Nuoren Suomen vuosikymmenet antoivat meille uuden runouden, ei
ainoastaan kielen, vaan myöskin värin ja melodian puolesta. Suomalaisen
lyriikan atmosfäärissä tulvehtii uusi, karu tuoksu. Se voimakas
ilmanpaine, joka ennustaa lyyrillistä kevättä, purkautui meillä kahteen
suuntaan. Se oli toisaalta nuorta kuohuntaa, toisaalta varhaiskypsää
vakavuutta. Oli löydetty oman kielen rikasääninen soitin, korva kuuli
heleinä kotoiset äänet ja silmä näki syvemmin kansan ja luonnon
sieluun. Mielikuvitus ammensi kansallisen taruston loputtomasta
lähteestä. Leinon arkaistiset "Helkavirret" ovat näiden löytöretkien
monumentaalisin muistomerkki, mutta myöskin Larin Kyöstin "Korpinäyt"
tulevat mieleen. Toisaalta katseen avautuminen kotoisesta ahtaudesta
Eurooppaan synnytti nuorekkaan uhman henkeä. Oppi-isänä -- selvimmin
Koudalla -- Nietzsche, tosin vajavaisesti omistettuna. Ranskalainen
vaikutus tuntuu Onervan elämänjanoisessa lyriikassa. Mutta kaiken
pohjalla oli varhaisvanha vakavuus maan ja kansan kohtalon edessä, joka
jo sinänsä karkaisi uuden runouden.
Tälle polvelle eivät myöhäisemmän Ruotsin suuret lyyrilliset nimet
olleet outoja. Snoilskyn osuus Albert Edelfeltin kuvaamataiteessa
on vielä hieno kulttuurihistoriallinen kuriositeetti, mutta
lukuunottamatta sitä, että Rydbergin miehekäs intomieli löysi
vastakaikua Severi Nuormaan soittimessa, näkyivät 1890-luvun väkevät
lyyrilliset lentotähdet, Heidenstam, Levertin ja Fröding tällekin
puolen Pohjanlahden. Valitettavaa vain on, ettei mitään elimellistä
valtasuonta löydetty. Frödingin vaikutus oli, kuten luonnollista,
välittömin. Värmlantilaislaulujen rytmit auttoivat epäilemättä Larin
Kyöstiä ottamaan ensimmäisiä lyyrillisiä askeleitaan. Se näkyy hänen
kylläisistä säemaalauksistaan, joista muutamat ovat hänen parhaita
todella lyyrillisiä runojaan.
Syvästi merkitsevää vain on, että ruotsalainen kolmiapilan _nouveau
frisson_, vastavaikutus naturalismia vastaan, jäi meillä vieraaksi.
Tämä selittää myöskin sen, miksi heidän voimakkaasti originaali
persoonallinen panoksensa ei kantanut kauniimpaa hedelmää lyyrillisessä
taiteessamme. Meidän runoutemme kulki yhdensuuntaisesti realistisen
kansankuvaustaiteemme kanssa ja käytti samoja tarvispuita. Sen
todelliset väri- ja rytmilöydöt persoonallisen lyriikan maailmassa
eivät tarjoa virkistävää aineistoa. Kun sitten proosataiteemme Johannes
Linnankoski, Joel Lehtonen, Volter Kilpi, vieläpä Juhani Aho pukeutui
samoin Skandinaviasta, Selma Lagerlöfiltä lainattuun romantikon
vaippaan, ei lyriikkamme jaksanutkaan sitä seurata. Se oli sillä välin
siirtynyt teosofian leiriin.
Tämä pittoreski lankeemus saa selityksensä siitä, että lyriikkamme,
osaksi luonnon pakosta, osaksi persoonallisesta kehittymättömyydestä,
oli omaksunut realismista sen löyhän, aatteellisen puolen. Eiväthän
lyyrikkomme voineet kilpailla prosaistien kanssa käsittelyn rikkaudessa
ja hienoudessa. Mutta puhe, joka täytti ilman, tarttui kehittymättömään
korvaan. Toisten routavuosien tultua oli aate korvattava uudella
ja persoonallinen viljelys jäi yhtä löysäksi kuin ennenkin. Kaikki
tämä vaikuttaa, että suurin osa Nuoren Suomen lyriikkaa on muuttunut
nuorimmalle polvellemme taiteellisessa mielessä täysin antikvaariseksi.
Ainoastaan Koskenniemen kultivoidussa lyriikassa ilmenee ruotsalaisen
runouden uusi panos persoonallisesti sulatettuna, samoinkuin hän
eräässä varhaisessa esseessään vaistoaa naturalismin ylieletyksi.
Sielukkaampi osa Frödingiä, hänen kaipuunsa melodia sykkii
eräissä Koskenniemen nuoruudenrunoissa, joskin raskaampana ja
monumentaalisempana. Heidenstamista Koskenniemi on kirjoittanut kaksi
hienoa esseetä ja muutamia voimakkaasti inspiroituja käännöksiä, mutta
hänen merkityksestään Koskenniemen lyriikalle voinee tuskin huomata
jälkiä muussa kuin kenties siinä syvässä ja hillityssä puheäänessä
niin sanoakseni, joka on leimaa-antavana useissa Koskenniemen
miehuudenrunoissa.
Olen viipynyt näin kauan ruotsalaisen lyriikan traditsiooneissa meidän
maassamme nähdäksemme, kuinka merkillisiä ja huomiota ansaitsevia ovat
lait, jotka hallitsevat lyriikan vuodenaikojen vaihtelua.
Meidän "kansankuvaustaiteemme" elää yhä. Siitä näyttää tulleen
meillä erikoinen konstantti taidemuoto, joka varmaan elättää
tekijänsä. Siihen, että se meillä tuntuu melkein täydellisesti
käännöskirjallisuuden tehokkaalla avulla tukahduttaneen lyriikan,
on kenties vaikuttanut sekin, että viime vuosikymmenen lyriikkamme
Siljoa, myöhemmin Hellaakoskea lukuunottamatta, on jälkisatorunoutta.
On luonnollista, että se nuori polvi, jonka osaksi on tullut kantaa
suomalaisen lyriikan tulta tulevina vuosikymmeninä, kääntää korvansa
myöskin länteen päin kuullakseen, onko siellä löydetty se uusi sana,
jota me hapuilemme tyhjyydestä. Sillä ei ole rohkeata sanoa niinkään,
että nuorin lyyrillinen polvemme etsii uutta maanosaa. Toistaiseksi
näyttää katse kääntyneen ohi Skandinavian. Seuraten Siljon jälkiä
tutustuttaa Uuno Kailas ikätovereitaan germaaniseen lyriikkaan
painavassa kokoelmassaan "Kaunis Saksa", jonka persoonalliselta
aksentiltaan epäilemättä painavimmassa loppuosassa välittyy lukijalle
ekspressionistisen sielun läähättäviä, hajanaisia ja epämääräisiä
ääniä.
Luulen kuitenkin, etteivät ne tutkaimet, jotka kapinavuosien kauhu
on iskenyt lihaamme, vedä vertoja maailmansodan mittaamattomalle
ruumiilliselle ja siveelliselle kärsimykselle ja että meillä
edelleenkin on täysi syy kuunnella, onko läheisimmän, rauhaa nauttineen
naapurimme uudella sukupolvella meille jotakin sanottavaa siinä
ajattomassa maailmassa, jossa kaikuvat aikaansa kahlehditun, kärsivän
ja riemuitsevan ihmissydämen rytmit.