kielellä sitä, että hänen kielensä puhkaistaan ja reikään pujotellaan
jousi, jota vedetään sitte edestakaisin, jolloin tuskan äärettömyys
pusertaa vankiraukan povesta sydäntä raastavat tuskanhuudot.
Tämän kuultuansa Valentin huusi kovalla äänellä: "Toverit, auttakoon
meitä Jumala niin totta kuin nyt tahdomme auttaa veljeämme! Eespäin,
eespäin, pelastamaan häntä noiden konnien käsistä!"
Näin huutaen hän ryntää muurilta alas, ja ennenkun kukaan oli kerinnyt
estää, kiskotaan pönkät portin päältä pois ja vähäinen puolustajajoukko
syöksyy kovasti huutaen ulkopuolella portin olevain ruotsalaisten
päälle. Näille harvoille nuorukaisille olisi peli saattanut käydä
vaaralliseksi, ellei jääkäri, heti heidän törmättyään yhteen
ratsumiesten kanssa, olisi käskenyt suojuksen takana seisovia porvareja
laukaisemaan kiväärejä. Pamauksen kuultuaan ruotsalaiset peräytyivät,
vaikkei kehenkään heistä sattunut, mutta jääkäri, joka sill'aikaa oli
tarkasti pitänyt silmällä torvensoittajaa, laukaisi kiväärinsä ja ampui
luodin hänen päähänsä, niin että torvensoittaja ääntä päästämättä
suistui kuolleena hevosensa selästä. Soturit sieppasivat mukaansa
toverinsa ruumiin ja lähtivät täyttä nelistä ajamaan kaupungista pois,
välittämättä vangistansa sen enempää. Mutta Valentin tovereineen nosti
pelosta puolikuolleen Klaun maasta, ratkoi auki köydet, joilla
ruotsalaiset olivat hänet sitoneet ja vei hänet kerallansa kaupunkiin.
Kun porvarit alkoivat vastarintaan varustautua, lähdin minä kotiin.
Joskaan en kehottanut ryhtymään näihin toimiin, en kumminkaan pitänyt
vääränä rukoilla väestömme puolesta, niinkuin Mooses rukoili Israelin
lasten edestä heidän sotiessaan amaleekkilaisia vastaan, ja vaimoani ja
lapsianikin kehotin yhdessä kanssani rukoilemaan. Kuulimme sitten
laukauksia ja kotvan sen jälkeen kovaa, yhtämittaista huutoa, niin että
vaimoni, luullen vihollisjoukon hyökänneen kaupunkiin, tärisi kuin
haavan lehti ja tukkesi molemmat korvansa käsillään. Mutta kun pauhina
läheni, havaitsimme että se oli ilohuutoa. Kiiruhdimme ulos ja näimme
paljon kansaa tulevan yläportilta päin. Etumaisina joukossa kulkivat
jääkäri ja poikani Valentin käsikkäin, heitä seurasi Klaus, joka vapisi
vielä koko ruumiissaan, sekä nuo kuusi nuorta miestä, ja joukon jatkona
suunnaton ihmislauma, joukossa vaimoja ja lapsiakin. Kaupunginvouti oli
niin ikään kulkenut virran mukana ja nähtyänsä minut, riensi hän esiin,
ravisti kättäni ja sanoi:
"Koulumestari, teidän pojallanne on sydän kohdallaan. En totta maarin
unhoita koskaan hänen miehekästä esiintymistään tämänpäiväisessä
ottelussa." Sitte kertoi hän ylistellen Valentinin urosteosta, ja hänen
puhettansa kannatti ympärillä seisova taaja joukko, kehuen ylenmäärin
poikani jaloa sydäntä ja häikäilemätöntä rohkeutta. Kysyttyäni mihinkä
tämä suunnaton saattojoukko nyt oli menossa, vastasi kaupunginvouti:
"Majataloon -- siellä on nuorten miestemme tyhjennettävä ruotsalaisille
luvassa ollut viiniaami; onhan kaupunkimme urheille puolustajille edes
jonkunlaista hyvikettä hankittava."