Jaakkima Pura.
-- -- --
Samassa hetkessä tapahtui kamala kohtaus: rikollinen, jonka
luultiin olevan aivan turtunut ja lamaantunut, tempautui äkkiä pystyyn
ja molemmat kätensä levälleen lyöden ponnistautui irti. Minä ja
sotamies, jotka pitelimme häntä kiinni, lensimme päistikkaa lavalta.
Kaaduin maahan. Vihdoin selvittyäni näin, kuinka rikollinen aukaisi
valkoista sidettä silmiltään ja seisoi sitten lavalla katsellen
ympärilleen ja ankarasti vavisten. Hänen yllään riippui märkä silmukka,
joka heilui edestakaisin...
Hän olisi aivan hyvin voinut nopeasti syöksähtäen paeta. Lavan toisella
puolella ei ollut ainoatakaan ihmistä. Siellä oli tiheä koivua kasvava
viidakko. Oli keskiyö, ja kuu oli metsän reunan takana. Molemmat nuoret
sotamiehet, jotka olivat tuoneet hänet, olivat huolettomina laskeneet
pois kiväärinsä puitten nojalle kauas luotaan. He olivat hölmistyneitä
ja odottivat. Pappi oli jäykistynyt paikoilleen kuin äänettömään
rukoukseen. Maaherra nojautui ratsunsa jalustimeen ja hymyili.
Hän hymyili tosiaankin nousevan kuun valossa.
Mutta rikollisella ei näyttänyt olevan kylliksi voimia tai älyä
karkaamiseen. Hän seisoi hetken. Sitten hän syöksähti, kaamean
kurkkuäänen päästäen, maaherran jalkoihin, kuin lyöty koira. Hän
syleili hänen jalkojaan maaten kasteisessa, lakastuvien lehtien
peittämässä ruohistossa nyyhkyttäen.
Minä näin maaherran nauravan. Hän kiemurreli hetken ja yritti saada
jalkansa vapautumaan. Sitten hän äkkiarvaamatta, kadottamatta
mielenmalttiaan, potkaisi rikollista keskelle päälakea. Ja rikollinen
vierähti, kumeasti korahtaen, kauas pois, mutta alkoi uudelleen ryömiä
maaherran luo hiljaa hokien:
-- Armoa, armoa.
Lehdet kahisivat. Metsässä lauloi ensimmäinen aamulintu. Muistan sen
hyvin, sillä minusta tuntui sillä hetkellä, kuin ei mitään kaunista tai
ihanaa voisi olla maailmassa. Minusta tuntui, kuin tyttäreni mukana
olisi mennyt kaikki kaunis, kaikki onni ja kaikki, minkä puolesta
kannattaa uhrautua ja taistella tämän taivaan alla.
-- Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra kovalla äänellä. Hänen
hevosensa korskui.
Silloin astuin askeleen. Koko ruumiini tuli hikeen ja kasvoistani
pakeni veri. Nostin tyttäreni hänen jalkojensa juuresta. Hän oli
kevyt ja notkea. Hänen valkoinen, suora paitansa oli edestä loassa ja
veressä. Hän nytkähteli sylissäni.
-- Alice, sanoin, kultaseni...
Hän ei aukaissut silmiään. Nostin hänet lavalle ja ajattelin, kuinka
hän voisi paeta, paeta, paeta.
Hän jännittyi ja luikerteli voimattomista käsistäni. Näin hänen
seisovan maaherran edessä.
-- Mutta tehän olette luvannut armahtaa minut.
Maaherra käänsi kasvonsa ja pudisti päätään. Sotamiehet tarttuivat
kivääreihinsä ja loikkasivat ja ottivat kiinni tyttäreni hartioista.
Hän kääntyi nopeasti sotamiehiin päin ja kädet koholla, läähättäen
hoki:
-- Mutta... tehän... olette... luvannut... Ja eteen ja taakse
kallistuen, kauhusta vinkuen hän riuhtoi kuin eläin, jota vangitaan.
Hän oli tyttäreni, en voinut sille mitään. Sillekään en voinut mitään,
että hän oli rakastunut Heinrichiin, vakoojaan, ja antanut hänen paeta
ullakkokamaristaan, nuoratikkaita, ehtoolla kello kahdeltatoista
pitkäperjantaita vasten.
-- Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra.
Sotamiehet nostivat tyttäreni lavalle. Hänen paitansa repeytyi
kainalosta lanteeseen asti. Hänen keritty tukkansa oli kiharoissa. Kuu
paistoi häneen. Hän oli suloinen kuin äitinsä, Hachetten palvelustyttö
kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen paljaitten varpaittensa välissä oli
poimulehtiä ja sinistä savea.
Jumalani.
Tänä ehtoona istun ikkunani ääressä syrjäkadun varrella ja luen
raamattuani. Mutta kuolleitten rikollisten punatukkaiset, syyttävät
päät katsovat ikkunasta, pimeyden keskeltä.
Minun raamattuni on vaskihelainen ja raskas ja täynnä lohduttomia
asioita. Siellä ei ole sanaakaan minulle, joka pujotin kuun valjussa
paisteessa nuoran tyttäreni pään yli. Hänen valkoiseen, kaartuvaan
kaulaansa. Punaisen lakkini otin pois ja itkin, mutta en itkenyt
tarpeeksi, ja rukoilin, mutta minua ei kuultu. Hyvyyttä ei ollut
maailmassa...
Hän kuiskasi Hachetten palvelustytön nimeä, Yvonnea, minun rakastettuni
ja tyttäreni äidin nimeä siihen hetkeen, jolloin hänen kasvonsa tulivat
vihreiksi ja solmu oli kiristynyt äärimmilleen. Hänen kielensä oli kuin
sininen laatta hänen sinisten huuliensa välissä, ennen niin punaisten,
jotka kerran suutelivat minua ja sitten Heinrichiä, vakoojaa.
Niin sai minut valtoihinsa suunnaton raivo ja tuska. Hiki kieri
minun otsaltani. Minä unohdin kuninkaani, valani, velvollisuuteni,
edesvastuuni, jumalani.
Rattailla oli ruostunut kuokka. Minä tempasin sen. Ja minä olin nopea.
Maaherra katseli julmasti hymyillen tytärtäni...
Niin minä, tasajalkaa hypäten, seisoin maaherran edessä ja iskin.
Kuokan terä lensi hänen olkapäähänsä, jäi siihen, ja veri suihkusi sen
ympärillä. Minä pidin yhä varresta kiinni ja painoin maaherran maahan,
ratsunsa viereen. Hän katseli minua kummastuneena, kuin syyttäen.
Sotamiehet sitoivat minut, ja minä nauroin vankilaan asti. Tien
mukulakivet kolisivat rattaitten alla. Tomu peitti minut, maaherran,
joka valui verta ja oli kuollut, sotamiehet, jotka olivat kalpeita ja
avuttomia, papin, joka ratsasti vierellämme mustassa kauhtanassaan ja
rukoili, maaherran orhin, joka juoksi laukkaa edestakaisin, kuin etsien
jotakin...