Kappale runousoppia.
Jos _B.F. Godenhjelmin_ lyhyt runousoppi (1891) vielä hallitsee
koulujamme, saavat oppilaat painaa mieleensä rytmistä seuraavannäköisen
määritelmän (s. 35): "_Nousut ja laskut_ ... seuraavat toisiansa,
ja niiden harmoonillinen vaikutus on _poljento_ eli _rytmi_.
_Runomitta_ on nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys." Taikka
siinä tapauksessa, että _Godenhjelmin_ pitkän eliniän saavuttanut
kirja jo on vaihdettu _Juveliuksen_ runousopin alkeisiin (1921) on
selvitys tämänlaatuinen (s.36): "Tärkeänä keinona runollisen tunnelman
aikaansaamiseksi on runouden kielessä esiintyvä musikaalinen aines,
joka ilmenee osittain äänteiden vaihteluna eli _rytminä_ (poljentona),
osittain niiden kauniina _sointuna_... Enemmän tai vähemmän rytmillistä
tosin kaikki puhe on, siinä kun aina vaihtelevat voimakkaammat ja
heikommat äänneryhmät, ja ylevämmän _proosakielen_ rytmi lähenee
toisinaan suorastaan runouden poljentoa... Mutta kumminkin on yleensä
huomattava ero suorasanaisen eli proosakielen poljennon ja sen
säännöllisemmän rytmin, _runomitan_ välillä, joka sitoo _runokieltä_."
Jos otamme nämä määrittelyt sellaisinansa, täytyy sanoa, että
_Godenhjelmin_ määritelmän alkuosa on todella osuva, mutta
epämääräinen, ja sen takana on sittenkin käsitys, joka siis perustaa
rytmin vissien elementtien (nousujen ja laskujen) säännölliseen
toistuntaan; rytmi ei näiden selvittelyjen mukaan riippuisi siis
muusta kuin määrättyjen -- runosta puheen ollessa -- painollisten ja
painottomien tavujen "säännöllisestä järjestyksestä".
Semmoinen käsitys herättää kuitenkin vastaväitteen. -- Muistossani on
-- suotakoon anteeksi, jos esimerkkini on kovin lattea -- takavuosien
vieriessä usein näkemäni rautatievaunuissa riippunut ilmoitustaulusto:
Älä sylje lattialle.
Spotta ej på golvet.
Ne plevat' na pol.
Sen tottumuksen voimasta, jonka sain koulussa, jolloin tämä "säkeistö"
kulki miehestä mieheen (vieläpä "Iloisesta leskestä" lainatulla
sävelmällä laulettunakin), tekee mieleni yhäkin lukea nämä kiellot
selvästi trokeisena "runona".
Mutta miltei yhtä hyvin käy päinsä lukea ne niinkin, ettei saa
mitään rytmikkyyden tuntoa. Luulenpa, että ellei minulla olisi tuota
perittyä tottumusta, lukisinkin ensimmältä ne selkeänä proosana,
rytmillisyys astuisi etualalle todennäköisesti vasta vieraskielisissä
jälki "säkeissä" Spotta ej på golvet ja Ne plevat' na pol.
Mutta tällaista kirjoittaessani juolahtaa mieleeni se, mitä
ruotsalainen kielimies _Natanael Beckman_ sanoo samantapaisesta
asiasta runousopissaan (Den svenska versläran, 1918, s. 36): "Olemme
siis havainneet, että runon sekä kvantiteettien että intensiteettien
täytyy jossakin määrin sovittautua mitan (versens) vaatimusten mukaan.
Siitä seuraa, että runoa luettaessa täytyy jonkin verran tietää,
minkälainen rytmi on odotettavissa. Meidän käsitykseemme vaikuttaa
koko sen rytmillisen vaikutelman apperkeptio, joka meillä on ja
jonka mukaan meidän tulee tehdä tarpeelliset sovittelut. Se seikka
selittää sen, että täsmälleen sama teksti on joskus käsitettävissä
runona, joskus proosana. Luemme kappaleen, joka esiintyy irrallaan
tai proosayhteydessä, proosana, jos sen runomitta sattumoisin ei
ole liiaksi silmäänpistävä. Eräs Taalainmaassa oleva rautatien
ylikäytävävaroitus kuuluu:
"Stanna, då klockan vid vägbommen ljuder.
"'Runollinen' sointu on aiheuttanut paikkakunnalla paljon pilaa.
Toiselta puolen esiintyy kirjailijoillamme usein taas paikkoja, jotka
kävisi päinsä lukea runona, jos odottaisimme runoa, mutta jotka yhtä
hyvin voitaisiin lukea myöskin proosana, jos kuvittelemme, että proosaa
on tarkoitettu."
Olisi näin ollen B;n mukaan ajateltavissa, että syynä siihen, miksi
"Älä sylje lattialle" y.m. milloin herättävät tunteen rytmikkyydestä,
milloin eivät, olisi se, että lukiessamme ne skandeeraten hiomme
kielen luonnollisia intensiteetti- ja kvantiteettiasteita siten, että
runomitta pääsee täysiin oikeuksiinsa.
Mutta tällaistakin teoriointia vastaan puhuvia seikkoja on olemassa.
Ruotsalainen foneetikko Olof Gjerdman, jonka kynästä on lähtenyt useita
myöskin runousopillisesti mitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia, on
pienellä kokeella yrittänyt vahvistaa erään Beckmanin mielipidettä
vastustavan havainnon. Hän otti muuttaakseen erään Frödingin runon
(Elin i Hagen) siten, että sen loppusoinnut hävisivät ja jotkut runolta
maistuvat kohdat vaihdettiin myös proosaan soveltuviin. Kun tämä teksti
sitten oli selvällä käsialalla suorasanaisen tapaan kirjoitettuna
paperille, antoi hän sen erään palvelijattaren "jonka rakkainta
luettava runous ei juuri ollut" luettavaksi hänen ja erään vanhahkon
naisen kuunnellessa. Jatkosta G. kertoo; "Huomasin, että esitettävä
vaikutti koko ajan minuun runona ja että esittäjä pian alkoikin
lukea 'tahdillisesti' korostaen. Kun lukeminen oli loppunut, kysyin,
tuntuiko kappaleessa hänen mielestään olevan jotakin erikoista. Hän
vaipui mietteisiin ja sillä aikaa ennätti vanhempi naisista vastata:
'Ei, minusta se tuntuu vanhalta ja tavalliselta kertomukselta.' Kun
palvelijattaren vastaus viipyi, kysyin, oliko hän ehkä kiinnittänyt
huomiota johonkin muuhunkin kuin sisältöön, johonkin itse lukemisessa.
'Kyllä', vastasi hän silloin, 'minusta tuntui kuin se olisi ollut
tällaista' ja hän löi muutamia kertoja tahtia kädellään. Seuraava
kysymykseni kuului: 'No mitä on sitten tämä 'tällainen' luettaessa.'
Epävarmana tuli vastaus; 'Runoa'."
Tämä vähäinen koe, jonka jokapäiväinen kokemuskin voi vahvistaa,
osoittaa, että se, mitä nimitämme rytmiksi, näyttää perustuvan
johonkin muuhun kuin pelkkään nousujen ja laskujen "säännölliseen
järjestykseen", sillä mitenkä muutenkaan saattaisi selittää sen,
että toinen henkilö käsittää vieläpä tässä tapauksessa miltei
skandeeratun puhejakson selvästi mitalliseksi, toinen taas ei. Sama
ja samalla tavalla luettu teksti on toisen mielestä proosaa, toisen
mielestä runoa. Nähdäkseni ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin
sen, että tämäntapaiset seikat viittaavat johonkin merkillisyyteen
itse käsittämisen laadussa. Ja sellaisen ajatuksen tunkeuduttua
mieleen on koko rytmikysymys siirtynyt psykologian piiriin, hakemaan
selitystään vallankin niistä viimeaikaisen sielutieteellisen
tutkimuksen teorioista, joidenka keskeisenä operointivälineenä on ns.
_hahmo_käsite.
On helposti osoitettavissa, että ne kaksi seikkaa, joihin rytmikkyyden
arvellaan perustuvan: erinäisten elementtien säännöllisyys ja niiden
toistunta, eivät vielä synnytä rytmiä. Säännöllinen ärsykesarja ei
suinkaan aina herätä rytmillisyyden tuntoa. Toiselta puolen riittää
rytmin aikaansaamiseen jo sangen yksinkertainen elementtiryhmä, kaavana
esim. I'-- z -- I' tai z -- I' -- z, jossa viimeistä elementtiä ei
suinkaan käsitetä ensimmäisen toistunnaksi. Kun näin ollen rytmin
karakteri ei ole löydettävissä elementtien säännöllisyydestä, ei
toistunnasta (vaikka väärinkäsitysten välttämiseksi huomautettakoon,
että ne suuresti voimistavat ja selventävät rytmillistä vaikutusta),
voi ainoastaan se tapa, jolla puheenalaiset elementit liittyvät
toisiinsa _jäsentyneeksi, keskitetyksi kokonaisuudeksi_, hahmoksi, olla
rytmillisyyden määrääjänä.
Jos äännämme pari samanmuotoista tavua, esim. tavut pa-pa, ne selvästi
toisistaan erottaen ja sen jälkeen voimakkaasti pyrkien niiden
sisäiseen yhteyteen, huomaamme valtavan eron kummankin tavan tulosten
välillä. Havaitaan, miten näiden tavujen kiinteä yhteys, niiden
sisäinen toisiinsa sitominen, muokkaa niiden laatua; ne sulautuvat
spesifiseksi kokonaisuudeksi, jossa kokonaisuuden luonne ilmenee
eristettyihin _pa-pa_ tavuihin nähden selvänä muutoksena. Jos nämä
tavut äännetään pyrkien pitämään ne erillään toisistaan, säilyttävät
ne yksilöllisen luonteensa sellaisenaan, kun taas kokonaisuudeksi
jouduttuaan niiden kvaliteetti, kesto, paino yms. selvästi pyrkii
muuttumaan ja differentioitumaan, ne pyrkivät muodostamaan
kokonaisuuden, hahmon, jossa kumpikin osa on olemassa toisen tähden,
jossa kummallakin osalla on kokonaisuuteen kuulumisen luonne, jossa
kokonaisuudessa on samalla uusia ominaisuuksia, kvaliteetteja, jotka
eivät ole pelkästään osien ominaisuuksien summaa.
Tällaisina omalaatuisina, psyyken oman aktiivisen toiminnan tuloksina,
kokonaisuuksina, esiintyy myös havaintomaailmamme meille enimmäkseen.
Havaintomme saattavat esiintyä meille _homogeenisina_ hahmoina, joiden
osissa ja osasissa jo paljastuu kokonaisuuden olemus (esim. yksivärinen
pinta), _epähomogeenisina_ hahmoina (kolmio, melodia), joissa osa ei
vielä kykene paljastamaan kokonaisuuden olemusta, _jäsentämättöminä_
hahmoina (esim. kolmio, jonka kulmien tärkeyttä ei vielä ole
oivallettu), joissa tehostettavissa olevat osat eivät vielä ole
huomattuja, _jäsennettyinä_ hahmoina, joissa hahmonosat, jäsenet ovat
kirkastuneet, ja vihdoin _keskittämättöminä_ hahmoina, joissa osien
alistus-, tärkeyssuhde ei ole selvennyt, ja _keskitettyinä_ hahmoina,
joissa kaikki muu keskittyy, sentralisoituu vissien tärkeitten kohtien,
keskusten ympärille.
Edellä mainittiin jo, että vain kokonaisuus, joka on jäsentynyt
ja keskittynyt, voi perustaa rytmin, voi olla hahmo, jonka erästä
kvaliteettia nimitämme rytmiksi. Ts. vain siinä tapauksessa, että
vissit elementit (nousut ja laskut) ovat ketjuuntuneet toisiinsa siten,
että niiden muodostama kokonaisuus (metrillinen yksikkö) on jäsennetty
(kokonaisuuden luonteeseen siis kuuluu painostetun ja painottoman
vastakkain asettaminen) ja keskitetty (keskisiin, painaviin, kantaviin
osiin, joihin keveät, "kannatetut" osat on upotettu, joiden kautta
keveät osat jo on edellytetty), vain siinä tapauksessa kokonaisuudella
on rytmillisyyden kvaliteetti, vain siinä tapauksessa metrillinen
yksikkö on rytmillinen hahmo, ts. ykseys, jossa jokainen osa saa
merkityksensä kokonaisuudelta ja päinvastoin taasen olennaisia osia
ei voida poistaa ilman että kokonaisuuden omituisuus muuttuu taikka
suorastaan häviääkin, ja joka on jäsennetty, niin että sen muodostavat
osat, jotka välttämättömästi viittaavat toisiinsa, joissa niin
sanoaksemme jokainen osa jo itsessään edellyttää toisen olemassaolon.
Rytmiikan peruslaki, sen sisäinen olemus on siis se, että
tähdennettyjen osien väliin pujottautuu epäitsenäisiä, tähdentämättömiä
osia; niiden muodostamalla kokonaisuudella on rytmiksi nimitetty
taikaominaisuus. Rytmin syntymiseen ei näin ollen säännöllinen
toistunta ole välttämätön, rytmi on syntynyt samassa hetkessä, jossa
rytmin hahmolaki on toteutettu. Sellainen minimi on edessämme jo
silloin kuin on olemassa yksi lasku kahden nousun välissä.
Jos käsitämme rytmin näin, määrätyllä tavalla jäsennetyn, keskitetyn
hahmon kvaliteetiksi, on meidän helppo ymmärtää alussa mainitsemamme
vastaväitteen sisältämä ilmiö. Annetun tekstin rytmittyminen, ts. sen
hahmoittuminen vissillä tavalla, se on olennaisesti riippuvainen meidän
kunkinkertaisesta asennoituksestamme, psyykillisestä asenteestamme
ja tietysti myös meidän rytmillisyyden käsittämiskykymme yleisestä
voimasta, siis samoista seikoista: asennoituksesta ja psyykkisestä
energiasta, josta kaikki muukin hahmoittumincn. Jos psyykemme
väsyneenä tai esim. suorasanaiseen asennoituneena ei jaksa tai ei
halua suorittaa sitä omalaatuisten kokonaisuuksien muodostamista,
jäsentämistä ja keskittämistä, minkä rytmivaikutelma edellyttää, jää se
luonnollisestikin pois: luettu tai kuultu esiintyy meille sellaisissa
tapauksissa suorasanaisena siitäkin huolimatta, että se kätkee itseensä
määrätynlaisen hahmoituksen mahdollisuuden.
Tuon äsken kaavaillun perusminimin kehkeytyminen, uusien
mutkikkaampien rymillisten muodosteiden syntyminen ja kasvaminen, on
rytmiikan tutkimuksen kaikkein mielenkiintoisimpia tehtäviä. Niiden
hahmoituslakien paljastaminen, jotka vallitsevat korkeissa runollisissa
rytmituotteissa, on varmasti hedelmöittävästi tuleva vaikuttamaan
runousopin syventymiseen. Sellaisten kysymysten ihmeelliseen
kutoutumaan puuttuminen ei tässä kuitenkaan ole mahdollista. Mutta
sitä, joka asiaan sen vaikeuksiin katsomatta haluaa perehtyä,
pyydän lopuksi edes viitteeksi ohjata saksalaisen psykologin _Heinz
Wernerin_ ihastuttavaan äsken ilmestyneeseen teokseen: Die Ursprünge
der Lyrik, jonka VI kirja laajanlaisesti käsittelee rytmin olemusta
ja sen kehitystä, ja tutkimusainehistoksi tarjota _Olof Gjerdmanin_
teräviä havaintoja sisältävät kirjoitukset. Tuloksena vaivannäöstä
on varmaankin oleva todellisesti syventynyt käsitys "rytmin, runon
verenkierron", vivahduksekkaasta, elävästä, väräjävästä tykinnästä.
Aarni Penttilä.