Näin unta: talviseen iltaan
minä astelin hiljalleen,
tulen tuike jok'ainoa häipyi
tien tummahan taipeeseen,
ei ihmistä vastaani tullut,
oli tuiskusta raskas tie,
en viittoja vierellä nähnyt,
en tiennyt se minne mun vie.
Hämy himmeä taivaalta vaipui
lumen yhtyen hohteeseen,
sini illan se silmiä särki,
minä astelin vitkalleen;
taas upposi uupunut jalka,
lumen pettävä pinta mun kaas'
käsi kankea hankea kouri --
minä nousin -- ja kuljin taas.
Vaan äkkiä ihmisen jäljet
näin lumehen painuneen --
miks' sykkivi kiihkeesti sydän,
min luulin jo sammuneen?
_Omat_ jälkeni siinä ma tunsin --
ja tieltä ma poikkesin
kuin mieletön seuraten niitä
yömustihin metsihin.
Minut kauaksi korpeen ne johti
viluvaipassa värjyvään,
yli ylhän ja valkean vaaran,
yli lumisen pellonpään,
yli raukean, raskaan rannan,
yli synkeän järven jään
päin selkää, mi huoaten häipyi
yön himmeän hämärään.
Minä kuljin -- jo häipyi rannat
taa maiseman tummuuteen,
ylt'ympäri taivahat taipui
yön vaisuhun valkeuteen;
olin yksin -- ei yhtään ääntä,
säde sattunut silmään ei,
vaan jättämät jälkeni jäällä
yhä eellehen, eellehen vei...
Mikä mustana särkevi tuolla
selän siintävän valkean?
Sen vierehen viittovat jäljet,
sen luo minä laahustan:
nään jäykän ja jäätyneen ruumiin,
kädet hangessa haaroittaa,
ja silmien särkynyt katse
yön tyhjyyttä tuijottaa.
Minä katsoin -- ja itseni tunsin,
vaan tuskaa ma tuntenut en,
minä vieressä seisoin -- ja sentään
minä sääliä tuntenut en.
Vain hiljaa ma hangelle vaivuin
ja huulille huuleni vein,
sen silmät ma suljin -- ja hankeen
yön helmassa haudan tein.