Ma sauvaan tartun
ja riistän yltäin korut maalliset
-- ne aina aatokset vie onnen aikaan --,
on pukunain nyt viitta karkea
ja paljain jaloin taivaltani astun.
Käy tieni halki suurten erämaiden,
lävitse soitten sumun, metsäin mykkyyden;
sen suunnan näyttää
vain pisaroiva veri jalkojeni.
Niin kauan kuljen kunnes enää ei
punaiseks' askeleista ruoho muutu!
Hiljaisen majan sitten rakennan
rannalle yksinäisen, mustan lammen
ja viereen sen
pystytän pylvään, hartain käsin vuollun:
sen päällä seisoo kuva kallis
Sinusta, jota kerran rakastin.
Ja joka päivä mielin nöyrin kannan
juurelleen kukkakimpun kasteisen,
ja illoin, aamuin
sen eteen polvistun
ja rukoilen Sun pyhään nimeesi.
Ja vaeltaja,
jok' yksinäinen siihen joskus johtuu
saloa sanatonta samoillessaan,
kuvasi näkee
kuin kuvan pyhän Ristiinnaulitun,
ja polvillensa
sen eteen langeten
kätensä ristii, hiljaa rukoileepi
kuin rukoilisi
edessä kirkon kuvan kultaisen
tai pyhän crusifiksin norsunluisen,
mi suudelmista
on uskovaisten joukon tummunut...