Kirjoittanut Onni Halla (Ote pitemmästä).
Pälviälän vanha emäntä istui akkunan pielessä ja luki jumalansanaa.
Kuuden ruudun neliöt välkkyivät auringossa, ja pelargonian lehdet
tuoksuivat väkevästi lasia vasten hautuessaan. Vanhan emännän ääni
nousi ja laski. Hänen hampaaton suunsa pudotti pyhät sanat raskaina ja
yksitoikkoisina.
Mutta tuvan sunnuntaitunnelmaisessa ilmassa asui hiljainen hartaus.
Se liikkui mustuneen katon ja lukevan vanhuksen välillä ja ympäröi
jokaisen esineen näkymättömällä raukeudellaan.
Kymmenvuotias tyttärentytär istui mummon jalkojen juuressa ja kuunteli,
ja hänessäkin oli harrasta uteliaisuutta ja uskoa. Kertomus Mooseksesta
ja kultaisesta vasikasta pani pienet aivot kiihkeästi askartelemaan.
Mielikuvitus kehräsi ja loi uusia kuvia. Se antoi Jumalan arvon
vanhalle Strömmille, jolla oli hallava parta ja messinkinen nappi
kummassakin korvassa. Kylän vaimot lapsineen olivat Israelin kansaa ja
Lammasmäki Siinain vuori.
"Ja koska hän lähestyi leiriä, näki hän vasikan ja hypyn. Ja Mooseksen
viha julmistui, ja hän heitti pois käsistänsä taulut, ja löi ne rikki
vuoren alla. Hän otti myös vasikan, jonka he tehneet olivat, ja poltti
tulella, ja musersi sen tuhvaksi", särähteli isoäidin ääni.
Mutta kertomus alkoi menettää mielenkiintoansa. Tyttärentytär ei enää
kuunnellut sitä. Hän ajatteli kultaisen vasikan ympärillä tanssineita
israelilaisia ja hän odotti, että isoäiti jo lopettaisi ja hän pääsisi
Lammasmäelle leikkimään sitä.
Ikkunaruudussa räpytti punertava perhonen, ja hämähäkki laskeutui
katosta lankansa varassa alemmaksi. Tyttärentyttären huomio jäi
siihen. Se pudottautui pienin erin alaspäin, levitti sitten raajansa
ja alkoi jälleen kiivetä ylös. Näkyi selvästi sen kiiltävä selkä ja
musta risti siinä. Äkkiä hämähäkki putosi pitkän matkan alemmaksi.
Tyttärentyttäreltä pääsi heleä naurahdus, joka meni poikki kuin
viilletty, kun isoäiti antoi nuhtelevan silmäyksen lasiensa ylitse ja
pysähtyi keskelle sanaa. Lyhyen tovin kuluttua hän jatkoi lukemistaan
ja Elviira rauhottui. Hän nosti päänsä, katsoi isoäitiä ja toivoi
kertomuksen loppuvan.
Ehkä hän lopettaa, jos minä luen hiljaa kahteenkymmeneen ja siitä
takaisin, ajatteli tyttärentytär itsekseen. Ja hän kosketti oikealla
kädellä vasemman sormia, joissa virtaili lämmin veri ja nuori elämä
värähteli, siirsi hitaasti ja yksitellen ne yhteen lausuen kunkin
kohdalla numeron. Kun hän oli ehtinyt viiteentoista, hidastutti hän
laskemistaan, ja lähdettyään kahdestakymmenestä takaisin pysähtyi
hän jokaisen luvun välillä. Kymmenen kohdalla kuunteli hän pitkän
ajan isoäidin ääntä ja viiteen asti päästyään oli hän unohtaa koko
toimituksen. Lopulta hänen täytyi kuitenkin tulla takaisin yhteen ja
pysähtyä. Mutta isoäiti luki vielä eikä tuntunut pitkiin aikoihin
aikovan lopettaa.
Silmälasit kiilsivät auringonsäteissä, ja levoton kärpänen hyppi kirjan
lehdillä. Isoäidin täytyi hetkeksi pysähtyä ja huoaten antaa kirjan
painua helmaan. Hitaasti irroitti hän silmälasit, pani ne kirjan päälle
ja siirtyi sitten etusormella koettelemaan pelargonia-astian multaa. Se
oli kuivaa ja janosi vettä. Hän lähti sitä noutamaan porstuan
ämpäristä.
Mutta sinä hetkenä katosi tyttärentytär tuvasta, juoksi yli surullisen
pihan ja tuoksuvan heinäpellon kirmaten harmaita leppäniittyjä
kohti. Vasta ensimmäisen pensasryhmän varjoon hän pysähtyi ja katsoi
taaksensa. Ketään ei näkynyt tiellä eikä tanhualla. Joku siellä hakkasi
teräväsärmäisellä kivellä kalliota. Kun kyllästyttiin johonkin leikkiin
eikä keksitty uutta, kolkuteltiin kivellä kallioperää koettaen siihen
saada nimikirjaimen tapaista syvennystä syntymään. Elviirakin oli
yhden sunnuntaiehtoon sommitellut nimensä alkukirjaimia. Mutta sinä
ehtoona olivat hyttyset olleet kiusallisen virkeitä ja toinen toisensa
jälkeen asettuneet hänen valkealle kaulalleen. Hän oli melkein itkenyt
niiden takia ja heittänyt kiven yli leikkivän lapsijoukon jättäen jo
ensimmäisen kirjaimen keskeneräiseksi. Sen jälkeen hän ei ollut enää
yrittänytkään jatkaa sitä. Ja tänään olisi kyllä tarpeeksi leikin
vaihtelua. Elviira riemuitsi siitä juostessaan ylös myllyn luo lapsien
joukkoon.
Aurinko oli alennut kylän laitaan, ja sen säteet sattuivat viistoon
tuulimyllyn punattuun seinään ja siipien ristiin. Seinä punotti
lämpimänä, ja siipien varjo näkyi ristinkuvaimena ruohoa kasvavalla
mäenrinteellä. Siinä varjossa istui kolme tyttöä kävyillä leikkien.
He asettivat niitä riviin auringonpaisteessa heloittavan nurmen ja
varjoisan ruohikon rajalle. Mutta rajaviiva valui joka minuutti
alemmaksi, ja kävyt tahtoivat jäädä varjoon. Ne täytyi uudestaan
latoa auringonvaloon, ja siinä riitti työtä. He olivat juuri saaneet
kaikki kävyt suoraan riviin, kun Pälviälän Elviira pysähtyi keskelle
ketoa heidän eteensä. Aurinkoviiva ja kävyt hetkeksi unohtuivat, tytöt
hypähtivät nurmelta ja huusivat:
-- Mistä sinä tulet, Elviira?
-- Meiltä kotoa kai, huohotti juoksussa kuumennut Elviira ja heittäytyi
uuvuksissaan kedolle.
Mutta tytöt muistivat jälleen entisen leikin ja alenevan
auringonkehrän.
-- Tule pian Elviira panemaan lehmäsi navettaan, kun ne ovat jo koko
päivän tuon kiven takana maaten sinua huutaneet!
-- En minä viitsi tänäpäivänä sellaista tulla, kun tiedän paljon
hauskempaakin. Eikä sitä osaa kukaan muu kuin minä.
-- Mitä se on? uteli eri puolilta mäkeä kokoontunut joukko.
Mutta Elviira ei kiirehtinyt. Hän oikoi jäseniään ja nautti siitä, että
hänen ympärilleen pienenevä piiri liikahteli levottomassa odotuksessa.
Viimein hän hengähti syvään ja rupesi kertomaan. Kun kertomus loppui,
hajaantui piiri jälleen, ja ilmassa väreili kysymyksiä, joihin
ei vastausta keksitty. Kaikki katsoivat Elviiraa, eivätkä oikein
ymmärtäneet leikin menoa. Hänen täytyi selittää tarkemmin:
-- Lammasmäki tietysti on Siinain vuori, ja isä Jumala asuu vanhassa
myllyssä. Joku rupeaa Moosekseksi ja menee sinne ja me täällä tanssimme
kultaisen vasikan ympärillä sen ajan.
Lapset alkoivat innostuksesta värähdellä. Nyströmin Kalle tarjoutui
heti Moosekseksi. Mutta kukaan ei suostunut rupeamaan kultaiseksi
vasikaksi, ja koko leikki uhkasi kuolla syntymäänsä. Elviira tunsi
itkun läheisyyden. Hän aikoi jo itse uhrautua, vaikka tiesi illan
riemujen häneltä silloin pakenevan. Mutta samassa kuului läheisestä
lepiköstä karitsan mäkätys, lehtien kahina ja maan kumea kopina.
-- Voi katsokaa tuonne leppien juureen, kun siellä on lampaita!
huusivat monet äänet.
-- Jos saisi jonkun kiinni, niin pantaisiin kultaiseksi vasikaksi,
innostui Elviira ylös kedosta kimmahtaen. Hän juoksi alas mäkeä ja
kiljuva joukko hänen jäljessään. Leppien lehdet kahisivat entistä
enemmän ja risut katkeilivat juoksevien jalkojen alla, kun kaikki
katosivat leppien joukkoon. Pensaiden latvat heilahtelivat lapsien
juostessa kauemmaksi. Sitten kaikki hetkeksi hiljeni.
Lampaat juoksivat yli kivien ja mättäiden, pysähtyivät yhtenä rykelmänä
taakseen katsomaan ja kuuntelemaan ja juoksivat sitten jälleen
eteenpäin kuin vauhkoina vaaran läheisyydestä. Pienin karitsa alkoi
väsyä ja jäädä jälkeen. Sitä täytyi odottaa, ja takaa-ajava poika
lyhensi matkaa. Äkkiä pensaat loppuivat, kun tultiin viidan laitaan.
Lampaat kääntyivät takaisin, eivätkä enää muistaneet takana juoksevaa
poikaa. Hän sieppasi väsyneen karitsan syliinsä ja huusi:
-- Minä sain jo!
Sitten hän alkoi heti kiivetä korkeammalle karitsaa sylissään kantaen.
Se nostettiin korkeimmalle kivelle, josta se ei uskaltanut hypätä alas;
siellä vain värisi, ja määki kuin vapautta anoen.
Mutta lapset riemuitsivat. He olivat saaneet elävän karitsan, ja nyt
voitiin ruveta leikkimään kultaisen vasikan leikkiä. Taulut vielä
puuttuivat.
-- Menköön Kalle tuomaan oman taulunsa!
-- Ei minulla enää mitään tauluja ole, kun Anna sen sai.
-- No ota se!
-- Mutta jos vielä rikkuu, sanoi Anna epäillen, palmikkonauhaa solmien.
-- Saat minun tauluni sitten. Eikä sitä rikkoa tarvitse, vaikka
maahankin viskaa. Lähde hakemaan vain, kun teille on noin lyhyt
matkakin, pyysi Elviira.
-- Lyhempi teille on, huomautti Kalle.
-- Niin, mutta meidän isoäiti ei päästä minua enää takaisin, jos menen.
Mene sinä vain.
Kalle seisoi syrjässä koettaen aukoa nuoranpalaan umpeutunutta solmua.
Leppien yli näkyi hänen kotinsa ja sen sivu kuin nauhana kaartuva
maantie. Sinne ei ollut pitkää matkaa, mutta häntä ei haluttanut nyt
sinne mennä ja hän nyhti nuoraa yhä kiihkeämmin. Mutta solmu ei auennut
ja hän kyllästyi. Viimein viskasi hän koko nuoran lapsien joukkoon
ja lähti juoksemaan kotiinsa. Taulua heilutellen tuli hän takaisin,
ja lähti sitten vakavin askelin nousemaan vanhaa myllyä kohden. Muut
jäivät piiriin kivellä määkivän karitsan ympärille.
-- Nyt on ehtoo ja tulee yö, keksi joku.
-- Ja mennään maata, lisäsi Elviira.
He asettuivat maahan ja olivat nukkuvinaan. Hyttyset vain hyrisivät
ympärillä kuin kiusaa tehden. Muutaman minuutin ajan se yö kesti,
ja sitten oli jälleen aamuinen auringonpaiste, vaikka muut alhaalla
kylässä elivät vielä samaa päivänkiertoa. Karitsa yksin katseli
hämärtyvään metsänrantaan, jonne aurinko laski, ja kuin leikattu kuva
näkyi sen hahmo sineä vasten.
Vallitsi hetken hiljainen odotus. Sydämet löivät kuin tanssia vaatien,
ja käsivarret nytkähtelivät. Viimein odotus ratkesi piirin pyörintään,
ja heleä-ääninen laulu vieri rinnettä pitkin. Onneton karitsa katsoi
leikkiväin parveen ja mittasi katseillaan matkaa kiveltä maahan. Se oli
liian pitkä; täytyi jäädä kivelle kuuntelemaan.
Äkkiä tanssi entisestään kiihtyi ja ääni kasvoi vimmatuksi kiljunnaksi:
-- Mooses tulee! Katsokaa tuonne myllyä päin, kun Mooses jo tulee
Jumalan tyköä!
Taivas punersi lännessä, ja kaiku toi metsästä takaisin Israelin lasten
villin huudon: Mooses tulee!
Karitsa kauhistui outoa ääntä ja meteliä eikä ajatellut enää
kiven korkeutta eikä putoamisen vaaroja. Se näki harmaat lepät ja
katajapensaiden viettelyksen ja se hyppäsi mielettömässä pelossa
eteenpäin pudoten hyppivään piiriin, jonka sanaton hämmästys katkaisi
poikki, joten karitsa pääsi pakoon.
Mutta kun Mooses näki tämän, suuttui hän todella ja heitti taulut
maahan huutaen:
-- Älkää päästäkö sitä lammasta pakoon! Voi, voi, nyt se on jo tuolla.
Ottakaa kiinni ja tuokaa se takaisin!
Vain muutaman kerran vilahti valkea villa, ja metsänlaidasta kuului:
Pää-ä-ää. Pää-ä-ää.
Elviira jäi seisomaan kiven viereen, kun muut huutaen menivät alas
mäkeä. Hän nauroi ja huomasi samassa myllytiellä itkevän Annan
taulunsirpaleiden ääressä.
-- Menikö sinun taulusi rikki? kysyi Elviira hiljaa.
-- Meni.
Elviira katsoi Annan auenneita hiuksia ja tunsi ystävyyden lyövän kuin
laineen läpi sielun.
-- Älä viitsi turhasta itkeä. Ota minun tauluni vaan, vaikkei se
olekaan niin hyvä kuin tuo näkyy olleen. Otathan?
Anna tunsi, että pitäisi sanoa jotakin estellen, vaikka mieli tekikin.
Mutta hän ei keksinyt, mitä olisi sopinut sanoa, ja oli syntyä
tuskallinen hiljaisuus. Hän aavisti sen ja otti Elviiran käden omaansa
ja sanoi vain:
-- Voi voi kun sinä olet kiltti. Minä pidän sinusta.
-- Älä nyt, eihän se ole mitään, vastasi Elviira hämillään.
* * * * *
Ja kaksi tyttöä kulki alas mäeltä käsikkäin, kun tuhannet tuoksut
nousivat läpi lyhyen ruohon, ja lehmät veräjien takana vaikenivat.