sitä väkijoukkoa, jonka hän oli tuonut mukanaan niistä kansoista,
joiden maat oli laskenut valtansa alle, seuraavalla tavalla. Kaikki ne
kivet, jotka tämän kuninkaan aikana tuotiin Hefaistoksen pyhättöön ja
jotka kooltaan ovat erinomaisen suuret, vetivät mainitut ihmiset sinne,
ja kaikki Egyptissä nyt olevat kanavat heidät pakoitettiin kaivamaan;
ja siten he tekivät Egyptin, joka ennen oli kokonaan ollut
kuljettavissa ratsain ja vaunuin, tähän kelpaamattomaksi, vaikka eivät
olleet sitä tarkoittaneet. Sillä siitä ajasta perin Egypti, vaikka
onkin kokonaan tasankoa, tuli mahdottomaksi kulkea hevosin ja vaunuin.
Syynä siihen ovat nuo monet joka suuntaan kulkevat kanavat. Ja kuningas
kaivautti kanavat halki maan seuraavasta syystä. Kaikki ne
egyptiläiset, joitten kaupungit eivät olleet joen varrella, vaan
keskellä maata, olivat, joka kerta kun joki vetäytyi pois ja maa kuivi,
veden puutteessa ja saivat käyttää jotenkin suolaista juomaa, jota
ottivat kaivoista.
109. Tämän vuoksi siis Egyptin halki kaivettiin kanavia. Ja he
kertoivat, että mainittu kuningas jakoi maan kaikkien egyptiläisten
kesken, antamalla jokaiselle yhtä suuren neliskulmaisen palstan, ja
että hän siitä hankki itselleen tuloja käskemällä suorittamaan veroa
vuosittain. Mutta jos joki tempasi pois maata jonkun palstasta, niin
omistaja tuli kuninkaan luo ja ilmoitti mitä oli tapahtunut. Silloin
kuningas lähetti miehiä tarkastamaan ja mittaamaan, kuinka paljoa
pienemmäksi maa oli tullut, jotta omistaja vastaisuudessa suorittaisi
veronsa oikeassa suhteessa alkujaan säädettyyn veroon. Ja minusta
näyttää siltä kuin maanmittaustiede siitä olisi saanut alkunsa
ja sitten Egyptistä tuotu Hellaaseen. Sillä auringonlaskijan
ja -osoittajan sekä päivän kaksitoista osaa ovat helleenit oppineet
tuntemaan babylonilaisilta.
110. Sesostris oli ainoa egyptiläinen kuningas, joka hallitsi Etiopiaa,
ja hän jätti jälkeensä muistomerkiksi Hefaistoksen temppelin eteen
kaksi kivistä, kolmenkymmenen kyynärän korkuista kuvapatsasta, jotka
esittävät häntä itseään, hänen vaimoaan sekä neljää lastaan, kukin
kahdenkymmenen kyynärän korkuinen. Nämä ne olivat, joiden eteen
Hefaistoksen pappi paljoa myöhemmin ei sallinut persialaisen Dareioksen
asettaa omaa kuvapatsastaan, sanoen että hän ei ollut toimittanut
samanlaisia tekoja kuin egyptiläinen Sesostris. Sillä Sesostris ei
ollut laskenut valtansa alle vähemmän kansoja kuin hänkään, ja
sitäpaitsi skyytit, mutta Dareios ei ollut kyennyt kukistamaan
skyytejä. Ei siis ollut oikein, että Dareios asetti kuvapatsaansa
Sesostriin kuvien eteen, ennenkuin hän töissä oli tämän voittanut. Ja
kerrotaan, että Dareios alistui siihen.
111. Sesostriin kuoltua kerrotaan, että kuninkuuden peri hänen poikansa
Feros. Hän ei suorittanut mitään sotaretkeä, mutta hänelle sattui se
onnettomuus, että hän joutui sokeaksi seuraavasta syystä. Kun joki
kerran kovasti nousi -- aina kahdeksaantoista kyynärään saakka -- ja
tulvi yli vainioiden, alkoi tuulla, ja joki rupesi lainehtimaan.
Silloin kerrotaan, että mainittu kuningas esiintyi siihen määrään
röyhkeästi, että tempasi keihään ja viskasi sen keskelle virran
pyörteitä; mutta kohta senjälkeen hän sai silmätaudin ja tuli sokeaksi.
Kymmenen vuotta hän oli sokeana, mutta kymmenentenä vuotena
tuli Buto-kaupungista niin kuuluva oraakelinlause, että hänen
rangaistuksensa aika oli kulunut loppuun ja että hän saisi näkönsä
jälleen, jos pesisi silmiään naisen vedellä, joka oli käynyt ainoastaan
oman miehensä luona eikä ollut ollut tekemisissä muiden miesten kanssa.
Feros koetteli nyt ensiksi omaa vaimoaan, mutta kun ei saanut näköään
takaisin, järjestänsä sitten kaikkia muitakin naisia. Ja kun hän
jälleen alkoi nähdä, hän ajoi kokoon kaikki ne naiset, joita oli
koetellut, paitsi sitä, jonka vedellä peseytymällä oli saanut näkönsä,
yhteen kaupunkiin, jota nyt kutsutaan nimellä Erythrebolos. Ja
haalittuaan heidät siihen kokoon hän poltti heidät kaupunkineen
päivineen. Mutta sen, jonka vedellä peseytymällä oli saanut näkönsä,
hän itse otti vaimokseen. Parannuttuaan silmätaudistaan hän pystytti
kaikkiin pyhättöihin huomattavia vihkilahjoja, mutta varsinkin
ansaitsevat mainitsemista ne, mitkä hän asetti Helioksen pyhättöön,
nimittäin kaksi kivistä obeliskia, joista kumpikin on tehty yhdestä
ainoasta kivestä ja on sata kyynärää korkea ja kahdeksan kyynärää
leveä.
112. Häntä seurasi, kuten he kertoivat, hallituksessa memfiiläinen
mies, jonka nimi helleenien kielellä on Proteus. Memfiissä on vielä nyt
olemassa hänen temppelialueensa, joka on erinomaisen kaunis ja somasti
laitettu sekä sijaitsee Hefaistoksen pyhätöstä eteläänpäin. Tämän
temppelialueen ympärillä asuvat tyrolaiset foinikialaiset, ja koko sitä
paikkaa kutsutaan tyrolaisten kortteeriksi. Proteuksen temppelialueessa
on pyhättö, jota kutsutaan "vieraan Afroditen" pyhätöksi. Nytpä minä
teen sen johtopäätöksen, että puheenaoleva pyhättö on Tyndareoksen
tyttären, Helenan, oma, ja sen minä teen sen kuulemani kertomuksen
nojalla, että Helena eleli Proteuksen luona, samoinkuin myös siitä,
että pyhättö on liikanimeltään "vieraan Afroditen". Sillä ei missään
muualla, missä Afroditella on pyhättöjä, niitä kutsuta "vieraan
Afroditen" pyhätöiksi.
113. Ja kun minä kyselin Helenasta, niin papit kertoivat, että
asianlaita oli seuraava. Alexandros oli ryöstänyt Helenan ja
purjehtinut Spartasta pois kotiin päin. Mutta niin pian kuin hän oli
joutunut Aigeian mereen, viskasivat vastatuulet hänet syrjään Egyptin
mereen ja sieltä -- myrsky näet ei hellittänyt -- Egyptiin sekä
Egyptissä sen Niilin suuhaaran luo, jota nyt kutsutaan Kanoboksen
suuhaaraksi, ja Tarikheiaihin. Rannalla oli Herakleen pyhättö, joka
vieläkin on olemassa; ja jos siihen kenenkä kotiorja hyvänsä pakenee ja
painattaa ihoonsa pyhät merkit, antautuen siten jumalan huomaan, ei
häneen ole lupa koskea. Tämä tapa on yhä ollut voimassa minun aikoihini
saakka samanlaisena kuin se oli alusta alkaen. Saatuaan tietää pyhätön
yhteydessä olevan tavan, Alexandroksen palvelijat, jotka tahtoivat
vahingoittaa häntä, istuutuivat jumalan turvananojina temppeliin ja
syyttivät Alexandrosta sekä kertoivat koko jutun Helenasta ynnä
Menelaosta kohdanneesta vääryydestä. Ja syytöksensä he esittivät sekä
papeille että tämän suuhaaran päällysmiehelle, Thoniille.
114. Sen kuultuaan Thonis pikimmiten lähetti Memfiiseen Proteuksen luo
näin kuuluvan viestin: "tänne on tullut vieras, sukuperältään
teukrolainen, joka Hellaassa on tehnyt jumalattoman teon. Hän on
nimittäin vietellyt oman kestiystävänsä vaimon ja on tuulten ajamana
tullut tähän maahan, tuoden muassaan naisen ynnä hyvin paljon tavaraa.
Tuleeko meidän siis antaa hänen purjehtia pois vahingoittumatonna, vai
otammeko häneltä pois mitä hän on tänne tuonut?" Proteus lähettää näin
kuuluvan vastaviestin: "olipa tämä mies, joka on tehnyt jumalattoman
teon kestiystäväänsä kohtaan, kuka tahansa, niin ottakaa kiinni ja
tuokaa hänet pois minun luokseni, jotta saisin tietää, mitähän
hänelläkin on sanottavanaan."
115. Kuultuaan tämän Thonis ottaa kiinni Alexandroksen, pidättää hänen
laivansa, ja vie sitten hänet itsensä, Helenan ynnä tavarat sekä
lisäksi vielä turvananojat Memfiiseen. Ja kun kaikki olivat saapuneet
perille, kysyi Proteus Alexandrokselta, kuka hän oli ja mistä hän
purjehti. Alexandros luetteli sekä esi-isänsä että mainitsi isänmaansa
nimen ja kertoi myös matkastaan sekä mistä päin hän purjehti. Sitten
Proteus kysyi häneltä, mistä hän oli ottanut Helenan. Kun Alexandros
puheli kiertäen kaartaen eikä sanonut totuutta, kumosivat turvananojat
hänen väitteensä kertomalla hänen rikoksensa jutun juurta jaksaen.
Lopuksi Proteus julistaa seuraavan päätöksen sanoen: "Jollen minä
katsoisi velvollisuudekseni olla tappamatta ketään vierasta,
joka tuulen tempaamana on minun maahani tullut, niin kostaisin
helleeniläisen miehen puolesta sinulle, joka, oi miehistä kurjin, olet
niin jumalattoman teon tehnyt häntä kohtaan, jonka puolelta olet
nauttinut kestiystävyyttä. Olethan mennyt oman kestiystäväsi
vaimon tykö. Eikä sekään sinulle riittänyt, vaan kiihoittavilla
houkutuksillasi olet hänet vietellyt mukaasi, senkin varas. Eikä yksin
sekään riittänyt, vaan olet ryöstänyt kestiystäväsi talonkin. Nyt siis,
vaikka pidän velvollisuutenani olla surmaamatta vieraita, en aio sallia
sinun viedä pois tätä vaimoa enkä rahoja, vaan tulen säilyttämään ne
helleeniläisen kestiystävän varalle, kunnes hän itse tulee viemään ne
mukanansa pois. Mutta sinua itseäsi ja matkatovereitasi minä käsken
kolmen päivän sisässä lähtemään minun maastani johonkin toiseen maahan;
muussa tapauksessa tullaan teitä kohtelemaan vihollisina."
116. Siten oli Helena, pappien kertomuksen mukaan, tullut Proteuksen
luo. Näyttääpä minusta myös Homeros tunteneen tämän kertomuksen. Mutta
koska se ei yhtä hyvästi soveltunut hänen runoelmaansa kuin se toinen,
jota hän todella käytti, niin hän tahallaan heitti sen sikseen,
osoittamalla kuitenkin tuntevansa mainitunkin toisinnon. Käy nimittäin
ilmi siitä, miten hän Iliadissa -- eikä hän missään muualla ole samaan
aineeseen palannut -- on kuvaillut Alexandrokseen harhamatkoja, että
tämä harhaillessaan, mukanaan Helena, ajelehti muun muassa myös
Foinikian Siidoniin. Siitä hän mainitsee "Diomedeen urotöissä", ja
sanat kuuluvat näin:
"Siinäpä säilössä on koruompelu-vaippoja hällä,
Siidonin naisten töitä, mi itse on Siidonin maasta
tuonut Alexandros jumalainen, laajoa merta
kulkien, matkassaan Helenaa jalosyntyä vieden."
Näissä säkeissä Homeros osoittaa tuntevansa Alexandroksen harhamatkan
Egyptiin. Syyria rajoittuu näet Egyptiin, ja foinikialaiset, joitten
oma Siidon on, asuvat Syyriassa.
117. Näiden säkeiden nojalla käy myös vallan ilmeiseksi, että
"Kypria"-runoelma ei ole Homeroksen, vaan jonkun muun tekemä. Sillä
Kypriassa mainitaan, että Alexandros kolmessa päivässä saapui Spartasta
Ilioniin muassaan Helena, suotuisan tuulen vallitessa ja meren ollessa
tyvenenä. Mutta Iliadissa sanotaan, että hän harhaili sinne tänne
vieden Helenaa muassaan.
118. Mutta jääkööt nyt Homeros ja Kypria-runoelma sikseen! Kysyessäni
papeilta, puhuvatko helleenit joutavia siinä kohden, minkä kertovat
Ilionin suhteen tapahtuneen, vai eivätkö, he kertoivat siihen
seuraavaa, väittäen kyselemällä saaneensa tietää sen Menelaokselta
itseltään. Helenan ryöstön jälkeen tuli teukrolaisten maahan helleenien
suuri sotajoukko auttamaan Menelaosta. Kun sotajoukko oli astunut
maihin ja asettunut paikoilleen, niin he lähettivät sanansaattajia
Ilioniin, ja niiden mukana meni myös Menelaos itse. Tultuaan muurin
sisäpuolelle he pyysivät pois Helenaa ynnä niitä rahoja, jotka
Alexandros varkain oli vienyt Menelaokselta, ja vaativat rangaistusta
hänen väärästä teostaan. Mutta teukrolaiset vakuuttivat silloin ja
jälestäpäinkin, sekä vannoen että vannomatta, samaa, että nimittäin
heillä ei ollut Helenaa eikä niitä tavaroita, joista helleenit
valittivat, vaan että ne kaikki olivat Egyptissä; niinmuodoin ei ollut
oikein, että heidän tuli antaa hyvitystä siitä, mitä egyptiläisellä
Proteuksella oli hallussaan. Mutta helleenit, jotka luulivat
teukrolaisten pilkkaavan heitä, saartoivat kaupungin ja valloittivat
viimein sen. Kun helleenien vallattua linnan Helenaa ei näkynytkään,
vaan he taas kuulivat saman jutun, niin he vihdoin uskoivat ja
lähettivät Menelaoksen itsensä Proteuksen luo.
119. Tultuaan Egyptiin ja purjehdittuaan Memfiiseen Menelaos ilmaisi
asian todellisen laidan, sai osakseen suuria kestilahjoja ja otti
vastaan Helenan vahingoittumatonna ynnä lisäksi vielä kaikki omat
tavaransa. Mutta vaikka Menelaos saikin ne, niin hän kuitenkin esiintyi
väärämielisenä miehenä egyptiläisiä kohtaan. Kun hän nimittäin
suoriutui lähteäkseen matkalle, pidättivät häntä vastatuulet. Koska
tätä kesti pitemmän ajan, niin hän keksi seuraavan jumalattoman keinon.
Hän otti nimittäin kaksi maanasukasten lasta ja teurasti ne uhriksi.
Kun sitten tuli kuuluviin, että hän oli sen tehnyt, niin hän vihattuna
ja takaa-ajettuna läksi laivoillaan pakoon Libyaan päin. Mutta minne
hän siitä sitten kääntyi, sitä eivät egyptiläiset saattaneet sanoa.
Tämän kaiken he sanoivat osaksi tuntevansa kyselyjensä nojalla, osaksi
he sanoivat varmasti tietävänsä sen siitä syystä, että se oli
tapahtunut heidän omassa keskuudessaan.
120. Niin kertoivat egyptiläisten papit. Itse minä puolestani yhdyn
tähän yllämainittuun kertomukseen Helenasta ja lisään siihen vielä sen,
että jos Helena olisi ollut Ilionissa, olisi hänet kyllä annettu pois
helleeneille, joko sitten Alexandroksen suostumuksella tai vasten hänen
tahtoaan. Sillä eiväthän toki Priamos ja hänen läheisensä olleet siihen
määrään mielettömiä, että olisivat panneet omat henkensä, lapsensa ja
kaupunkinsa vaaraan vain siksi, että Alexandros saisi elellä yhdessä
Helenan kanssa. Ja vaikka he ensi aikoina olisivatkin olleet sillä
kannalla, niin ainakin minä puolestani luulen, että kun sitten, heidän
joutuessaan käsikähmään helleenien kanssa, useiden muiden troialaisten
ohella joka kerta myös kaatui kaksi tai kolme tai vielä useampiakin
itse Priamoksen lapsista -- jos nimittäin saa jossain kohden uskoa
runoniekkoja --, niin Priamos, vaikkapa hän itsekin olisi elänyt
yhdessä Helenan kanssa, olisi antanut tämän pois akhaialaisille
vapautuakseen sillosesta onnettomuudestaan. Sitäpaitsi ei myöskään
kuninkuus olisi joutunut Alexandrokselle, niin että Priamoksen
vanhetessa hallitus olisi hänestä riippunut. Vaan Hektor, joka oli sekä
vanhempi että enemmän mies puolestaan kuin Alexandras, oli Priamoksen
kuoltua ottava vastaan hallituksen, eikä hänen olisi sopinut sallia
veljensä harjoittaa vääryyttä, varsinkin kun Alexandroksen kautta olisi
koitunut suuria onnettomuuksia sekä hänelle itselleen että kaikille
muillekin troialaisille. Niinpä troialaiset eivät voineet antaa Helenaa
pois. Toiselta puolen taas eivät helleenit uskoneet heitä, kun he
sanoivat totuuden. Ja jos minä saan mielipiteeni lausua, niin tämä
tapahtui jumaluuden toimesta, jotta teukrolaiset kokonaan turmioon
syöksymällä tekisivät ihmisille ilmeiseksi, että suuria vääryyksiä myös
seuraavat jumalien puolelta suuret rangaistukset. Ja tämän minä olen
maininnut, niinkuin asianlaita minusta näyttää olevan.
121. Proteuksen jälkeen seurasi, niinkuin egyptiläiset kertoivat,
hallituksessa Rampsinitos, joka jätti jälkeensä muistomerkeiksi
Hefaistoksen temppelin länteen päin antavat esikartanot, ja asetti
vastapäähän esikartanoita kaksi kuvapatsasta, suuruudeltaan
viidenkolmatta kyynärän korkuiset, joista egyptiläiset kutsuvat toista,
pohjoiseen päin seisovata kesäksi, mutta etelään päin olevata talveksi.
Ja sen eteen, jota he kutsuvat kesäksi, he nöyrästi heittäytyvät ja
kohtelevat sitä hyvin, mutta sille, jota kutsuvat talveksi, he tekevät
päinvastoin. Mainitulla kuninkaalla oli niin suuret raharikkaudet,
ettei kukaan myöhemmistä kuninkaista voinut häntä siinä voittaa tai
edes tulla lähellekään. Koska hän nyt tahtoi turvassa säilyttää
aarteitaan, niin hän rakensi kivisen huoneen, jonka seinistä yksi oli
linnan ulkoseinänä. Mutta se, joka työn suoritti, punoi salakavalassa
aikeessa seuraavan juonen. Hän laittoi niin, että yhden kiven helposti
saattoi ottaa pois seinästä joko kaksi miestä tahi yksi mies. Niin pian
kuin huone oli valmis, pani kuningas aarteensa siihen talteen. Kun
jonkun ajan kuluttua rakennusmestari oli kuolemaisillaan, kutsui hän
luokseen poikansa, joita hänellä oli kaksi, ja kertoi heille, että hän
oli pitänyt huolta siitä, että heillä olisi runsas toimeentulo, ja
niinmuodoin oli rakentaessaan kuninkaan aarreaitan erityisellä tavalla
sen valmistanut. Selitettyään pojilleen selvästi kaikki, mikä koski
kiven ulosottamista, rakennusmestari mainitsi heille tarvittavat mitat
ja sanoi, että jos he niistä ottavat vaarin, niin he pääsevät kuninkaan
rahojen hoitajiksi. Sitten hän päätti päivänsä. Mutta pojat kävivät
viipymättä käsiksi työhön, tulivat yöllä kuninkaanlinnalle, löysivät
rakennuksesta kiven, jota helposti saattoivat käsitellä, ja veivät
huoneesta ulos suuren joukon aarteita.
Niin pian kuin sitten kuningas sattui avaamaan huoneen, niin hän
ihmetteli nähdessään, että rahoja puuttui astioista. Mutta hänellä ei
ollut, ketä syyttäisi, koska sinetit olivat eheät ja huone suljettu.
Kun hänen kaksi tai kolme kertaa avatessaan huoneensa rahat aina
ilmeisesti olivat vähentyneet -- varkaat näet eivät herenneet
ryöstämästä --, niin hän teki seuraavalla tavalla. Hän käski näet
tekemään ansoja ja virittämään ne niiden astioiden ympäri, joissa rahat
olivat. Varkaat tulivat niinkuin ennenkin, ja toinen heistä hiipii
sisälle. Mutta heti kun hän oli lähestynyt astiaa, niin hän tarttui
ansaan. Niin pian kuin hän huomasi, millaisessa onnettomuudessa oli,
hän heti kutsui veljensä, osoitti hänelle tilansa ja käski häntä
pikimmiten hiipimään sisään ja leikkaamaan poikki hänen päänsä, jottei
hän syöksisi toistakin turmioon, kun hänet nähtäisiin ja tunnettaisiin.
Toisen mielestä veli puhui hyvin, hän suostui ehdotukseen ja teki niin.
Sitten hän sovitti kiven paikoilleen ja meni kotiinsa, muassaan
veljensä pää.
Niin pian kuin tuli päivä, astui kuningas sisälle huoneeseen, mutta
hämmästyi suuresti nähdessään ansassa varkaan päättömän ruumiin, vaan
huoneen vahingoittumattomana, siinä kun ei ollut mitään mahdollisuutta
päästä sisään tai ulos. Kun hänellä ei ollut muuta neuvoa, niin hän
teki näin. Hän ripusti varkaan ruumiin muurille ja asetti sinne
vartijoita sekä käski näitä ottamaan kiinni ja tuomaan hänen luokseen
sen, jonka näkisivät itkevän ja vaikeroivan.
Kun nyt ruumis oli sinne ripustettu, koski se kovasti vainajan äitiin.
Niinpä hän puhutteli henkiin jäänyttä poikaansa ja antoi tälle
toimeksi, millä tavalla vain saattoi, laittamaan niin, että ottaisi
pois veljen ruumiin ja toimittaisi sen hänelle. Mutta jos hän sen
laiminlyö, niin äiti uhkasi itse mennä kuninkaan luo antamaan ilmi
hänet siksi, jolla oli rahat hallussaan. Kun äiti kovasti ahdisti eloon
jäänyttä poikaansa, eikä tämä, vaikka paljon äidilleen puheli, voinut
häntä taivuttaa lakkaamaan siitä, niin hän vielä keksi seuraavan
juonen. Hän sälytti aasinsa, täytti joukon säkkejä viinillä, asetti ne
aasien selkään ja ajoi ne edelleen. Niin pian kuin hän oli tullut
niiden kohdalle, jotka vartioivat muurilla riippuvaa ruumista, hän
nykäisi paria, kolmea säkinnippua ja aukaisi ne sitten itse
solmuistaan. Kun nyt viini alkoi vuotaa, hän löi päätään huutaen
ääneen, ikäänkuin ei olisi tiennyt, minkä aasin puoleen hänen ensin
piti kääntymän. Nähdessään viljalti vuotavan viinin, vartijat juoksivat
miehissä tielle mukanaan astiat, joihin ammensivat maahan valuneen
viinin, itse siitä nauttiakseen. Teeskennellen suuttumusta mies soimasi
heitä kaikkia, milloin mitäkin, mutta kun vartijat koettivat rauhoittaa
häntä, hän aikaa myöten oli lauhtuvinaan ja antoi muka suuttumuksensa
laueta. Vihdoin hän ajoi aasit pois tieltä ja sälytti ne uudestaan. Kun
puhelua jatkui, ja joku myös teki ilvettä hänestä ja houkutteli häntä
nauramaan, niin hän antoi heille säkeistään vielä yhden. Silloin he
päättivät ilman muuta laskeutua maahan siihen paikkaan juomaan, ottaa
hänet mukaansa ja käskeä häntä jäämään heidän kanssaan juomaan. Hän
suostuikin siihen ja jäi sinne. Kun he nyt juodessaan kohtelivat häntä
ystävällisesti, niin hän antoi heille vieläkin yhden säkin. Vartijat
joivat ylenmäärin, niin että kokonaan päihtyivät ja nukkuivat unen
valtaamina siihen paikkaan, missä ryyppäsivät. Mutta kun yötä oli
kulunut pitkälle, irroitti mies veljensä ruumiin ja häväistäkseen
vartijoita hän leikkasi pois parran heidän kaikkien oikealta poskelta,
asetti ruumiin aasien selkään ja ajoi ne kotiin. Ja siten hän täytti
äidin antaman tehtävän.
Mutta kun kuninkaalle ilmoitettiin, että varkaan ruumis oli varastettu,
niin hän suuttui kovasti. Koska hän kaikin mokomin tahtoi, että tulisi
ilmi, kuka se oli, joka tämän kaiken oli pannut toimeen, hän teki
seuraavalla tavalla, jota minä tosin en saata uskoa. Hän sijoitti
tyttärensä porttolaan ja käski hänen erotuksetta ottaa vastaan kaikki,
mutta ennenkuin kukaan häneen rupeisi, tuli hänen pakoittaa tätä
sanomaan hänelle, mikä oli viisain ja mikä jumalattomin teko, minkä hän
eläessään oli suorittanut. Se, joka silloin kertoo sen, mikä varkaan
suhteen tapahtui, täytyy hänen ottaa kiinni eikä hän saa laskea häntä
ulos. Ja tytär teki niinkuin isä käski. Mutta varas, joka huomasi,
minkä vuoksi tämä pantiin toimeen, tahtoi neuvokkuudessa viedä voiton
kuninkaasta ja teki senvuoksi seuraavasti. Hän leikkasi vereksestä
ruumiista pois käsivarren olkapään kohdalta ja läksi menemään,
käsivarsi viittansa alla. Kun hän tuli kuninkaantyttären tykö, ja
häneltä kysyttiin samaa kuin muiltakin, niin hän kertoi, että hänen
jumalattomin tekonsa oli se, jolloin hän kuninkaan aarreaitassa ansaan
joutuneelta veljeltään oli leikannut poikki pään, viisain taas kun hän
päihdyttämällä vartijat oli ottanut pois veljensä muurilla riippuvan
ruumiin. Sen kuultuaan kuninkaantytär tarttui varkaaseen, mutta tämä
ojensikin hänelle pimeässä ruumiin käden. Sen nainen otti ja jäi sitä
pitämään arvellen pitävänsä kiinni varkaan kädestä. Mutta varas antoi
sen mennä menojaan ja läksi oven kautta pakoon.
Niin pian kuin asia ilmoitettiin kuninkaalle, niin tämä ihmetteli
miehen neuvokkuutta ja rohkeutta; mutta lopulta hän lähetti sanan
kaikkiin kaupunkeihin ja kuulutti jättävänsä varkaan rankaisematta ja
ottavansa suuremmoisesti hänet vastaan, jos hän tulisi kuninkaan eteen.
Tähän luottaen varas tulikin kuninkaan luo, ja Rampsinitos ihmetteli
suuresti häntä sekä antoi hänelle tyttärensä vaimoksi, koska hän muka
oli ymmärtäväisin ihminen maailmassa. Sillä egyptiläisiä kuningas piti
viekkaudessa etevämpinä muita ihmisiä, egyptiläisistä taas etevimpänä
hän piti tätä miestä.
122. He kertoivat mainitun kuninkaan senjälkeen elävänä astuneen alas
siihen paikkaan, jota helleenit luulevat Hadekseksi, ja siellä
pelanneen noppapeliä Demeterin kanssa, jolloin oli milloin voittanut,
milloin joutunut tappiolle; ja sitten hän oli tullut takaisin, mukanaan
Demeteriltä saamanaan lahjana kultainen pyyheliina. Rampsinitoksen
manalaanmenon johdosta he väittivät egyptiläisten viettävän juhlaa
Demeterin kunniaksi, siitä ajasta alkaen, jolloin Rampsinitos tuli
takaisin. Ja minä tiedän, että he ovat viettäneet tuota juhlaa aina
minun aikoihini saakka, mutta en kuitenkaan saata sanoa, viettävätkö he
sitä mainitusta syystä. Samana päivänä papit kutovat päällysvaipan ja
sitovat nauhan erään papin silmille joukostaan, vievät hänet
päällysvaippaan puettuna Demeterin pyhättöön ja lähtevät sitten itse
takaisin. Mutta sen papin, jonka silmät on sidottu, vie, kuten he
sanovat, kaksi sutta Demeterin pyhättöön, mikä sijaitsee kahdenkymmenen
stadionin päässä kaupungista, ja sitten sudet vievät hänet takaisin
pyhätöstä samaan paikkaan.
123. Näitä egyptiläisten juttuja hyväksyköön se, joka pitää niitä
uskottavina. Minulla on koko kertomukseni kestäessä edellytyksenä, että
kirjoitan mitä jokainen on sanonut ja niinkuin olen kuullut. Nytpä
egyptiläiset sanovat, että Demeter ja Dionysos hallitsevat manalaa.
Egyptiläiset ovat myös ensimäiset, jotka ovat esittäneet sen opin, että
ihmisen sielu on kuolematon, ja että se ruumiin hävitessä menee
toiseen, kulloinkin syntyvään olentoon ja sittenkuin se on kiertänyt
kautta kaikkien maa- ja merieläinten sekä lintujen, menee se uudestaan
kulloinkin syntyvään ihmisruumiiseen. Ja sen kiertoaika on kolmetuhatta
vuotta. Tätä oppia ovat muutamat helleeneistä, toiset aikaisemmin,
toiset myöhemmin, esittäneet omanaan; mutta vaikka minä tiedän niiden
nimet, en minä niitä kirjoita tähän.