Ensio Hiitonen.
On muudan tunnettu näyttämö, jossa näytettävät osat jaetaan sen mukaan,
mikä rooli asianomaisen vanhemmilla aikoinaan on ollut tai sitten sen
mukaan, miten kukin omaa varoja itse hankkia itselleen tarvittavan
näyttämöasun.
Mahdotonta, väitätte te, sillä silloinhan eivät näyttelijät saisi omia
erikoistaipumuksiaan vastaavia osia, ja tällöin näytteleminen taas
luonnollisestikin muodostuisi niin kehnoksi, ettei mikään teatteri sen
varassa pysyisi pystyssä.
Niinhän sitä arvelisi. Ja sittenkin on tuollainen näyttämö olemassa.
Onpa se vielä lisäksi suurin ja suosituinkin kaikista näyttämöistä.
Se on näet se valtaisa näyttämö, jolla on nimenä Maa ja jossa alati
näytellään tuota suurpiirteistä draamaa "Ihmiskunnan kohtalo". Siinä
näet saamme yhäti nähdä, miten kokonaisten kansakuntienkin vaiheet
perinnä riippuvat sen jäsenten laadusta ja suorituksista, mutta miten
siitä huolimatta ei useinkaan kysytä vain asianomaisen omaa kykyä, vaan
sensijaan ainoastaan sitä, missä yhteiskuntapiireissä asianomainen on
sattunut syntymään, ja onko hänen omaisillaan kyllin varoja kouluuttaa
hänet määrätavalla tai sitten suorastaan antaa hänen periä laajat
liikelaitokset t.m.s.
Mutta onhan poikkeuksiakin! Onhan ollut sellaisia kuin Edison tai
Lönnrot, jotka vaatimattomasta syntyperästään huolimatta ovat
päässeet kykyjensä mukaan rikastuttamaan ihmiskuntaa. On kyllä,
mutta kuten itse sanakin jo ilmaisee, ovat he pelkkiä poikkeuksia,
mikä parhaiten huomataan juuri siitä, miten suurena ja erikoisen
maininnan ansaitsevana ihmeenä tuollaista oman ympäristönsä yläpuolelle
kohoamista aina pidetään.
Sensijaan olitte kyllä oikeassa odottaessanne, että osajako, jossa
ei kysytä ainoastaan, eipä edes ensisijassa vain asianomaisen
persoonallista kykyä, vie huonoihin tuloksiin. Turhaa lienee tässä
kuitenkin kuvailla noita kaikille tunnettuja ja enemmistölle
omakohtaisiäkin asioita, turhaa sitäkin enemmän, kun tuskin edes Danten
kynä kykenisi tekemään monia esiintyvistä varjoista kyllin synkän
tummiksi. Riittäähän, kun vain mainitseekin asiat sellaiset kuin sota
ja sen miljoonat vainajat ja invalidit tai sitten yhteiskunnalliset
ristiriitaisuudet räikeine, rumihe ilmaisumuotoineen ja niitten
taustassa näkyvän puutteen kerjäämisineen tai puheineenkin, kaiken
kaikkiaan: vain pieni prosentti ihmisistä voi olla tyytyväinen
oloihinsa huolimatta niistä huimaavista tiedollisista ja teknillisistä
saavutuksista, jotka tekevät ihmisille mahdolliseksi tutkia atoomin
rakennetta tai selvitellä aurinkokuntien kokoonpanoa, lentää ilmassa
tai matkustaa veden alla, mainitakseni vain pari nykyään ehkä jo aivan
"jokapäiväistä" esimerkkiä.
Mutta älkäämme arviossamme liiaksi takertuko vain tyytyväisyyteen
sellaisenaan, sillä perinnähän ehkä juuri tyytymättömyys on vain
hyväksi -- ainakin mikäli se aiheutuu muista syistä kuin jokapäiväisen
leivän puutteesta. Mikäli? Niin, siinäpä juuri pulma piileekin,
sillä tavallisesti ihmisillä on mahdollisuuksia, voimia ja haluakin
korkeampiin pyrintöihin, vasta kun vatsan tarve ensin on tyydytetty,
t.s. kun heidän aineellinen hyvinvointinsa ensin täyttää määrätyt
kohtuulliset vaatimukset.
Eikö tähän tilaan sitten voida päästä, eikö aineellisia hyödykkeitä
voitaisi tuottaa niin paljon, että jokaisen taloudellinen olemassaolo
olisi turvattu? Varmastikin! Sen on esim. Henry Ford omalta osaltaan
todistanut. Hän on näet oivaltanut ottaa liikkeissään sen menetelmän
käytäntöön, että kukin asetetaan juuri sille paikalle, mikä parhaiten
vastaa hänen mieskohtaisia kykyjään ja missä hän siis pystyy suurimpiin
mahdollisiin saavutuksiin. Ja tulokset? Tyhjäkätisenä aloittanut Ford
on itse nykyään maailman rikkain mies, samalla kuin Amerikassa yksinpä
useimmat työmiehetkin ovat voineet hankkia itselleen oman autonsa ja
kaikki tämä huolimatta siitä, että Fordin alaisilla on tunnetusti
ainakin yhtä hyvät olot kuin millä muilla työläisillä tahansa.
Mutta kun ihmisten ja heidän muodostamiensa eri yhteisöjen menestystä
ajatellaan, niin vieläkin tärkeämpää kuin taloudellinen tila -- niin
ratkaisevasti kuin se nykyään vaikuttaakin ihmisten kohtaloihin -- on
kuitenkin tietysti ihmisten oma laatu, heidän organisminsa ominaisuudet
ja kuntoisuus. Tässähän suhteessa taas tiedämme sitten Darwinin
päivien, että koko luomakunta saa kehityksestään kiittää kireän
olemassaolontaistelun ankaraa valintaa, joka kullekin yksilölle
asetti tinkimättömän kysymyksen, mihin juuri hän itse mieskohtaisten
ominaisuuksiensa nojalla pystyi? Nykyisessä yhteiskunnassammehan
sensijaan ei tunnetusti niinkään paljon kysytä kykyjen kuin omaisuuden
suuruutta (väliin myös vanhempien arvoasemaa). Tosinhan kyllä
yhäkin selitetään ainakin pyrittävän "vapaaseen" kilpailuun. Mutta
millaiseen! Tahdotaan suoda pennittömänä syntyneelle vapaus valita
täysi työttömyys, s.o. leivättömyys tai sitten jonkun rahakkaan hyväksi
työskenteleminen tämän määräämissä oloissa ja tarjoamasta palkasta.
Ja jos tällöin lopultakin eräillä tahoilla pyritään suojaamaan
varattomia kansankerroksia erikoislaeilla, niin se heti selitetään
vapaan kilpailun loukkaamiseksi, mutta kun suuret teollisuuslaitokset
samanaikaisesti vaativat suojelustulleja ulkomaista kilpailua vastaan,
niin ei monikaan muista väittää sitäkin vapaan kilpailun periaatteen
vastaiseksi.
Entäpä sitten seuraus tästä, ettei ole annettu asiain ratkaisua todella
vapaalle kilpailulle pelkkien mieskohtaisten ominaisuuksien välillä?
Lähinnä saamme epäilemättä todeta tulokseksi ihmisten fyysillisen
kunnon suuren alenemisen. Ei tarvitse kehitysketjussa mennä kauemmas
taapäin kuin muinaisiin helleeneihin, joitten harmoonisen joustavat
ja voimakkaat vartalot ihanien kuvapatsaiden ikuistamina yhäkin
hivelevät silmiä, jotta voisi havaita vertailun muodostuvan nykyajalle
epäedulliseksi. Ja itseasiassahan esitetäänkin meille päivittäin
uusia, uhkaavia tilastoja sairauksien lisääntymisestä, syntyväisyyden
vähenemisestä y.m.s. rappeutumisilmiöistä -- kaikki tämä huolimatta
siitä, että lääketiede ja muut ehkäisytoimenpiteet ovat vastaavana
aikana suunnattomasti edistyneet. Mutta vielä yksityiskohtaisempiakin
osviittoja antavat meille tilastot. Ne osoittavat näet, että
sairaalloisuus on sitä suurempi, syntyväisyys sitä pienempi ja sukujen
sammuminen sitä nopeampi, mitä varakkaammat piirit ovat kyseessä.
Miksi? Siksi, että useat käsittävät rikkauden pelkäksi keinoksi elää
mukavuudessa ja nautinnoissa, mikä tietenkin pakostakin veltostuttaa ja
heikentää asianomaista ja vielä enemmän hänen alunperin hemmottelevan
helpoissa olosuhteissa eläviä jälkeläisiään. Ja tässä juuri piileekin
tavallisesti liiallisen rikkauden salainen kirous. Se on kuin tuo
Honoré Balzacin lumottu aasinnahka, joka toteutti kaikki omistajansa
toivomukset, mutta vähensi sensijaan jokaisella toivomuksella toivojan
elinvoimaa. Eikä tämä koske vain yksilöitä. Historiantutkijat ja
rotuhygienikot ovat näet yksimielisiä siitä, että kaikki tähänastiset
suuret valtakunnat Babyloniasta mahtavaan Roomaan asti ovat sortuneet
siihen, että niitten kansojen johtavat kerrokset ovat veltostuneet
liikaylellisyydestä.
Mutta vastakohtakaan, puute, ei ole jättämättä jälkiään
ihmisorganismiin. Niukka ravinto, kovan raadannan aiheuttama
liikarasitus, kehnojen asunto-olojen monet seuraukset vaikuttavat
tietysti nekin haitallisesti. Kaikessa edellämainitussa ei kuitenkaan
ole kyseessä ihmissuvun pelkästään ruumiillinen rappeutuminen tai
heikontuminen. Alkavathan jo näet muutkin kuin lääkärit ja psykologit
jo tietää, että myös "sielu" on mitä kiinteimmin riippuvainen
asianomaisen organismin tilasta, s.o. että ajatustoiminta, tahto, ja
tunteetkin mukautuvat elimistön laadun ja tilan mukaan, puhumattakaan
siitä, että uusimmat rikostieteilijät pitävät rikollisuuttakin usein
pelkkänä patologisena sairautena. Sanalla sanoen: ne olosuhteet, jotka
vaikuttavat haitallisesti ihmisen elimistön tilaan ja kehitykseen, ne
tavallisesti hautaavat hänen älyllistä ja siveellistä kehitystäänkin.
Kun näin on ja kun kerran tähän mennessä on katsottu oikeutetuksi,
jopa välttämättömäksikin, että yhteiskunta vaikkapa varakkaampien
kustannuksellakin saa hankkia m.m. ilmaisen alkeissivistyksen
ja siveysopetuksen jokaiselle jäsenelleen, niin eikö siis jo
johdonmukaisuus vaatisi, että yhteiskunta myös takaisi kaikille
jäsenilleen esim. riittävän ravinnon ja ihmisarvoisen asunnon.
En tietysti tällä tahdo sanoa, että ruumiillinen hyvinvointi ja
sen vaatima vissi aineellinen vauraus olisi päämääristä korkein.
Mutta väitän kyllä, että edellinen on älyllisenkin kehityksen
tärkeä edellytys ja että jälkimmäinen taas on muudan moraalisuuden
paraista tuista. Ja väitän edelleen, että on lievästi sanoen outoa,
että ihminen, joka saa kulttuurikelpoiseksi tulemisestaan kiittää
pitkällistä rodun jalostusvalintaa, sittemmin n.s. sivistysyhteiskuntaa
luodessaan asettaa sen perustaksi rahaperintöjen y.m. muodossa vallan
vastakkaisen rotuvalinnan.
Mutta ehkä tämä organismin kuntoisuuden tärkeys on unohdettu juuri
siksi, että ihminen katsoo pelkästään älyllisiä ominaisuuksiaan
kehityksensä mittapuuksi ja siksi tekijäksi, joka erottaa hänet
muusta luomakunnasta ja tekee hänet sen valtiaaksi ja kruunuksi.
Ja tosiasiallisestihan ihmiset arvostelevatkin toinen toisiaan
suuressa määrin sen mukaan, miten suuri asianomaisen tietorikkaus,
älykkyys ja henkevyys on -- mikäli kaiken sovittavat kultapaljoudet
ehkä eivät vala kaunistavaa loistettaan puutteellisuuksien yli. Ja
viimeksimainitun seikan jälkeen ei ihmetyttäne se, ettei muutenkaan
vedetä kaikkia johtopäätöksiä mainitusta kannasta, ettei esim. kyllin
huolehdita siitä, että kaikilla todella olisi tilaisuus avartaa
tietopiiriään ja harjoitella älyään. Sillä mitä hyödyttää edes
ilmainen kansakoulu, jos asianomaiset koko ikänsä elävät olosuhteissa,
joissa ankara leipätaistelu vaatii kaikki voimat, jossa kova ja
yksitoikkoinen konetyö tekee asianomaisen niin väsyneeksi, että hän
päivätyönsä päätyttyä jaksaa antautua enää vain kaikkein karkeimpiin
ruumiillisiin nautintoihin, ja jaksaa vain niistä nauttia. Tai jos ehkä
asianomaisella sittenkin vielä olisi tarmoa älyllisiin askarteluihin,
niin miten saattaisi hän saada tarvittavan ajatusrauhan asunnossa,
jossa yksi ainoa huone saa luvan riittää työ-, makuu-, ruoka- ja
keittiöhuoneeksi kokonaiselle perheelle, jopa ehkä lisäksi eräille
vieraille asukeillekin. Ja kuitenkin tietysti useilla tällaisissakin
oloissa elävillä henkilöillä olisi taipumuksia älylliseenkin
työskentelyyn, ehkäpä huomattavassakin määrässä. Kun lisäksi ajattelee
henkilöitä sellaisia kuin Edison ja muistaa, miten sattuman varassa
usein heidänkin eteenpäinpääsemisensä oli, niin tulee ehdottomasti
kysyneeksi, miten paljon oivallisia taipumuksia onkaan mahtanut
jäädä käyttämättä ja kehittämättä sen vuoksi, että taloudelliset
mahdollisuudet ovat niin epätasaisesti jakautuneet huolimatta siitä,
että juuri niillä nykyään on niin ratkaiseva vaikutus. Mutta samalla
kun toisaalta kykyjen esiinpääsy on vaikeata, niin toisaalta taas
samanaikaisesti varakkaat suvut melkeinpä puolipakolla hankkivat
perillisilleen korkeimman mahdollisen sivistyksen ja sen suomat
virka- y.m. paikat, olkoonpa asianomaisella siihen kuinka vähän
halua ja taipumuksia tahansa.
Mutta onhan tämä kaikki varsin luonnollista, kun aivan yleisesti
ainakin käytännössä lukuisia ihmisryhmiä pidetään pelkkinä
tuotantovälineinä, pelkkänä kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan
arvioitavana tavarana, jonka palkka on vain tuotantokustannusta, ja
siksi saatava mahdollisimman alhaiseksi. Eikä tätä tosiasiaa suinkaan
neutralisoida vain sillä, että samanaikaisesti pidetään kaikkialla
kauniita puheita ihmisarvosta, yksilöllisyyden merkityksestä ja
persoonallisuudeksi pyrkimisestä.
Ja mikä tässäkin asettaa eri ihmiset niin peräti erilaiseen asemaan?
Syntymä! Pelkkä syntymä! Toinen syntyy rikkauteen ja sen mukana
kaikkeen sen hankkimaan arvonantoon ja asemaan, kaikkiin sillä
saataviin tiede-, taide-, y.m. nautintoihin. Ja toinen syntyy
köyhyyteen ja sen mukana karkeaan, raskaaseen työhön, ehkäpä suorastaan
huonon ympäristön tuomiin paheisiin, jopa rikollisuuteenkin. Ja
molemmat tietysti ovat yhtä vähän "syyntakeellisia" syntyperäänsä
nähden.
Mutta miten sitten korjata tämä epätasainen osajako ja sen seuraukset?
Miten estää, että toisaalla liika ylellisyys veltostaa saavutetut
kyvyt, toisaalla taas puute estää niitä ilmi puhkeamasta?
Ratkaisuehdotuksiahan näihin kysymyksiin on useampiakin. Teoreettisesti
yksinkertaisin niistä ehkä lienee kommunismin ohje: kaikki omaisuus on
tasattava kaikkien kesken. Kohtalottaret meitä kuitenkin varjelkoot
tuosta systeemistä, sillä sen näennäinen yhdenvertaisuus kätkee vielä
suuremman epäoikeudenmukaisuuden kuin nykyinen järjestelmä, jonka se
myös varmasti voittaisi kaiken kehityksen tukahduttamistaidossaan.
Vaatisihan tasanjako aina samat edut kyvykkäille ja taitamattomille,
ahkerille ja laiskoille, vähääkään välittämättä heidän mieskohtaisista
ominaisuuksistaan tai heidän suoritustensa suuruudesta. Ja
tällainen tietysti tappaisi kaiken ylimääräisen ponnisteluhalun,
kehoittaisi keskinkertaisuuteen. Mutta kaikkinainen kehityshän on
juuri yli keskimitan kohoavien kykyjen ja uurastusten tulosta. Ja
toisenlaiseksihan emme voi kuvailla kommunismin tulosta, ellemme luule
joka ainoata ihmistä vain toisten parasta ajatelevaksi altruistiksi,
joka aina ponnistaa kaikkensa jo pelkästä velvollisuudentunnosta.
Kieltämättä sellainen olisi ylevän kaunista, mutta valitettavasti
sellaisen mahdolliseksi uskominen osoittaisi vain tavatonta
tietämättömyyttä tosioloista ja ihmisluonteesta tai sitten mitä
julkeinta epärehellisyyttä.
No onko sitten oikeaoppinen (muunkinlaista alkaa jo kyllä olla)
sosialismi parempi pulasta päästäjä? Tuskinpa vain, kuulunee lievinkin
hylkäystuomio. Kun vain ajatteleekin nykyisten kansallisten ja
kansainvälisienkin tuotantosuhteitten laajuutta ja mutkikkuutta, niin
voinee jo a priori väittää, ettei niitä voida käyttää ja kehittää
mahdollisimman harmoonisella ja tuloksekkaalla tavalla pelkkien
Marxin aikaisten dogmien ja yleisfraasien avulla. Ei niin, että
tahtoisin erikoisemmin halventaa Marxin arvoa. Enkäpä edes siihen
pystyisikään yhtä tehoisasti kuin hänen omat epäkelvot epigooninsa.
Onhan näet suorastaan tragikoomillista se, miten traditsiooneihin
kivettyneitä dogmaatikkoja ja taktikoivia iskulausefanaattikkoja
sen miehen jälkeläiset ovat, joka lähti siitä, että vähäväkisten
aseman parantamisen tulee tapahtua tieteellisellä pohjalla, s.o.
alati kokeillen ja uutta suunnitellen. Ja lisäksihän sosialismin
parannuspuuhat etukädessä tarkoittavat vain tehdastyöväestöä.
Mutta miksi jatkaa eri oppirakennelmien esittelyä? Voitaneen näet jo
ennakolta väittää, että yhteiskunnalliset olot ovat liian moninaiset
ja ennenkaikkea liian muuntelevaiset, jotta joku poliittinen tai
taloudellinen systeemi yksinään pystyisi ainakaan pysyvästi antamaan
oikeat ohjeet. Ja olisihan tosiaan outoa, jos kokonaisia yhteiskuntia
voisi järjestää pelkkien epämääräisten periaatteiden mukaan, kun muuten
yksinkertaisimmatkin uudistukset kaikilla muilla aloilla vaativat
onnistuakseen yhtämittaisia ja järjestelmällisiä suunnitteluja tieteen
pohjalla. Mutta siinäpä se alituinen vikakonstruktio piileekin, että
yhteiskuntaa luullaan kuin miksikin savenpalaksi, jota voi haitatta
muovata mihin muotoon vain itse haluaa. Ja kuitenkin yhteiskunta
tietysti pikemminkin on kuin elimistö, jonka täytyy vähitellen kehittyä
määrättyjen lakien mukaan.
Mutta onhan toisaalta luonnollista, että kaikkinaiset eri tahoilta
lähtöisin olevat yhteiskunnalliset puoskaroimisyritykset eivät lopu
ennenkuin asianomaisen yhteisön kaikki ryhmät ja jäsenet huomaavat,
että ainakin yritetään tasapuolisesti huolehtia jokaisen menestyksestä,
ja että koko asianomainen yhteiskuntaruumis siten alkaa saavuttaa
harmoonisen terveystilan. Miksi tähän niin vähäisessä määrin pyritään,
miksi niin heikosti huolehditaan ihmissuvun ja sen muodostamien
yhteiskuntien järkiperäisestä ja järjestelmällisestä kehittämisestä?
Vastausta on tosiaan vaikea löytää, kun ihmisen huomattavin
luonteenpiirre muuten on se, että hän alituisesti pyrkii parantamaan
ja kehittämään kaikkea, minkä kanssa hän joutuu kosketuksiin, ja
alituisesti myös tavoittaa kaikessa suurinta mahdollista työtulosta.
Vai unohdetaanko ehkä kanssaihmisiin nähden paitsi yleisinhimilliset ja
kansalliset näkökannat myös suoranaiset "liikeperiaatteet"? Luullaanko,
että ihmiset edes pelkkinä tuotannontekijöinä ovat riippumattomat
aineellisista olosuhteistaan ja kykenevät missä tilassa tahansa
huippusuorituksiin? Ja miksi aina muuten koetetaan eliminoida pois
kaikki tarpeeton energianhukka, mutta yhteiskunnallisissa kysymyksissä
ei koeteta välttää käyttämästä keskinäisiin hankauksiin suunnattomia
voimamääriä.
Niin, tällaisia kysymyksiä saattaa tehdä useampiakin, mutta tuskin
niihin koskaan saa vastaukseksi muuta kuin puolivaistomaisen ja
ylimalkaisen "säilyttämis"-periaatteen. Edellisestä jo kuitenkin
selvisi, että tällainen periaate muuten on outoa ihmisille. Mutta
se on lisäksi myös "luonnonvastaistakin", se vie ristiriitaan
kaikkialla muualla tavattavan liikkumis- ja kehittymisprinsiipin
kanssa: Avaruudessa taivaankappaleet hehkuvista kaasusumuista monien
väliasteiden kautta muuttuvat hyisiksi jääpalloiksi. Ja meidän omalla
maapallollamme eläin- ja kasvisuvut syntyvät ja kuolevat, kansat
kasvavat ja katoavat, rajat muuttuvat, vakiomuodot vaihtuvat. Ja kaiken
tämän rinnalla, kaikesta tästä huolimatta täytyisi yhteiskunnallisten
olojen ja niitten pohjana olevan omistusjärjestelmän säilyä
muuttumattomana?
Vai pelätäänkö ehkä liiallista "radikaalisuutta"? Siinä tapauksessa
olisi syytä palauttaa mieliin historian hengettären kirpeä iva, joka
jo tuhannesti on tehnyt tänään välttämättömäksi sen, mitä vielä
eilen pidettiin kumouksellisuutena, ja saanut ihmiset jälkeenpäin
pitämään kehityksen jarruna sitä, mitä aikoinaan katsottiin
luonnostaan lankeavaksi välttämättömyydeksi. Toisin sanoen: Mitään
liikaradikaalisuutta ei ole olemassakaan. On korkeintaan liian
epäpätevästi suunniteltuja ja liian hutiloiden valmistettuja
uudistuksia. Tällaisista epäkypsistä kokeiluista taas päästäisiin
paraiten juuri omaksumalla yleiseksi katsantokannaksi ja myös
noudatetuksi toimintaohjeeksi se, että yhteiskunnallisellakin alalla
samoin kuin kaikilla muillakin on pelkän passiivisen säilyttämishalun
sijaan saatava halu tietoisesti ja tieteellisen järjestelmällisesti
kehittää olevia oloja kaikkien piirien yhä suurempia vaatimuksia
tyydyttäviksi ja niille yhä moninaisempia kehitysmahdollisuuksia
antaviksi.