Kirjoittanut Niilo Wadenström.
Kalle Kankainen, todellinen, rehti ja vääristelemätön vanhapoika
vanhaa hyvää lajia, istui eräänä lauantai-iltana yhdistetyssä
työ- ja makuuhuoneessansa, molemmat kädet levällään pöydällä, sormet
yhteenpuristettuina. Hän luki hartaasti Chestertonin salapoliisikirjaa
"Isä Brown" ja kertomusta "Väärä muoto" alkaen siitä kohdasta, johon
hän eilen oli lopettanut ja piirtänyt "Koh-i-noor" HB-kynällä
samanlaisen merkin kuin koulunopettaja laskun tai jonkun kirjoituksen
loppuun.
"Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeydestä isä
Brownin ääni: 'Tohtori', sanoi hän. 'Tämän paperin muoto on väärä'."
Juuri kun Kalle Kankainen oli päässyt tähän asti lukemisessaan,
koputettiin ovelle ja sisään astui pitkä, mustapukuinen, juhlallisen
näköinen herrasmies hieman kumartaen.
Hän laski korkean, kiiltävän silkkipyttynsä pöydälle ja riisui
hansikkaansa Kankaisen tuijottaessa häntä äärimmäisen ällistyneenä.
"Herra Kankainen?" sanoi omituinen vieras istuutuen ilman muuta
tuolille vastapäätä huoneenhaltijaa.
"Oikein; Kankainen."
"Pankinjohtaja Ahjo."
Kankainen selvisi nopeasti;
"Yleensä", sanoi hän torjuvasti, "ovat kaikki vekselit, joissa on
minun nimeni, ehdottomasti vääriä. Vekselin alle en ole kirjoittanut
senjälkeen kuin tuo kiro..."
Vieras kohotti kätensä.
"Sellaisesta ei ole nyt kysymys. Oikeastaan tulin tänne kuullakseni
teidän persoonallisen vastauksenne kysymykseen, jonka merkitys on
erinomaisen tärkeä: Oletteko vanhapoika?"
Kun Kalle Kankainen ei huomannut hänen ilmeessään mitään ivaa tai
pilkkaa, vastasi hän, vaikkakin yhä enemmän ällistyneenä:
"Luonnollisesti."
"Ei mitään... tuota noin... salaisia suhteita?"
"Herra pankinjohtaja!!"
Vieras katseli häntä melkein vaanivasti. "Näyttää pikemmin joltakin
Moriartyltä kuin pankinjohtajalta", ajatteli Kankainen, jonka mielessä
salapoliisiromaanit kummittelivat. Sitten hän lausui:
"Voisikohan olettaa, että herra pankinjohtaja on vaivautunut halpaan
asuntooni vain kysyäkseen minulta edellämainittua asiaa?"
Kalle Kankainen oli hyvin tyytyväinen lauseeseensa, joka hänen
mielestään oli täynnä sattuvaa ja kuitenkin rajattoman hienoa ivaa.
"Niin", sanoi järkähtämätön vieras. "Olisikohan teillä mitään sitä
vastaan, että menisitte naimisiin tyttäreni kanssa?"
Kalle Kankainen ryntäsi pystyyn niin kiivaasti, että tuoli lensi seinää
vasten ja vavahutteli tauluja. Hänen naamansa oli tulipunainen kauhusta
ja kiukusta. Sieraimet värisivät ja hän oli niin kiihoittunut, että
sekä äänijänteet että kieli ensi aluksi kieltäytyivät toimimasta. Mutta
sitä kovemmin hän huusi hermojensa herraksi päästyään:
"Kuulkaahan, nyt tässä ollaan jo hävyttömyyksien rajalla. Luuletteko
minun vuokranneen tämän huoneen ainoastaan vastaan ottaakseni narrien
ja... ja... ja..." Kalle Kankaisen ääni katkesi kiukusta. "Olkaa hyvä
ja poistukaa ovesta, josta tulittekin."
"Teillä ei ole mitään syytä kiihtyä", huomautti tulokas vakavasti
ja liikahtamatta tuoliltaan minnekään. "Myönnän kuitenkin puhuneeni
jossakin määrin jyrkästi ja ehkä hämäräperäisesti. Mutta tämä johtuu
siitä, etten tuntenut teidän kiihkeätä luonnettanne. Siis, kuten
sanottu, vastatkaahan... miksi ette ole mennyt naimisiin?"
Vieraan varma käytös hämmensi Kankaista. Häntä hieman vilutti,
ties miksi. Hän koetti pakottautua puhumaan tiukasti, mutta se
ei onnistunut. Omasta saamattomuudestaan ärtyneenä hän asetti
kärsimättömästi liikkuen vaakasuoraan Millet'n "Angeluksen", joka
tärähdyksen johdosta oli muuttanut asemaansa.
Olkoon sitten vielä vähän aikaa, ajatteli Kankainen. Sopiihan sentään
niin hyvin potkaista hänet pellolle koska hyvänsä. Ja keskusteluista
eri ihmisten kanssa saa äly ihmeellistä selkeyttä. On se iso mies
tuokin ja hän itse oli näinä viime aikoina ollut merkillisen väsynyt ja
heikko.
"Olipa sekin kysymys", sanoi hän. "Mitäs sanotte, jos vastaan teille
tähän suuntaan: En ole mennyt naimisiin siksi, etten ole mennyt.
Kuitenkaan en mitenkään vihaa enkä halveksi naisia, kuten useat
tavallisen tason vanhatpojat, mutta perin ymmärtämättömiksi ja
epäluotettaviksi minä naiset olen aina huomannut. Voipa heistä olla
suorastaan vahinkoa. Ajatelkaahan, että erään tuttavani tiedemiehen
vaimo oli käyttänyt miehensä kahden vuoden aikana kirjoittaman
'Hyttysen suuosat'-nimisen arvokkaan tutkielman käsikirjoituksen
-- mitä raakaa ivaa -- uuninsytykkeeksi! Alvanhan se on kuin murhaa,
tuo."
Heti kun Kalle Kankainen oli tämän sanonut, valtasi hänet ankara
katumus. Mitä lempoa hän meni tällaisia puhumaan. Miksi on ihminen niin
heikko? Ei, hänen täytyi karkoittaa jo ajoissa merkillinen vieraansa.
Samassa tämä lausui kylmästi naurahtaen:
"Teillä on naisista melkoisen omituiset ja vanhanaikuiset mielipiteet.
Se on", hän kopeloi taskuaan miettivän näköisenä, "sangen ikävää,
sangen ikävää. Luulisinpä sentään, että teidän nyt täytyy mennä
naimisiin."
Kalle Kankainen suorastaan heikontui vihasta. Hän näki silmissään
punaista. Mutta juuri kun hänen vimmansa oli hänelle selvittänyt, että
ainoa keino, jolla enää jotakin tehoa oli, oli oikeanpuolimmaisella
jalalla suoritettu, hyvin suunnattu potku tulokkaan takalistoon, veti
pankinjohtaja taskustaan hirvittävän suuren, kiiltävän revolverin ja
ojensi sen piipun kohti Kankaista, joka säikähtyneenä nojautui uunin
kupeeseen.
"Aavistin, ettette suostuisi hyvällä", sanoi vieras kiskaltaen toisesta
taskustaan esiin käsiraudat. "On sentään hyvä kun on poliisipäällikön
hyvä tuttava, vai mitä?"
Kalle Kankaisen jyskivissä aivoissa vilistivät ajatukset kuin virmat
hevoset haassa. Oliko hän todella hereillä? Oliko hän joutunut mitä
huimimman seikkailun pyörteisiin? Oliko tuo mies varas tai murhaaja,
joka oli tappanut poliisipäällikön ja varastanut hänen käsirautansa?
Vai oliko hän hulluinhuoneesta karannut hourupäinen?
"Te ette näy, kuten aikaisemminkin ehkä sanoin, seuraavan aikaanne",
jutteli mies nojautuen tuolin selustaan ja silmäten puhutellavaansa
ylöskohonneiden kulmakarvojen alta. "Ettekö siis todellakaan tiedä,
että laki, joka koskee kaikkien 35-50 ikävuoden välillä olevien
naimattomien henkilöitten avioliittoa -- tuo niin sanottu lex Kivinen
-- on eduskunnan eilisessä täysi-istunnossa vahvistettu? Tässä
laissahan sanotaan: Koska kansamme syntyväisvysprosentti äkkiä ja
tuhoisasti on alentunut siinä määrin, että se on vieläpä puolta
pienempi kuin Ranskan, on tästä päivästä lukien jokaisen
vanhaksipojaksi ja -piiaksi arvioidun henkilön kahden vuorokauden
sisällä mentävä naimisiin. Sitten seuraa sangen huolellisia ja tarkkoja
määritelmiä siitä, kuka näiden sääntöjen alainen on. Pakon käyttö
uppiniskaisia kohtaan olkoon sallittu. Helpottaaksemme valtion
työtaakkaa olemme me muutamat täkäläiset isänmaamme parasta ajattelevat
kansalaiset tehneet rekisterin täällä olevista lain alaisista
henkilöistä ja ottaneet kukin osallemme määrätyn miehen ja naisen.
Toinen erikoislaki on tässä tapauksessa yksinkertaistuttanut
vihkitoimituksen joka muuten täällä tilan ahtauden takia toimitetaan
Sjöroosin niityllä."
Hän hymyili rakastettavasti.
Kalle Kankainen oli kasvavalla kauhulla kuunnellut vieraansa puhetta.
Syntyväisyysprosentti Suomessa alentunut melkein tyhjään? Sellaisesta
hän ei koskaan ollut tiennyt mitään. Ranskalaisia hän kyllä jo
kouluajoillaan oli kuullut nimitettävän kuolevaksi kansaksi. Monta
kertaa hän oli tuonut julki surkuttelunsa sellaisesta heikontumisesta
ja verrannut sitä mielissään Suomen elinvoimaisuuteen.
"Mutta vanhojapoikia on paljon ja jos kaikki asettuvat
vastakynteeh...", sammalsi hän.
"Kuten te." Vieras nauroi. "Nähkääs, heidän joukossaan on paljon, hyvin
paljon sellaisia, jotka huolimatta näennäisestä naisten vihastaan
ilomielin kiiruhtavat 'avioliiton rauhaisaan satamaan', kuten
termi kuuluu. Ja mitä teihin muihin tulee, niin..." hän heilutti
revolveriaan. "Mukava keksintö, vai mitä?"
"Älkää kiduttako ja kiusatko minua", sanoi Kankainen. "Näen hyvin mikä
te olette miehiänne. Säästääkseni vaivojanne ilmoitan, että kaikki
rahani, mitä minulla täällä on, on tuossa pöytälaatikossa. Ottakaa ne
ja menkää..."
Tässä hän lausui muutamia ihanteelliseen kertomukseemme sopimattomia
sanoja.
"Vai niin!" huusi vieras. "Vai varkaaksi te minua luulette? Todella!
Jos te ette... no niin, no niin. Mutta älkää luulkokaan, että
valehtelen kun sanon: Tänään naitetaan tuhannet vanhatpojat ja
vanhatpiiat ympäri maatamme. Tämä on totista totta, saattepa nähdä. Vai
varas, minä!"
Hän käveli hetken kiihoittuneena huoneessa. Sitten hän taas jatkoi:
"Minulla on, kuten sanottu, tytär, ja koska te olette, mikäli
luotettavalta taholta olen saanut tietää, varakas ja hyväluontoinen
mies ilman mitään pahoja taipumuksia, olen isällisessä huolenpidossani
tehnyt kaikkeni saattaakseni hänet ja teidät tässä joukkovihkimyksessä
yhteen."
Niin varmasti kuin Kalle Kankainen olikin vieraansa mielipuolisuudesta
jo vakuutettu, ärsytti tämän kylmäkiskoinen puhetapa hänen
mieltään samalla kuin häneen suunnattu revolverinpiippu sai hänet
hermostuneeksi.
"En ole mikään myytävä tavara", sanoi hän.
"Tehän olette epäjohdonmukainen", vastasi vieras.
"Ottakaa huomioon, sanon minä, että minkäänlainen vapaa valinta ei tule
kysymykseenkään. Vihkiminen toimitetaan rivijärjestyksessä ilman
muuta."
Kalle Kankaisen ruumis alkoi äkkiä tutista. Kuuma hiki työntyi esiin
joka huokosesta, valeli hänet aina nenänpäätä myöten ja kostutti paidan
likomäräksi. Häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi pelottaa, eikä hän enää
uskaltanut vastata miehelle, sillä hän muisti jostakin kuulleensa,
ettei hulluja saa vastustaa. Hänen alkuperäinen vaistonsa sai hänet
perääntymään niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta kun hän vain
pääsee ulos, niin...
"Mutta pääseeköhän täältä yleensä elävänä", hän kiersi ajatustensa
raskasta ratasta. "Todellakin käsittelee hän revolveria
varomattomasti... pieni painallus vain hänen pitkällä, keltaisella
etusormellaan ja... missä olen minä silloin?"
"Pankinjohtaja" nousi, otti käsiraudat ja lähestyi uhriaan, jonka aivot
työskentelivät hiuksia pystyyn nostattavasti. Kankainen sulki silmänsä.
Hänen ahdistajansa pani kuitenkin vain lukkoon käsiraudat hänen
ranteittensa ympärille ja talutti hänet ovelle pitäen kiinni hänen
käsivarrestaan.
"Varoitan teitä vihkimäpaikalla toimeenpanemasta mitään meluisaa
kohtausta, sillä silloin saatte lain mukaan joka rikkomuksesta maksaa
erinomaisen suuret sakot", sanoi hän. "Ja tyttäreni tulette saamaan,
luottakaa siihen."
"Mielipuolen aivojen huippusaavutus", mutisi Kankainen.
Heti kun hän huomasi olevansa kadulla, jonka kivien välissä rehoittavat
matalat rikkaruohot, talonmiehen kiusa ja risti, näyttivät hänestä
ihmeen kauniilta, lähti hän pinkomaan pakoon suurenmoista vauhtia, jota
käsiraudat eivät paljon kyenneet estämään.
"Auttakaa, auttakaa, mielipuoli... takanani!" huusi hän hurjasti.
Mutta takana mylvi hänen vainoojansa epäinhimillisellä äänellä:
"Ottakaa kiinni... _se on vanhapoika_!"
Eräässä kadunkulmassa seisoi poliisi, hajasäärin, kantapäät 47 1/2
senttimetrin päässä toisistaan, mikä on kaikkien pikkukaupungin
ammattitaitoisten ja virkansa vakavasti ottavien järjestyksenvalvojien
erityisesti kadunkulmissa käyttämä ja hyväksymä mitta. Kankaisesta
näytti myöskin poliisin rumaksi ja säkkimäiseksi parjattu virkapuku
hyvin komealta. Hän syöksyi läähättäen suoraan esivallan edustajan
syliin.
"Jumalan kiitos... älkää päästäkö tuota miestä tänne... se on
pähkähullu... tahtoi pakoittaa minut naimisiin. Onhan teillä revolveri?
Ottakaa pamppu vasempaanne lisäksi... se on vaarallinen mies ja
varustettu aseilla kiireestä kantapäähän. Jumalan nimessä... revolveri
esiin... olenhan turvassa tässä, mitä?"
"Tietysti, täydessä turvassa", sanoi poliisi rauhoittavasti. "Kyllä
poliisi aina turvallisuudesta huolen pitää."
Hän tarttui Kankaisen kaulukseen. Pankinjohtaja läheni.
"Pidin paraana itse pysäyttää tämän miehen paon... kuuluu olevan joku
niistä vanhoistapojista, niin että herra pankinjohtaja on vain hyvä
ja..." sanoi poliisi, kun Kankaisen vainooja saapui luokse.
"Sepä hyvä", vastasi puhuteltu, "kiitos vain, konstaapeli!"
Nyt selvisi sankarillemme välähdyksessä asian kaamea ja ankara totuus.
Hän hoiperteli taaksepäin ja huusi äänellä, joka säpsähdytti kaikkia
ohikulkijoita:
"Olisiko se mahdollista! Ettekö te sitten olekaan hullu?"
"Minäkö", sanoi pankinjohtaja. "Mikä ajatus! En suinkaan. Eikä tämä
untakaan ole, vai mitä konstaapeli?"
"Eipä luulis", vastasi tämä hymyillen houreita ja unennäköjä
poistavalla tavalla.
"Nyt Sjöroosin niitylle!"
Ja he taluttivat Kankaisen pois. Loppunäytös meni peloittavalla
nopeudella. Kankainen oli kokonaan murtunut. Hän ei jaksanut vastustaa,
ei huutaa, ei itkeä, hän oli sielullisesti ja ruumiillisesti särkynyt
ja masentunut, maahan lyöty, poikki tallattu, tuskan mykistämä,
"pikemmin kuollut kuin elävä". Hän oli lyhyesti sanoen, kaikkea, mikä
murheellista ja sydäntäsärkevää on. Hänen elämänsä draaman viimeinen
näytös oli menossa järkyttävien tapahtumien ja onnettoman lopun
merkeissä. Sillä hänen sydämensä ei kestäisi murtumatta, sen hän tunsi
liiankin selvästi.
Sumuisilla, hämärtyneillä silmillään hän erotti ihmisjoukon, kuuli
äänten sorinaa, puhetta, vastauksia ja toistoja.
"Nyt on teidän vuoronne", kähisi joku hänen korvaansa.
"Missä olemme?" hän mutisi.
"Sjöroosin niityllä, vihkimäpaikalla. Rohkeutta hetkinen!"
Sitten kuului selvä, kirkas ääni:
"Viivi Sofia Sievä Ahjo ja Kalle Mikko Kankainen!"
Ja hän näki naisen, morsiamensa: hirveän ruman ja kammoittavan kuin
painajaisunen utuhahmo. Silloin hän puhkesi vihlovaan huutoon.
"Te olette hulluja kaikki... ja minä en mene naimisiin... ennemmin
sitten kuolema ja... ja... ja..."
Hän koetti huutaa tarmonsa takaa, mutta vain heikkoa kähinää enää
kuului, aivan kuin joku olisi kuristanut häntä kurkusta.
Kaikki pimeni hänen silmistään ja jostakin kaukaisuudesta,
äärettömyydestä, kaikui kuin kirkonkellojen soittoa... se muuttui
yhä kovemmaksi, terävämmäksi... nyt se oli kuin herätyskello... Kalle
Kankainen läähätti, tempoili ja -- heräsi.