Kevätyön on kuulto kaiken yllä,
tuoksu määrätön on maan ja veen.
Vaiennut on laulu lintuin muiden,
kehrääjä vain hyrrää yksikseen.
Rannan sorsat soinnuin katkonaisin
toisillensa vielä haastelee:
parittain kuin lahden lumpeet keinuin
armaallensa, armas soittelee.
Kaikki tyynt' on niin, niin rauhallista
niinkuin alkuaikain suuri yö
yli maiden, merten vielä uinuis,
poiss' ois ihmissuku, ihmistyö.
Niinkuin kukaan eläis ei, ei kuolis,
kaikk' ois eelleen vain kuin kuullakseen
kuinka soipi aarniluonnon kuoron
onnensävel yöhön keväiseen.
Päätä huimaa, rinnan tunne täyttää,
jot' ei koskaan köyhä sana soi,
sydän värisee kuin haavan lehti,
oman veren käynnin kuulla voi.
Kaikk' on niinkuin kuolemaa vain vailla
tullaksensa täydeks onnestaan;
niinkuin ensi sointuun kehrääjän jo
tähdet lankeaisi taivaaltaan.
Kaikki kiihkot sammuu, voimat vaipuu
sydämeen jää yksi toivo vain:
tämän hetken, tämän rauhan soisi
rintahan se kaikkein olevain.
Niinkuin itsestään ja tahtomattaan
kädet käyvät ristiin rukoillen,
polvi taipuu, kääntyy katse sinne,
miss' ei asu tunto tuskien.
Syliin kaikkeuden sielu sulaa
rintaa Ensiäidin etsien,
silmin kyyneltynein, kuivin huulin
helmaan Rakkauden raueten.
Joh. Edv. Leppäkoski.